23.02.2017

Kyse on paljosta muusta kuin seinistä

TINFO on tehnyt 46 valtionosuusteatterille (puheteatterille) ensimmäistä kertaa kyselyn, jossa selvitettiin teattereiden tilojen käyttöä. Vastausprosentti oli 50 % -- kiitokset kaikille vastanneille! Tulokset ovat nyt luettavissa oheisesta raportista.

Tilakyselyn tulokset ampuvat alas harhakäsityksiä, olettamuksia ja ennakkoluuloja. Eivät teatterit tilojaan pahuuttaan panttaa, eivät ne tilat tyhjillään ole, ne ovat suurimmaksi osaksi omassa käytössä ja itse asiassa tehokäytössä ja ”teatteri on tietenkin aina ensisijaisesti teatteri”, kuten eräs vastaaja muistuttaa.  Silloin kun tiloja on tyhjillään, talojen omat esitystuotantojen (yli)työllistämä henkilökunta pitää ylityövapaitaan ja lomiaan. Ja kalustoakin on kunnostettava ja hoidettava.

Teatterit eivät ole airbnb -koteja, joita kuka tahansa voi käyttää avaimet käteen periaatteella. Tilavuokraus edellyttää teatterin omien henkilöresurssien valjastamista. Selvitys osoittaa myös, että teatterit tosiasiassa tekevät melkoisen määrän erilaista yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Nykyisten resurssien puitteissa teatterit ovat yhteiskuntavastuullisia toimijoita, ne tosiasiassa myös luovuttavat tilojaan muiden toimijoiden käyttöön.

Aivan mitätön tosiasia ei ole sekään, että useat teatterit toimivat tiloissa, joiden suunnittelua ovat alun perin ohjanneet pitkälti muut kuin teatterin tekemiseen liittyvät arvot, ja lisäksi tilakustannukset ovat huikeat. Ei menneisyydestä sovi teattereita syyttää. Ne ovat osin tilanteen panttivankeja. Teatterin toimintakustannuksia ja tilakustannuksia tulisikin tarkastella erikseen. 

Lisäksi nyt ilmestyvän tilakyselyn raportista on luettavissa TTT:n johtajan ja TINFOn hallituksen puheenjohtajan Maarit Pyökärin näkemyksiä sekä teatterinjohtajien Juha Kukkonen, Lauri Maija ja Linda Wallgren pohdintaa siitä, mihin niitä seiniä oikein tarvitaan. Tervetulleita terveisiä ruohonjuuresta!

Hartiavoimin tehty työ tuottaa tulosta

Imatran uuden teatteritalon avajaisia juhlittiin jokin aika sitten. Imatran kaupunginvaltuusto teki runsas pari vuotta sitten päätöksen uuden teatteritalon rakentamisesta.  Vanha teatteritalo purettiin keväällä 2015 ja uusi teatteritalo rakennettiin vanhan paikalle, Imatrankoskelle. Kaupunginteatteritalojen rakennusbuumi päättyi 1980-luvulla eikä uusia taloja sen koomin ole rakennettu. 30 000 asukkaan kaupungin päätös rakentaa uusi tila kertoo, miten tärkeä oma teatteri on asukkailleen. 202 paikkaa odottaa nyt katsojiaan, eikä niitä tarvitse odottaa, kun lippuja on varattu tiuhaan tahtiin. Onnittelut Imatralle!

Lappeenrannan kaupunginteatteri sai kauppakeskus IsoKristiinaan uudet ehot tilat. Jo alun perin tiedettiin, että vuokrakustannukset nousevat. Paikallislehdet ovat revitelleet tilanteella, kaikenlaista huhunpoikasta on ollut liikkeellä.  Olennaisinta nyt kuitenkin on, että teatterille haluttiin ja saatiin tilat, ja kulttuuritoimen kehyksissä on nyt 0,5 miljoonan lisämääräraha vuosille 2017 ja 2018 ja ennen kaikkea, että teatterille asetetut tulotavoitteet ovat realismin rajoissa.

