21.04.2022

Lauri Antti Mattila. Kuva: Visa Knuuttila.

Lauri Antti Mattila, mitä kuuluu?

Työtä ja työelämää paljon tutkinut esitystaiteilija ja ohjaaja Lauri Antti Mattila on työryhmineen pystyttänyt 8 x 4 metrisen teltan Helsingin Rautatieaseman torille. Esitystaiteen seuran Woyzeck Game sai tiistai-iltana kantaesityksensä teltassa, johon Mattila on majoittunut kahdeksi viikoksi. Tavoitimme Lauri Antti Mattilan hänen uudesta työympäristöstään ja kysyimme mitä kuuluu?

Lauri Antti Mattila: Tähän asti meillä on ollut hyvät säät, ja toivotaan että on myös jatkossa, joten ihan mainiota kuuluu. Mitäs tässä. Esitys alkaa olemaan kasassa. Meillä on ollut todella intensiivinen työrupeama. Etenkin rakentamista ja teknistä koodausta. Nyt on vähän outo olo. Woyzeck Game’in prosessi alkoi omalta osaltani vuonna 2017, työryhmä tuli tähän mukaan puolitoista vuotta sitten, ja pikkuhiljaa ryhmä on laajentunut, kun enemmän väkeä on tullut mukaan. Ensimmäinen treenijaksomme oli vuosi sitten toukokuussa. Ja nyt sitä tässä sitten ollaan.

Jo lapsena ajattelin, että minusta tulee taiteilija. On ihmeellistä, mitä yksittäiset, kenties hajamielisetkin lausahdukset saavat aikaan. Miten paljon ne voivat vaikuttaa toiseen ihmiseen, ja siihen mitä reittejä ihminen kulkee elämässään. Isäni puoliso kysyi minulta kerran, ”Oletko sä ajatellut, että Teatterikorkeakoulu voisi olla sun paikka?”, ja se kysymys jäi kaivertamaan. Välissä oli tosin kausi, jolloin en tiennyt mitä tulen tekemään. Opiskelin filosofiaa ja kaikkea mahdollista yleissivistävää yliopistolla. Päädyin Ylioppilasteatteriin, ja hain toistamiseen Teatterikorkeakouluun, ohjauksen koulutusohjelmaan, ja pääsin sisälle.

Kun valmistuin ohjaajaksi vuonna 2015 en kuitenkaan ollut valmistautunut työelämään. Ei työelämästä koulutuksen aikana paljoa puhuttu. Ajatuksena oli kai lähinnä, että mennään ohjaamaan pääasiassa draamaa. Tuolloin oli vielä vanha ajatus vallallaan, että kaikki ohjaajat työllistyvät automaattisesti. Minulla taas oli boheemi ajatus taiteilijuudesta, romanttinen jopa. Oli vaikea löytää resonanssia sellaiselle hulluttelulle todelliselta kentältä. Valmistuin tyhjän päälle. Minulla ei ollut tiedossa töitä, eikä tukeakaan ollut oikein mistään saatavilla. Olin käynyt kouluja 20 vuotta putkeen, ja olin jonkinlaisessa kriisissä, en tiennyt mitä tässä elämässä pitäisi tehdä ja miten minun tulisi toteuttamaan sitä mitä halusin tehdä.

Vuonna 2014 taiteen ja kulttuurin määrärahoja leikattiin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Teattereiden ohjelmistoista tuli konservatiivisempia. Vastavalmistuneen näkökulmasta teattereissa työskentelevät halusivat palkata vain vanhoja, tuttuja kavereita ohjaamaan turvallisia juttuja. Ainakin ne näyttäytyivät suljettuina laitoksina, jossa hyvä veli -kulttuuri oli vallallaan.

Minusta tuntui, että olin välitilassa. Aloin miettimään rakenteita, ja luomaan kokoontumisen alustoja. Olin tuolloin itse asunnoton ja asuin hetken aikaa vallatussa Porthaniassa Yliopistolla. Eräänä päivänä joku kävi laittamassa yliopistolle ilmoituksen taidetyöläisten kokoontumisesta, ja päätin lähteä sinne, ja tutustuin kuvataiteilijoihin. Perustimme yhdessä Night Schoolers -hankkeen. Kuvataiteilijoiden porukassa oma eri alojen välillisyyteni vahvistui. Liityin myös Oksasenkadun gallerian kuraattoriryhmään. Visuaalisen taiteen alalla prekaarin rakenteet näkyvät vielä vahvemmin.

Taidealan työelämän ongelmat ja muun muassa ihmisen ulossulkeminen toistuvat monessa paikassa. Itse en tunne, että voin seistä sellaisen teatterin takana, joka vahvistaa näitä rakenteita. On luotava yhteisöjä, jotka eivät perustu siihen, että oletko hyvä tyyppi, jonka kaikki tuntevat. Olin neljä ja puoli vuotta enimmäkseen työttömänä valmistumiseni jälkeen, toki oli muutaman kuukauden apurahapätkiä. Mutta tuohon aikaan tuli mietittyä sitä, millaisia tukirakenteita kentälle tarvitaan. Suurin juttu ei ole mielestäni raha, vaan yksinäisyys ja eristyneisyys. Miten voimme luoda kokoontumisen tiloja, jossa on mahdollista tavata solidaarisuuden merkeissä, tukea toinen toisiamme? Miten purkaa suorittamisen ja selviytymisen henkeä?

Miksi taide on sijoitettu päivälehdissä kulttuurisivuille, kun se voisi olla politiikan sivuilla, tai vaikkapa taloussivuilla. Voisimme lukea siitä, miten taide jäsentää uudelleen taloutta, tai luo uusia talousmalleja. Miten taiteen kautta on mahdollista luoda maailmoja, toisenlaisia todellisuuksia ja toimijuuksia? Taiteen pitäisi ottaa itsensä toimijana tosissaan, tällöin ehkä yhteiskuntakin ottaisi sen tosissaan.

Viime aikoina olen miettinyt tanssintalon järjettömyyttä. Hanke on kuin muinaismuisto suoraan 1970-luvulta, idea jota nyt toteutetaan ikään kuin se olisi yhä jotenkin relevantti. Minulle siitä tulee mieleen öljy ja moderniteetin hybris. En ymmärrä, miksi rakennetaan suljettu monumentaalinen ikkunaton laatikko tähän aikaan. Miten tämä on suhteessa kentän realiteetteihin tai nykyesityksen esteettisiin kysymyksiin? Miten tämä millään tavalla valmistaa meitä ympäristökriisien vaatimaan kulttuuriseen siirtymään? Mitä jos olisi tehty jotain kevyempää, missä on useampia tiloja, jotka voivat toimia samaan aikaan näyttämöinä ja harjoitussaleina – jos tähän olisi käytetty muutama prosentti rahoituksesta ja lopulla olisi tilattu taiteilijoilta taidetta. Sen sijaan luodaan aliresursoitu rakenne, joka toivoo taiteilijoilta vuokratuloja ja toiminnan rahoitusta. Kun taiteilijat ovat jo muutenkin aliresursoituja. Millainen tila olisi saavutettava ja paikallinen, yleisön ja taiteilijoiden tarpeita tunnistava ja niihin muuntautuva? Tai voisiko tila olla samaan aikaa fysikaalisinen ja virtuaalinen, monaalle levittyä, näyttämö Kaapelilla ja harjoitussalit Roihupellossa? Tässä tulisi miettiä miten resursseja saadaan taiteilijoiden käyttöön, esimerkiksi kuten Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -hankkeessa.

Jos miettisimme mikä kentällä on akuuttia nyt, ja miten me voimme avittaa palvelurakennettamme koko esittävän taiteen kentän suhteen? Mites jos laskeutuisimme avaruudesta tähän meitä ympäröivään paikallisuuteen? Kiasman ARS-näyttelyllä on slogan yhteisöllisyydestä, mutta minkäänlaisia yhteisön rakentamisen aloitteita taidekentälle heiltä ei ole tullut vastaan, he eivät ole pitäneet avoimia hakuja, tai kutsuneet esimerkiksi pieniä gallerioita kuratoimaan osia näyttelystä, tai avanneet dialogia kentän kanssa. Hierarkioita uusitaan ja vahvistetaan ylhäältäpäin. On valitut, ja kaikki muut. Tuntuu irvokkaalta, kun samalla puhutaan yhteisöllisyydestä. Se suututtaa.

Woyzeck Game lähti käyntiin Saaren kartanossa ollessani siellä residenssissä. Ajatus kauko-ohjatusta ihmisestä, ajatus teatterista. Halusin alun perin tehdä esityksen jossain instituutiossa, joten oli valittava klassikko ja tehtävä soolo. Woyzeck on toiminut hyvänä pohjamateriaalina eri koneistojen tarkastelussa, ja yksilön roolista koneistoissa. Minua kiinnosti myös Reijo Kelan Cityman (1989) -teos, myös se on toiminut tässä innoittajana.

Pelillisyyttä olen käyttänyt keinona jäsentää teatteria itselleni uudestaan. Olen teininä pelannut pleikkaria, ja tutustuimme The Sims-pelisarjaan näytelmää kirjoittaessamme. Pidän pelaamisesta, vaikka en ole sitä pitkään aikaan harrastanut. Olemme näytelmäkirjailija Klaus Maunukselan kanssa tämän prosessin myötä kuitenkin pohtineet, että voisiko esittävää taidetta tehdä menetelmällisesti. Pelillisyys on yksi hyvä työkalu siihen työkalupakkiin, ja kiinnostavaksi sen tekee, kun peilailee sitä suhteessa teatteriin. Yleisön ja toimijan ero liudentuu, pelattaessa on itsestään selvempää, että ollaan sekä pelaajan roolissa, että yleisönä – ajattele esimerkiksi lautapelin pelaamista. Ensin ollaan yleisönä ja seurataan muiden vuoroja, jonka jälkeen tulee oma vuoro toimia pelaajana kentällä. 

Minusta suoratoistettu teatteri on banaalia ja epäkiinnostavaa. Siinä ikään kuin unohtuu se, että teatteri ei ole se, mitä tapahtuu näyttämöllä, vaan se mitä tapahtuu näyttämön ja yleisön välillä. Teatterit ovat täynnä näyttelijöitä, jotka tekevät televisiotöitä, jos tehdään videota nettiin, miksei lainata muotoja elokuvasta, tv:stä tai videotaiteesta. Digitaalinen esitys voi olla paljon muutakin, siihen voi liittyä pelillisiä elementtejä.

Illan kantaesitys jännittää. Ollaan kokeellisen esityksen äärellä. Emme tiedä paljonko tänne on tulossa ihmisiä, tuleeko tekniikka toimimaan, ja miten esitys resonoi yleisön kanssa. Tämän jakson jälkeen aion taas tehdä rokkia, toiveena olisi valmistella biisejä ja tehdä seuraavaa levyä.

Lauri Antti Mattila on esitystaiteilija, teatteriohjaaja, laulaja-laulunkirjoittaja ja kuraattori. Hänen ja Juhani Haukan taideprojekti Etsitkö töitä? (2020) kysyi, millaista työtä tekisit, jos voisit tehdä mitä tahansa. Hankkeesta julkaistiin kirjamuotoinen dokumentti (Poesia). Ntamo on julkaissut Woyzeck Game -näytelmätekstin. Esitystä ja esityksiin liittyviä keskusteluja voi seurata Rautatientorilla 19.-29.4.2022.

Kuva: Lauri Antti Mattila. Kuvaaja: Visa Knuuttila.


Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Meri-Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?

Eeva Bergroth, mitä kuuluu?

Markus Järvenpää, mitä kuuluu?

Antonia Atarah, vad hörs?

Emma Castrén, mitä kuuluu?

Jarno Kuosa, mitä kuuluu?

Jukka Korpi, mitä kuuluu?

Antti Timonen, mitä kuuluu?

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?