Luc Gerardin, mitä kuuluu? 

 

 

Olemme vuodesta 2020 työstäneet teosta Teatteri Metamorfoosissa teatterin taiteellisen johtajan Davide Giovanzanan kanssa. Olimme juuri valmistaneet Lehmann-trilogian &-teatterille, ja olimme niin innoissamme sen saamasta vastaanotosta, että halusimme heti löytää uuden näytelmän. Innoistuin Alice Birchin näytelmästä Erään itsemurhan anatomia heti ensilukemalta. Tähän prosessiin on mennyt neljä vuotta, olemme sen aikana luoneet yhteistyökuvion ei pelkästään &-teatterin, mutta myös Circo Aeron ja Tampereen Työväen Teatterin kanssa, saaneet tukea Uudet klassikot -rahastolta ja aloittaneet teoksen suunnittelun TTT:n residenssissä.  

 

Olen kotoisin pienestä ranskalaisesta teollisuuskaupungista, jossa kommunistisella puolueella on aina ollut vahva ote. Kaupunki ei ollut kulttuurillisesti kovin edistynyt, mutta siellä oli paljon musiikkia ja elokuvateattereita. Lapsena kävin Pariisin Comédie Françaisessa pari kertaa, mutta en ottanut sieltä mitään erityisiä vaikutteita. Opiskelin lakimieheksi, mutta koska lapsuuden perheessäni oltiin aina hyvin kiinnostuneita kirjallisuudesta, kirjallisuus on aina kiinnostanut minuakin, ja soitan itse jazzia – mutta esittävien taiteiden kanssa en vielä pitkään aikaan ollut missään tekemisissä.  

 

Kunnes muutin Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Pian muuttoni jälkeen näin nimittäin Tommi Kitin tanssiesityksen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Se mahdollisti uppoutumisen vieraaseen maailmaan, jota en ymmärtänyt. Kokemus tanssiesityksestä oli niin vahva, että hakeuduin pian esittävien taiteiden pariin.  

 

Opiskelin Sibelius Akatemian Arts Management -ohjelmassa 2009–2011, mutta palasin Ranskaan vuonna 2015.  

 

Olin harjoittelussa Théâtre National de Chaillot'ssa Pariisissa. Kolmantena työpäivänäni Eiffel-tornin edustalla sijaitseva 1000-paikkainen teatteri esitteli tulevaa ohjelmistoaan yleisölle. Teatterisalin suuresta koosta huolimatta kaikki eivät mahtuneet sisälle, joten tilaisuus oli striimattava aulatilaan. Meillä oli noin 2 400 ihmistä seuraamassa teatterin kausiesittelyä. Se oli mieletöntä. Rakastuin teatteriin, joka mahdollistaa tämmöiset kohtaamiset, ja olen kantanut tätä tunnetta mukanani siitä saakka. Pariisin jälkeen työskentelin vuoden Strasbourgissa Maillon-teatterissa, jossa oli paras ikinä näkemäni ohjelmisto. Vuoden aikana näin esityksiä muun muassa Romeo Castelluccilta ja Giselle Vienneltä – jokainen esitys oli oma pieni ihmeensä. Oli ihana nähdä monipuolista esittävää taidetta. Tein vierailevien ryhmien kanssa sopimuksia, valmistelin talousarvioita ja tuotantosuunnitelmia. Olin myös töissä lähellä Sveitsin rajaa sijaitsevassa La Filature -teatterissa, jolla oli kansainvälinen profiili. Opin näissä kahdessa teatterissa varmaan 90 % kaikista niistä taidoista, joita nykyään työssäni käytän.  

Ehdimme olla pari vuotta Ranskassa, kunnes suomalaisen vaimoni, näyttelijän, kanssa päätimme palata Suomeen. Meillä on lapsia, ja halusimme antaa heille mahdollisuuden elää myös toisenlaisessa kulttuurissa. Palattuani vuonna 2018 Suomeen aloitin Teatteri Metamorfoosissa tuottajana, mutta toimin alussa samaan aikaan myös tuotantopäällikkönä ranskalaisessa Compagnie Facteurs Communs  -teatterissa.  