Teatterissa on tehty hartiavoimin töitä, ja excelit ovat laulaneet, kun on simuloitu ja havainnollistettu kuntapäättäjille sitä, mikä voi olla realistinen teatterin tulotavoite, kuinka paljon omien esitysten lipputuloja on mahdollista saavuttaa, kuinka paljon vierailuesityksistä voi kertyä tuottoa ja miten paljon tiloja on mahdollisuus vuokrata ulos. Ei yksikään teatteri voi vain harjoittaa tilojen vuokraustoimintaa, eikä yksikään teatteri voi laskea lipputulojaan 100 %:n täyttöasteella. Ja jossain mättäisi, jos edes 100 %:n lipputuloilla ei päästäisi tulotavoitteeseen. Sehän on vähän kuin laitettaisiin seiväshyppääjille rajaksi 700 cm! Hyppää siinä sitten! Vaikka seiväshypyn maailmanennätykset ovatkin huimasti parantuneet. Onnittelut Lappeenrannalle!

Luvassa enemmän kuin facelifting

Wasa Teater – Österbottens Regionteater on helmi suomenruotsalaisten teattereiden joukossa. Teatteri viettää satavuotisjuhlaansa vuonna 2019 ja taloa ryhdytään ensi vuonna peruskorjaamaan uuteen avoimeen kuntoon. Faceliftingiä, mutta oikeastaan paljon enemmän. Tietenkin näyttämötekniikka, valot ja äänentoisto päivittyvät. Sisäpihalle tulee uudisrakennus ison näyttämön varastoksi. Ovia auki, tekeminen näkyväksi. Yleisölle tulee vaatenaulakoilta näkymä kulissipajaan! Uusi teatteriravintola. Odotan jo!

Ne lehdet muistetaan, jotka kuolevat varhain

Esitys-lehti viettää 10-vuotisjuhliaan ja hautajaisiaan. Luin uunituoretta Esitys-lehteä 1/2017, 36:tta lehteä. Viimeistä lehden numeroa. Lukuhetki herkistää. Ajattelen tekijävetoisen lehden DNA:ta, mitä kaikkea siihen onkaan koodattu: kokonaan uuden puhe- ja ajatteluavaruuden luomista, tilan raivaamista esitystaiteelle ja huokoiselle esityskäsitykselle, kollegiaalisuutta, katsojuuden pohdintaa, ajattelua taiteilijan asemasta, taidetyöstä.

Esitys oli merkittävä taidepoliittinen teko. Kiitos ajattelun avartamisesta! Kiitos ennakkoluulottomuudesta! Kaipauksella ja kunnioituksella muistaen!

Nyt lehti siirtyy kunniakkaiden kulttuurilehtivainajien ilmanalaisiin. Se liittyy niiden joukkoon, joiden elämä oli lyhyt mutta intensiivinen. Esitys-lehteä voi verrata 1920-luvun modernismin ja kosmopoliittisuuden airueisiin Ultra ja Quosego, Tulenkantajat-lehteen (1932–1939) ja vasemmistolaiseen Kirjallisuuslehteen (1932–1938).  Ultraa ilmestyi vuonna 1922 seitsemän numeroa, Quosegoa neljä paksua vihkoa vuosina 1928–1929. Lehtiä olivat tekemässä muun muassa Edith Södergran, Elmer Diktonius, Gunnar Björling, Hagar Olsson ja Henry Parland. Mikä modernismin tajunnanräjähdys! Tulenkantajat puolestaan oli taistelevan humanismin äänenkannattaja ja fasismin vastustaja. Se uskoi sivistyksen voimaan.

Tottelemattomuuden taide

IETM:n raportti tottelemattomuuden taiteesta tarjoaa tiiviin parikymmensivuisen lukupaketin tilanteessa, jossa politiikka on hiipinyt takaoven kautta ja makaa sängyssä. Raportissa pohditaan, mitä taiteilijat voivat tehdä juuri nyt, kun poliittinen sitoutuminen ja apatia elävät rinnakkain.

