25.04.2019

Hanna blogikuva

Liikkuvuuden vaikuttavat verkostot

Pohjoismaisen kulttuuripisteen pohjoismaisten ja balttilaisten liikkuvuustukien vaikuttavuudesta on tehty selvitys. Selvityksellä on tärkeä liikkuvuuspoliittinen merkitys: se sanoittaa nyt erityisesti verkostojen tärkeyttä. Se tarjoaa kättä pidempää meille, jotka yritämme vakuuttaa myös kansallista rahoitusta luomaan vastaavanlaisia ohjelmia.

Pohjoismaisen kulttuuripisteen liikkuvuusohjelmista tuetaan vuosittain 1,8 miljoonalla eurolla matkustamista, verkostoitumista ja residenssitoimintaa. Jo pitkään monet meistä ovat arvostaneet juuri tämänkaltaista liikkuvuusajattelua, joka osoittaa ymmärrystä siitä, miten ruohonjuuritasolla kansainvälistä liikkuvuutta kannattaa ja pitäisi tukea. 

Nyt on siis tutkittua tietoa siitä, mitä tällaisella rahoituksella voidaan saada aikaan: tiedonvaihto lisääntyy, syntyy uusia kontakteja ja kaikenlaista vuorovaikutusta. Selvitys painottaa verkostojen monimuotoisuutta ja nostaa esiin niiden merkitystä. Digitaalisen etäläsnäolon rinnalle tarvitaan edelleen fyysistä kasvokkaista yhdessä oloa. Näin rakennetaan luottamusta, yhteistä kieltä ja ajattelua, jaetaan asioita. Verkostorahoitus mahdollistaa tuon yhteistyön, se toimii innoittajana.

Verkostorahoituksen seurauksena muodostuu uudenlaisia organisoitumisen muotoja, ja rahoitus toimiikin usein hankkeiden alkuituna. Rahoituksella nostetaan yhteistyön arvostusta ja oikeutusta. Verkostoissa kehitetään osaamista, yhteisiä ideoita ja seminaareja, valmistellaan ja suunnitellaan taidehankkeita ja -tuotantoja.
 

Brexitin varjoissa ja kasvavassa köyhyydessä

Underlying all is the relationship between those who have access to resources and those who don’t – the haves, and the have nots. Socio-economic deprivation is the clearest indicator that class divides still permeate English culture.

Lainaus on uunituoreesta Pohjois-Englannin esittävien taiteiden skeneä koskevasta raportista. Iso-Britannia on maailman viidenneksi suurin talous, jonka varallisuus keskittyy pääasiassa Lontooseen ja kaakkoisosiin. Viidennes väestöstä elää köyhyydessä, lapsiköyhyyden ennustetaan kasvavan vuoteen 2022 mennessä 20 %.

Ei ole mitenkään sattumaa, että IETM kokoontui juuri Hullissa, Isossa-Britanniassa, jonka taiteilijat ja koko taide- ja kulttuurikenttä kipuilee ja kauhistelee brexit-neuvottelujen epätietoisuuden tilassa.

Raportti tarkastelee aluetta erityisesti inkluusion näkökulmasta. Se on tiivis ja toimiva lukupaketti ja käsikirja alueen teattereihin, tuotantoalustoihin, festivaaleihin, keskeisiin organisaatioihin ja ajankohtaiskysymyksiin. Raportista löytyy myös pohdintaa siitä, mihin tämä alue ja maa ja tekijöiden yhteisö ja yhteistyökumppanit suuntaavat tulevaisuuttaan. Raportti välittää samaa kuvaa kuin Arts Councilin raportit yhdenvertaisuuden puutteesta, erityisesti vammaisten huonosta asemasta.

Taiteilijat UK:ssa ovat tottuneet työskentely- ja elinolosuhteidensa heikentymiseen. Tyytymättömyydestä ja epätoivosta sikiää luovuutta. Esteiden kaatajina, riskinottajina ja muutoksen puolesta taistelijoina he näyttäytyvät outoina häiritsijöinä. Mutta juuri niin. Taloudellinen kurimus saa yksittäiset taiteilijat pois mukavuusalueiltaan taiteen erilaisille barrikadeille ja yhteisöihin. Leikkausten kuohimat instituutiot sen sijaan pelaavat entistä enemmän varman päälle. Raportin tekijä korostaa, että hyviä kumppanuuksia luovat ja rakentavat ihmiset, eivät organisaatiot. Eläköön ruohonjuuri!
 

Paikka- ja aistiherkkyys kasvaa pimeydessä

Mia Jalervan (valo) ja Pietu Wikströmin (näyttelijäntyö) taiteellinen opinnäytetyö vie auringonlaskun aikaan alkavalle kaksituntiselle metsäretkelle Uutelan ulkoilualueella. Pimeässä olemisesta ryhmäyttää, turvallistaa ja rauhoittaa meidät – olemaan pimenevän tuntemattoman maaston, oppaidemme ja aistiemme varassa. Tämä esityksellinen vieraanvaraisuuden ele, jossa meidät, mahdolliset pelkomme, epävarmuutemme ja rajallisuutemme huomioidaan, teki minuun – tällaiseen arkajalkapelkuriin ja kromppakinttuun suuren vaikutuksen. Minusta tuli hetkeksi milteipä rohkelikko. 