 

Paikan löytäminen suomalaiselta esittävän taiteen kentältä ei ole ollut tästä huolimatta helppoa. Ei se ole helppoa missään muussakaan uudessa maassa, ilman tarvittavia verkostoja. Ihmiset ovat helposti epäluuloisia. On ollut tärkeää tutustua henkilöihin, jotka pystyvät auttamaan ja neuvomaan. Davide on minulle ollut sellainen henkilö – meillä on yhteinen ymmärrys siitä, mitä teatteri voi olla, ja sen ansiosta meillä on myös toimiva kumppanuus. Mutta meidän on täytynyt vakuutella muita siitä, että meillä on näkemyksiä ja varteenotettavia ideoita.

 

Olen nykyisin Metamorfoosin toiminnanjohtaja, ja työtäni auttaa paljon tietenkin se, että esimerkiksi hakuohjeita löytyy nykyisin englanniksi. Ja minulla on työkavereita, jotka pystyvät auttamaan. Nykyisin löytyy myös paljon enemmän tahoja, joista löytyy apua ja tiedon välitystä – etenkin vapaan taiteen kentällä. Tietyt asiat – kuten palkkojen maksaminen – seuraa paljolti samankaltaista logiikkaa kuin muuallakin. Jos olet tehnyt sitä jossain, pystyt tekemään sitä toisella kielellä myös muualla.  

 

Minusta tuntuu kuitenkin, että suomalainen esittävän taiteen kenttä olisi sulkeutumassa, käpertymässä sisään päin. Täällä ollaan maksimissaan kiinnostuneita siitä mitä lähialueilla tapahtuu. Tutkimuksessani L’internationalisation du spectacle vivant en Finlande (2018) totesin, että tanssin kentällä ollaan kiinnostuneita mitä muualla Euroopassa tapahtuu, minkä takia tanssitaiteilijat pyrkivät bourdieulaisittain parantamaan toimintaedellytyksiään Suomessa – kun taas teatterialalla toimivat eivät niinkään välittäneet kansainvälisestä menestyksestä. Ranskassa, Saksassa ja Belgiassa esittävän taiteen kentät ovat kansainvälisiä, maineikkaiden tekijöiden teokset tehdään yleensä alunperinkin kansainvälisinä yhteistuotantoina. Olisi hienoa, jos suomalaisetkin teatterit pystyisivät luomaan yhteyksiä muiden europpalaisten kanssa ja tuottamaan esityksiä yhdessä. 

Itselleni teatteri on yhtä kuin se taide, jota tehdään – ei niinkään teatteritila. Ranskassa ja monessa muussa eurooppalaisessa maassa teatteriryhmät luovat esityksiä, joiden kanssa he kiertävät – kuten me olemme tehneet Lehmann-näytelmän, ja tulemme tekemään Erään itsemurhan anatomia -esityksen kanssa. Tämä takaa suuremman taiteellisen vapauden. Lähtökohtamme Daviden kanssa on aina näytelmä, joka puhuttelee meitä, minkä jälkeen alamme työstämään esitystä työpajoissa. Tätä viimeisintä teosta olemme työstäneet ja tutkineet kaksi vuotta. Uudet klassikot -tuki on ollut meille todella tärkeä, se on mahdollistanut suuren työryhmän ja kunnolliset tuotantoresurssit.  

 

Ensi-iltamme jälkeen saan ilokseni olla ottamassa vastaan Royal Courtin kansainvälisen ohjelman päällikköä Sam Pritchardia. Pritchard saapuu Suomeen puhumaan Birchin näytelmästä ja brittiläisestä näytelmästä laajemmin. Minusta on hienoa, että Royal Courtilla on ohjelma myös kansainvälisille näytelmäkirjailijoille. Minusta teatterin tulisi heijastaa yhteiskuntamme moninaisuutta – yritämme kaikki, minä ja muut tänne muuttaneet ulkomaalaiset, löytää paikkamme suomalaisesta yhteiskunnasta. Teatteri Metamorfoosissa pyrimme kuvaamaan tätä yhteiskunnallista moninaisuutta. 

 

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.