Basim Kahar
Appelsiinit
Suomentanut Sampsa Peltonen
Henkilöt
Jeannette: laulaja, noin 55-vuotias
Rabah: runoilija, hieman Jeannettea vanhempi
Huomioita
Usein toistuvat hiljaiset hetket ovat elimellinen osa tekstin/näytelmän rytmiä. Runoilijalla (Rabahilla) ne ilmentävät ajatusten harhailua ja hämmennystä, ja laulajalla (Jeannettella) sitä, miten hän on menettänyt henkisen yhteyden tunteisiinsa. Hiljaisuuksien roolina on tässä siirtää kelloja eteenpäin, luoda aina uusi alku jokaiselle henkilöiden väliselle teolle tai kakistelevalle kommunikaatiolle tai kommunikaatiokatkokselle. Hiljaisuuksissa on aina jonkinlainen ajallinen nollapiste, joihin heidän välillään aina palataan. Myös kolmen pisteen runsas käyttö pyrkii ilmentämään milloin puhujan pyrkimystä oikaista sanojaan tai muotoilla sanottavansa uusiksi, milloin pyrkimystä ilmentää henkilöiden psykologista rytmiä.
Koronaan ja sen tuomiin ilmiöihin viitataan yhdessä tilanteessa, kun laulaja käyttää kerran maskia ja käsineitä. Tämä korostaa tunnetta eristäytyneisyydestä. Viittaus ei ole välttämätön.
Näyttämön keskellä suhteellisen edessä on iso tummanharmaa sohva. Sohvan vasemmalla puolella on korkea oranssi jalkalamppu ja oikealla puolella pieni matala sivupöytä. Kuuluu vaimeaa musiikkia, joka tuntuu kantautuvan ikkunasta.
Ensimmäinen kuva
Jeannette seisoo Rabahin vasemmalla puolella. He ovat poseeraamassa valokuvaa varten. Jeannetten kasvoilla on puolihymy. Rabah katsoo totisena jonnekin kuvitteellisen kameran takana olevaan tyhjyyteen. He seisovat muutaman sentin päässä toisistaan.
Jeannette: Muistatko sinä… Se oli siellä eläintarhassa… Aurinko häikäisi ja taustalla näkyi puita ja kirahveja. Varjostit silmiä kädellä, ja kuvaaja käski ottaa sen pois... Muistatko?
Rabah: En kyllä ole varma…
Jeannette: Minä muistan... Se on ainoa valokuva meistä yhdessä.
Rabah: Minä en niin kuvista perusta...
Jeannette: Me oltiin käymässä siellä… ja minä pyysin katukuvaajaa ottamaan meistä kuvan, ei siinä sen kummempaa, ei siinä mitään salailtavaa ole.
Rabah: Oletko nyt ihan varma, että minäkin tulin kuvaan?
Jeannette: Yhdessä siinä oltiin... Se oli se päivä kun olit tuonut minulle appelsiinin… Miksi pitää aina kiistää kaikki mitä on tapahtunut meidän välillä? Olit sinä siinä. En minäkään kävisi väittämään vastaan, jos siinä olisi ollut joku muu. Ei ehkä olisi kannattanut ottaa koko asiaa puheeksi, kun sinä alat aina kaivella suhteitani toisiin miehiin, vaikka samalla olet niin kuin meidän välillä ei olisi ikinä mitään ollutkaan.
Rabah: Mihin toisiin miehiin?
Jeannette: Anna olla, en jatka tästä enempää. En minä aio salaisuuksiani sinulle paljastaa. Parempi pitää ne itselläni, niin saatpa kärvistellä, kun palat halusta tietää jotain.
Rabah: Kuka sanoo, että minua kiinnostaisi sinun salaisuuksiasi kaivella? Minua eivät menneet kiinnosta, enkä ole utelias tietämään toisten asioista.
Jeannette: (Huvittuneena) Valehtelet!
Rabah: En minä sinua syyttele.
Jeannette: Älä pakoile.