Miten pimeys valpastuttaakaan aistit ja tunnon! Tapailen maastoa käsilläni ja jaloillani silmät suljettuna. En varmaankaan kulje pitkiä matkoja, mutta mielessäni tuo kulkemiseni on pitkä ja tiivis! Löydän itsestäni milteipä uusia aisteja ja tapoja olla yhteydessä ympäristöön. Mitä kaikkea jalkapohja tunteekaan ja mitä korvat rekisteröivät. Meidän kulkuamme johtaa kuunvalo, joka luo varjoja ympäristöön. Hetkisen olemme kuin kauhuleffojen näyttämöllä, äkkinäisiä liikkeitä ja ääniä pimeydessä, ei ihan tiedä, mistä suunnasta hahmot lähestyvät. Vaistomaisesti vetäydyn kauemmas tai lähemmäs lauman suojaan. Mielikuvitus ottaa valtaa, vaikka kuinka itselleni selitän, että esiintyjät ne siellä… ei auta.

Kahden tunnin pimeyden jälkeen Vuosaaren Aurinkolahden kirkkaina loistava valaistus häikäisee silmiä, tekee mieli laittaa aurinkolasit silmien suojaksi. Valosaastetta, jolle arjessani olen turta.

Lainaan tähän Pietu Wikströmin blogikirjoituksen viisaita sanoja:

Tässä tapauksessa täytyy myös kysyä uudelleen esitystä ja esityksen konventioita. Olennainen kysymys liittyy mielestäni rakentamiseen ja sen myötä väistämättä tapahtuvaan tuhoamiseen; haluammeko luoda tilaan jonkin toisen, esityksen oman maailman? Jos, niin millä keinoin tällaisen luomme ja minkälaista rakentamista (ja tuhoamista) tämä esityksen maailman luominen vaatii.

En lähde tekemään esityksiä vaihtoehtoisiin tiloihin vain sen takia, että voisin siirtää black box -esityksen logiikan ulos, käyttää minua miellyttävää tilaa luovuuteni alustana ja muokata tilasta omani. Haluan vaihtaa logiikkaa ja katsoa paikkoja ja tiloja toisin silmin. Keskittyä esityksissäni ja esiintymisessäni enemmän siihen “mitä on jo”.
 

Kulosaaren kartanon resortilla

"Tärkein ja hienoiten ymmärretty henkilö Dostojevskin tuotannossa on Fjodor Karamazov, joka näyttäytyy aina uudelleen – milloin kokonaisena, milloin osittain – kaikissa tuon 'julman neron' romaaneissa. Hän on kiistatta venäläinen sielu, muodoton ja kirjava, pelkuri ja röyhkimys." (Gorki: Karamazovilaisuudesta).

Puhetta ja kirjoitusta Dostojevskista ja Karamazovin veljeksistä piisaa. Klassikko voi tappaa, voi syntyä kuolettavaa mukateatteria.

No, ei synny ainakaan Temptation Island Karamazovissa, Laura Mattilan, Sofia Palillon, Markus Tapion ja Veera Herrasen taiteellisessa opinnäytteessä.

Meidät virittää resortin pihalla yhdenlainen Sami Kuros -hahmo, sitten menoksi. Shake it, baby. Karamazovin (isän ja poikien) ja Temptation Islandin maailmat sekoittuvat, ja näin maailmoihin sekoittuu vielä lapsuudenkokemuksia, kömpelöä ja piinaavaa kouluesitelmien pitoa, esittämistä, omakohtaisia muistoja. Laura Mattila vapautui jo Full Pull Woyzeckissä klassikon musertavasta ja totalisoivasta otteesta, samoin tässä. Voi vain rajata pois ja keskittää huomion sinne minne haluaa. Kaunista väkivaltaa. Nautin esityksen härskinröyhkeästä leikkisästä otteesta.

Karamazov on yhdeltä osalta kolmiokiimaa, ihan sitä Temptationin veroista, se on täynnä sama rähjäisyyttä ja halpahintaisuutta, trashia. Tämä rosoinen, irrotteleva luonnostelevuus on esityksessä onnistuttu säilyttämään eikä esitystä ole uhrattu vääränlaisen taiteellisuuden ja siistiyden alttarille. Tässä on sellaista ite-esityksen meininkiä, ihan tosi-tv-meininkiä. Tällaisessa työskentelyssä näyttelijäntyö ja ensemble loistavat, samoin äänet, kokonaisvaltainen visuaalisuus. 

Historiaan tulee jäämään nokkahuilukvintetti esittämässä Aleksanteri Hakaniemen kappaletta ”Pane mut sekaisin”

Loppu aukaisee lasten suhteen ja muistot isästä uusiin assosiaatioihin. Lapset tanssivat isiensä liikkeitä. ”Yksi hyvä muisto riittää.” ”Kun istut jalat koukussa nurmikolla, pää polvien välissä, kuka tahansa näkee, ettei sinua tarvitse pelätä.”
 

Kandiesitykset Ikuinen paluu ja Hiroshima, rakastettuni – seuraavaan viikkoon

Olen nähnyt kaksi hienoa kandiesitystä, joista tunnen tarvetta jakaa ajatuksiani. Nyt on pakko jättää seuraavaan kertaan. Aika on varas!

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät