Lea-palkittu Elli Salo toi terveisiä ukrainalaisilta näytelmäkirjailijoilta

 

 

 

Minulle kuuluu ihan hyvää, pystyn työskentelemään, kirjoittamaan näytelmiä.

Olen elossa.

Olen terveenä. 

Yritän jatkaa työskentelyä ja pysyä ihmisenä.

Olen alkanut kirjoittaa enemmän kuin ennen. Olen alkanut kirjoittaa enemmän, ja se on ongelma. Tarinoita on joka puolella. Ihmiset etsivät minut käsiinsä, tulevat ja sanovat: tässä on minun tarinani, kirjoita minusta, siitä mitä näin, siitä mitä tapahtui.

 

Tänä kesänä makasin sairaalassa, sydän reistaa taas. Sairaala sijaitsi Harkovan laidalla, keskellä metsää. Melkein joka yö meidän yli lensi Shahedeita matkalla kohti kaupunkia. Me istuimme sairaalan käytävällä ja kuuntelimme, kuinka meidän puoli ampui niitä alas. Siellä käytävällä, ilmatorjuntatykkien säestyksellä kirjoitin yhtä satua. Sain tekstin valmiiksi ja mietin, että luen sen vielä aamulla uudestaan ja teen silloin viimeiset korjaukset. Mutta sitten heti ihan siinä vieressä räjähti drooni. Ajattelin, että ehkä huomista ei tulekaan, että ehkä parempi tehdä se juttu ihan heti valmiiksi.

 

Sota on muuttanut meitä kaikkia.

Ihan sodan alussa minusta tuntui, etten enää koskaan pysty kirjoittamaan mitään.

Nyt kaikki mitä kirjoitan, kertoo sodasta.

Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa sodasta tuli pääteema kaikissa näytelmissäni.

Sota on taustalla kaikissa teksteissä, ei sitä pääse pakoon. 

Kun elää keskellä suurta historiallista murrosta, se murros imee ja nielee kaikki muut merkitykset.

Ei minulla oikeastaan ole mitään muita aiheita kuin sota.

 

Kirjoitan hyvin nopeasti, jotta saisin talletettua tämän koko ajan muuttuvan todellisuuden. Työn laatu kärsii nopeudesta. Välillä tuntuu, että syvyys puuttuu. Minulla ei ole aikaa, etäisyyttä, eikä henkistä tilaa tarkastella aiheita ja henkilöitä syvemmin, lähempää ja pidempään. Koko ajan tapahtuu jotain.

 

Ukrainassa sota elää joka kodissa, joka perheessä, eivätkä katsojat ole kauhean kiinnostuneita sodasta kertovista näytelmistä. Mutta me kirjoitamme ja esitämme niitä silti, ja yritämme ottaa huomioon ukrainalaisen yleisön erityispiirteet eli sen että yleisö on hyvin traumatisoitunut. Jokaiseen sodasta kertovaan näytelmään täytyy kätkeä toive paremmasta, toivo voitosta. 

 

Jatkuvien pommitusten ja tuhoutumisen uhan keskellä ensi-iltojen määrä Ukrainan teattereissa on moninkertainen verrattuna aikaan ennen sotaa. Katsojia on enemmän ja nykynäytelmiä esitetään enemmän.

 

Ihmiset Ukrainassa tarvitsevat esitysten kirkkautta, mahdollisuutta päästä hetkeksi pois arjesta, olla yhdessä muiden ihmisten kanssa, olla yhteisön keskellä.

 

Eturintaman kaupunkien, kuten Harkovan, Mykolajevin ja Sumyn kaupunkien teattereilla on tietysti todella vaikeaa, mutta monet esitykset on siirretty pommisuojiin ja siellä ne jatkuvat.

Teatteri koittaa toimia vähän kuin lääkäri, parantaa sieluja.

 

Teatterin tekeminen sodan aikana on samaa kuin leivän leipominen sodan aikana, talon rakentaminen sodan aikana, opettaminen sodan aikana, lasten synnyttäminen sodan aikana. Elää ja tehdä sitä, mitä on tehtävä. Olosuhteista huolimatta. Niin kauan kuin me toimimme näin – me olemme olemassa.

 

Monet ukrainalaiset ovat alkaneet istuttaa puutarhoja, perustaa kasvimaita, tehdä remontteja – sellaisia asioita, jotka suuntaavat tulevaisuuteen ja auttavat torjumaan epätoivoa.

 

Tänään minulle ovat tärkeitä ne asiat, jotka luovat vakaata pohjaa. Asiat, jotka liittyvät elämään. Ja kuolemaan. Ihan perusasiat, niin kuin raha, asunto, patterilamput, henkilöpaperit, vesivarasto parvekkeella, hyvät kengät, ystävien ja sukulaisten turvallisuus. Mutta myös kuolleiden muisto, vanhempien ja esivanhempien muisto, muisto maailmasta ennen sotaa, tunne ihmisyydestä ja tietenkin taide, ystävät, aurinko, ilma, puut, kirjat.  

 

- Elli Salo, Tekstin Talossa 18.9.2025