Julkaisu lähestyy kysymystä hands-on -asenteella tapaustutkimusten kautta kriittisen taiteen näkökulmasta – taiteen, joka haastaa hegemoniaa tehden näkyväksi ristiriitaa ja epäsopua, jota vallitseva konsensus pyrkii peittämään. Raportissa liikutaan politiikan tutkija Chantal Mouffen antagonistisen politiikan ja taideaktivismin hengessä. Sen teemoja ovat taideaktivismin rinnalla taiteilijoiden työskentely sota- ja konfliktialueilla. Mitä hyötyä taiteesta on, kun oma maa palaa, se kysyy.

Raportissa pohditaan taidetta julkisessa tilassa poliittisena tekona, tuodaan esiin yhteisötaidehankkeita ja taideboikotteja, joissa taiteilijat ovat kyseenalaistaneet sponsorin ja poliittisen hallinnon toimia. Raportin lopussa on joukko toimintasuosituksia.

Taide tuo näkyviin ja tunnettavaksi. Politiikka sen sijaan on näkyvissä, sanottavissa ja kuultavissa olevaan kohdistuvia rajoituksia. Politiikka tarvitsee taidetta rajojen kyseenalaistamiseen. Taide on siinä etuoikeutetussa asemassa, että se kykenee ymmärtämään ilmaisun voiman ja ei-ääneen sanotun esiin tuomisen arvon. Se edes hieman värisyttää suhdettamme yhdenmukaistettuihin ja odotuksenmukaisiin todellisuuskuviin. Niitähän meillä on tarjolla. Ei niin sanottu rajaton pääsy internetin kautta eri maailmoihin millään tavoin takaa toisistaan poikkeavien maailmojen kohtaamista. Taide voi sen tehdä!

Vastarintaa, mikropolitiikkaa – vähemmän on enemmän

Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina (Hans Fallada ja Mikko Roiha) Vapaan teatterin, Teatteri Avointen Ovien, Tanssiteatteri Minimin ja Riihimäen teatterin yhteistuotantona on hienoa jatkoa Vastarinnalle (Duras – Roiha). Yksin Berliinissä näyttäytyy pelottavan ajankohtaisena näyttämöllistäessään ja ruumiillistaessaan mikroliikkeitä, joita tavalliset kansalaiset tekivät asettuessaan vastustamaan fasismia.

Esitys lävistää minut kuin luoti! Kaksi näyttelijää, heidän tarkka, tunteva ja aistiva ilmaisunsa, kaksi jakkaraa ja pöytä ja radio, hienovireinen ääni- ja valomaailma. Kodin pienoismaailma, Berliinin kadut ja katukäytävät, kuulustelusellit – kaikki on siinä. Ja ennen kaikkea: pienen ihmisen kapina, oikeudentunto, hallitsematon pelko ja kauhu, ikääntyvän avioparin luja suhde, torailujen alla piileksivä rakkaus, kurkotus kohti toisen kättä.

Vegetatiivinen yhteiskuntaruumis

Peggy Pickit ser Guds ansikte Svenskanissa paahtaa melkoisilla leveleillä näyttäessään länsimaisten koulutettujen ihmisten poliittisen groteskiuden ja julmuuden – ja ehkä antaessaan pienen pienen toivon. Tämä on vegetatiivisen hermoston esitys. Näyttelijät materiaalistavat nyt sen, miten länsimainen yhteiskunta on ajat sitten siirtynyt eräänlaiseen vegetatiiviseen kauteen, jossa yhteiskuntaruumis on kontrolloimattomassa oksentamisen ja paskomisen tilassa. Me olemme niin täynnä itseämme, hyvinvointiamme, ruokaa, juomaa, seksiä.

Anna Mari Karvosen ja neljän näyttelijän yhteistyössä on syntynyt groteskia eleganssia – käsittämättömällä tarkkuudella, nyanssien tajulla ja rohkeudella tehtyä ilmaisua.

Tarvittaisiinko meilläkin herkkyyslukijoita?

Huffington Post kirjoittaa tarpeesta saada lukijoita, jotka tunnistaisivat, vaistoaisivat kun hyvää tarkoittava kirjailija kompastuu hyvää tarkoittavissa yrityksissään kuvata vähemmistöjä ja huomauttaisivat näistä vikaan menneistä, virheellisistä tai loukkaavista kuvauksista. Vai olisiko seurauksena vain saivartelevia muokkauksia ja desinfioitua poliittista korrektiutta?