Rabah: Ai sinua vai valheita?
Jeannette: Älä jaksa… Rasittavaa kun vääntelet sanoja.
Rabah: Niin kai, kun et pärjää minulle sanailussa… Et hallitse kieltä etkä osaa pelata.
Jeannette: Itse pelaat sellaista peliä, että käy jo hermoille. Antaisit vain olla.
Rabah: Rasittava sanojen vääntelijä ja hermoille käyvä pelaaja… Muuta vielä?
(Hiljaisuus)
Jeannette: Otitko lääkkeet?
Rabah: Ihan sama.
(Hiljaisuus)
Jeannette: Että pitää olla hyökkäävä. Aina vainoamassa ja vähättelemässä. Oikein tahallasi ärsytät, vaikka teen kaikkeni sinua varten.
Rabah: En minä ole pyytänyt sinua tekemään minua varten yhtään mitään. Minä olen täällä ihan vain siksi että sinä haluat. Sinähän tässä minua tarvitset. Kun et osaa olla ilmankaan... Olen kuin jossain vankilassa... Että kuka tässä vainoaa ja ketä?
Jeannette: Sinä olet täällä siksi että tarvitset huolenpitoa… Minä en vainoa. Sinä tarvitset minua ja minä sinua. Täytyy sinun jonkun kanssa olla. Et pärjää yksin.
Rabah: Ja miksikä en?
Jeannette: Koska… no, tiedät kyllä.
Rabah: (Verkkaisesti houraillen) En tiedä… Minulla on pää täynnä seuraa, en tarvitse ketään, minulla on pää piukassa ihmisiä joiden kanssa haluan olla, ne minä oikeasti tunnen, tiedän miten se väki ajattelee ja mistä unelmoi, tunnen niiden elämän ja ilot ja surut läpikotaisin, minä puhun niille joka päivä ja joka hetki, ne ovat minulle ystäviä, jotkut ehkä vihollisiakin, minä vaihdan niiden kanssa ajatuksia, väittelen ja kiistelen niiden kanssa… Joskus ne itkevät, joskus nauravat ja irvailevat niin että alan hermoilla enkä saa enää unta, kun ne käyvät armottomasti kimppuuni yhteen ääneen kalkattaen, vaikka toisaalta sitten ovat aina paikalla kun tarvitaan eivätkä ärsyynny, kun jaarittelen pitkään, kuuntelevat kuin oppilaat koulussa, saisivat tosin vain käyttäytyä vähän fiksummin ja filmaattisemmin... Joskus avaudun niille, jos on sellainen hetki, että ahdistaa, jos elämä tuntuu ahdistavalta, tai niin kuin ahtaalta, mutta ne eivät mokomat vastaa mitään, minä sätin niitä ja ne painavat katseensa nolona alas, ja sitten alan miettiä että ai niin ehkä niillä on nyt kiire, ei sitä aina ehdi, ehkä niillä on jotain yhteisiä hommia… Minä myös ratkon niiden riitoja niin kuin tuomari jota kaikki tottelevat. Ne odottavat minulta lausuntoa niiden kirjoista ja ajatuksista. Eivät muuta teekään kuin odottavat että minä tulen ja esitän arvioni… Ne ovat minulle rakkaita, mutta onko pakko pamauttaa aina ovesta sisään koputtamatta ja aiheuttaa minulle aina päänsärkyä…
(Hiljaisuus)
Jeannette: Oikeastiko tuntuu, että olet ”kuin vankilassa”? Siis niin kuin joku vanki?
Rabah: Mitä?... Ei se tarkoittanut… Ilmaisin itseäni väärin.
Jeannette: Sinulla on pää täynnä väkeä, niin minäkö en kuulu siihen seuraan ollenkaan?
(Rabah on hiljaa ja poissaoleva.)
Jeannette: Niin? Että minäkö sitten en ole vierelläsi ja ajatuksissasi?
Rabah: No, ajatuksissani vai vieressäni? Et sinä molemmissa voi samaan aikaan olla!
(Hiljaisuus)
Jeannette: Missä haluaisit että minä olen?
Rabah: Kerron sitten kun saan selville, missä haluaisin olla itse.
(Hiljaisuus)
Rabah: Mikä on?
Jeannette: Ei mikään.
Rabah: Taasko…?
Jeannette: Minä en itke!
Rabah: Laulaisit mieluummin äläkä itke.
Jeannette: Tykkäätkö sinä minun äänestäni?
Rabah: Pidän laulusta. Ei äänen niin väliä ole.
Jeannette: Ehkä se menee noin, mutta voi että tuntuu pahalta, kun sanot noin. Suhtaudut joka asiaan prikulleen samalla vakavuudella ja samalla tyylillä… Että minä tai joku lause kirjassa, aivan samanarvoiset sinulle, vain jotain aiheita joita voi analysoida ja pohtia. Minusta voi puhua ihan samaan sävyyn kuin vaikka tuolia, jolla satun istumaan.
(Hiljaisuus)
Rabah: Minä haluan pois.
Jeannette: Minne?
(Hiljaisuus)
Jeannette: Et ole kertaakaan pitänyt minua kädestä... Tai ehkä kerran puolivahingossa, kun tuli oikein paha paikka siellä vastaanotolla minne sinut vein, olit kuumeessa ja tärisit ja hourailit. Hipaisin kättäsi kun olin laittamassa peittoa päällesi, ja silloin sinä tartuit minua kädestä... Oikein hätkähdin... Meinasin vetää käden pois, mutta takerruit siihen kuin viimeistä päivää. Se sattui, mutta annoin puristaa, koska tuntui, että sinun täytyi saada pitää minua jotenkin lähelläsi. Hourailusi kesti kolme tuntia, vasta sitten rauhoituit ja päästit irti niin kuin jostain mitä et enää tarvitse… Muistatko?
Rabah: En minä tiedä.
Jeannette: Et tiedä mitä? Tarviiko siihen jotain tietämistä?
Rabah: Kaikkeenhan tietämistä tarvitaan... En muista, että olisin oppinut näitä asioita lapsena, enkä myöhemminkään… Lapsuudesta muistan lähinnä ahdistukseni... Kasvoin samaa tahtia ahdistukseni kanssa... Tai siis ahdistus kasvoi, ja minä yritin kuroa kokoeroa kiinni... Ystäviä minulla ei ollut, enkä minä ollut ystävä kenellekään... Minulla on tainnut olla yksi ainoa ystävä koko tässä elämässä – josta en oikein tiedä, miten olen tullut sen eläneeksi – siihen ystävään tutustuin, kun minusta tuli mies... Sinne minä hänetkin jätin, joenpenkalle.
Jeannette: Ystävä? Et ole ikinä kertonut... Kuka se on?
(Hiljaisuus)
Rabah: (Jatkaa kuin olisi yksikseen) Toveruus on yhdenlaista kesyttämistä… Sitä on sopiva toiselle, ja toinen on sopiva itselle, sitä luopuu omista jutuistaan ja mieliteoistaan ja mielialoistaan ja ottaa toisen osalliseksi kaikkeen siihen mikä on omaa. Siinä tulee menettäneeksi sen mikä tekee itsestä erilaisen ja saavuttamattoman, siinä menettää itsensä ja jopa oman ominaishajunsa… Avautuminen toiselle on aina alkusoitto jonkinlaiselle taltuttamiselle. Nämä tämmöiset niin kuin rakkaus ja vastaavat ovat aina yhdenlaista alistumista.
Jeannette: Ihan kuin kuuntelisi piikkipelkoista pikkulasta, joka ei tajua, että perhe haluaa vain hänen parastaan. Kaikkein eniten tunnut tarvitsevan vain rakkautta.
Rabah: (Kääntyy yhtäkkiä johonkin suuntaan) Kuulitko?
Jeannette: Minkä?
(On hiljaista lukuun ottamatta ikkunasta kuuluvaa kaukana soivaa musiikkia.)
