Laura-Elina Aho, mitä kuuluu?  

 

Laura-Elina Aho: Kuuluu iloista ja myös jännittävää. Väittelen parin päivän päästä teatteritieteen oppiaineesta Helsingin yliopistossa. Onhan se äärimmäisen ihana ja iloinen asia, kun saa yhden projektin siihen vaiheeseen, että pääsee vihdoin käsiksi myös muihin asioihin. Ilmassa on silti aaltoilevaa jännitystä. Mieli pyrkii hallitsemaan itse väitöstilannetta jotenkin etukäteen, vaikka sitä ei tietenkään voi tehdä.    
 

Opiskelin alun perin historiaa omassa kotikaupungissani Jyväskylässä. Siinä sivussa opiskelin musiikkia ja laulua, ja harrastin teatteria. En ollut tajunnut, että kiinnostuksen kohteitani oli mahdollista yhdistää, kunnes silloinen seminaarityöni ohjaaja patisti minut maakunta-arkistoon tutkimaan Jyväskylän työväenteatterin varhaisvaiheita. Siinä kohtaa sain käsiini ensimmäistä kertaa Pirkko Kosken toimittaman Teatterin ja historian tutkiminen -teoksen. En ymmärtänyt siitä mitään, mutta näin, että joku on pystynyt yhdistämään teatterin historian tutkimiseen – ja tulin tietoiseksi siitä, että on olemassa teatteritiede -niminen oppiaine Helsingin yliopistossa. 

 

Perhesiteiden johdosta muutin sattumoisin juuri Helsinkiin vuonna 2007, ja vaihdoin samalla pääaineeni teatteritieteeseen. Sain jossain vaiheessa opintojani käsiini Hanna Suutelan Impyet – Näyttelijättäret Suomalaisen Teatterin palveluksessa -teoksen, joka innosti minua tutkimaan Suomalaisen Teatterin näyttelijöitä. Näin kandityöni ja pro graduni näpelöivät jo samoja teemoja kuin tuleva väitöskirjani.  

 

Väitöskirjassani Suomalainen Teatteri ja kansallisuuden sukupuolittunut kuvasto: Suomalaisen Teatterin ohjelmisto 1872–1882 ja näyttelijä Ida Aalberg suomalaisuuden naishahmoisen henkilöitymän instrumentteina (2023) tutkin miten suomalaisuutta tuotettiin tietynlaisen nuoren neitseellisen hahmon kautta. 

Artikkeliväitöskirjaani varten olen perehtynyt Suomalaisen Teatterin ensimmäisen kymmenen vuoden ohjelmistoihin, mikä tarkoittaa, että olen kahlannut läpi lähes 100 varhaista suomalaista näytelmää. Nämä ovat 1800-luvun niin sanottua ”bulkkimateriaalia”, sieltä löytyy mahtavia ja vähemmän mahtavia tekstejä. Tutkimustyössä ihaninta on olla materiaalin ytimessä, ja möyhiä niiden parissa. 1800-luvun lopulta on tarjolla paljon kirjeitä, mikä on tutkijalle aivan ihanaa. Rakastan arkistoja ja niiden aineistoja – jos arkistoissa möyrimisestä yksistään saisi palkkaa, kävisin ilolla aineistoja läpi päivät pitkät. 

 

Kahdessa ensimmäisessä artikkelissa perehdyn nimenomaan Suomalaisen Teatterin ohjelmistoihin näytelmien kautta, ja tarkastelen niissä tarinoiden rakenteita ja henkilöiden ominaisuuksia ja minkälaista suomalaisuuden kuvastoa niistä rakentuu. Kahdessa muussa artikkelissani tutkin näyttelijä Ida Aalbergia suomalaisuusdiskurssin välineenä ja osallistujana. Tutkin sitä julkista kuvaa, jota hänestä on luotu sanomalehtikirjoittelussa ja hänen tekemiensä roolien pohjalta. Olen toisaalta myös perehtynyt Aalbergin yksityiseen kirjeenvaihtoon.  

 

Tutkimustyössäni minut yllätti se, miten voimakkaana neitorepresentaatio ilmeni käytettävissä olevassa materiaalissa. Jos tekstejä olisi ollut vain muutamia, ne olisivat voineet tuntua harmittomilta kuriositeeteilta, mutta massaa olikin huomattavasti enemmän kuin osasin kuvitella.   

 

Representaation kysymykset ovat olleet muutamina viime vuosina pinnalla teatterintekijöiden ja yleisöjen keskuudessa. Historioitsijana olen kuitenkin tullut tietoiseksi siitä, miten nämä kysymykset ovat ikään kuin aina muutoksessa. Aina on tullut uusi tapa kommentoida tai korvata vanhaa, representaation kysymykset eivät ole koskaan olleet mitään jähmettyneitä asioita. 

Olemme puhuneet yliopistolla siitä, miten esimerkiksi nyt, elävän kulttuuriperinnön teemavuotena pyrimme lisäämään kulttuurista ymmärrystä. Itse koen osaltani kantavani vastuuta tämän elävän kulttuuriperinnön säilyttämisestä tutkimustyöni kautta – en pönkittääkseni näitä vanhoja kuvastoja, vaan lisäämällä ymmärrystä siitä, miten ne rakentuvat. Teatterilla on ollut hirvittävän suuri merkitys yhteiskunnallisten rakenteiden luomisessa. Teatteri on ollut siinä väline – eikä pelkästään Suomalainen Teatteri tai Kansallisteatteri – vaan teatteri ylipäänsä taidemuotona.   

 

Kannan huolta perusopetuksesta ja opetussuunnitelmien linjauksista. Humanististen aineiden osuutta kavennetaan, mikä näkyy kulttuurisen ymmärryksen kaventumisena ja arvoasetelmien muutoksena.  

 

Olen muutaman vuoden ajan toiminut Ida Aalberg -säätiön asiamiehenä. Toimiminen nuoria näyttelijöitä tukevan instituutiossa on ollut todella kivaa ja mielenkiintoista. Lisäksi työskentelen tanssiryhmä Off/Balancen hallinnossa. Tutkimukseni on johtanut myös siihen, että olen saanut vihreää valoa ja rahoitusta Ida Aalbergin elämäkertatutkimukseen. Kunhan väitös on ohi, alan viritellä uutta kertomusta Aalbergista. 

 

 

 

 

 

 

 

---

Tutustu myös aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin