Las Piedras

Agustina Muñozin teksti on älykäs, kiehtova, nykyteatterin keinoja populaarilla ja hauskalla tavalla käyttävä, raikas, yllättävä ja mosaiikkimainen kokonaisuus, joka sopii kaikille yleisöille. Teos ottaa vaikutteita eurooppalaisesta tai saksalaisesta teatterista, viittaukset näkyvät mm. kuoron käytössä, katsauksissa maalaustaiteeseen jne. Kivien läsnäolo luo salaperäisen vaikutelman elottoman ja ikiaikaisen luonnon sekä nykyhetken ja näyttelijöiden välille.

Saara Turunen

Synopsis

Ensin pimeässä kuuluu ääni, joka puhuu arkipäiväisistä kohtaamisista, toisilleen tuntemattomien ihmisten tapaamisista, joissa puhutaan intiimeistä asioista, peloista ja toiveista. Pian joukkoon liittyy neljän esiintyjän ryhmä, joka vaeltaa läpi kivisen maiseman. Seuraa kohtaamisia ja välttelyä, enemmän tai vähemmän onnistunutta kommunikaatiota, hajanaisia muistoja, tarinoita rakkaudesta ja sydänsuruista, ilmaan heiteltyjä kysymyksiä. Tässä kuvaelmassa tavallinen arki punoutuu eri ihmisiltä kerääntyvien kokemusten helminauhaksi.

Näytelmässä Las Piedras (The stones, englanninnos Alejandro Grimoldin) sanat yksin eivät ole riittäviä ilmaisemaan rakkautta ja epävarmuutta, vaan tarvitaan ruumis ilmaisemaan tuntojaan. Isoista ja pienistä, hennoista ja raskaista, pienelle kukkulalle kasatuista, tilaan ripotelluista tai seinustalle jonoon asetelluista kivistä syntyy mykkä ja järkkymätön todistaja näille kehoille ja äänille, mutta katsojalle ne näyttäytyvät myös etäisinä ja salaperäisinä olioina.

Kun näyttämö tyhjenee, ilmassa roikkuva valotaulu kysyy äänettömästi: “Kuinka monta jaettua kokemusta tarvitaan ‘sukupolven’ muodostamiseen? / Kuinka monta ihmistä on jäljellä ‘sivilisaatiossa’? / Onko edes olemassa sellaista asiaa kuin yhteinen kohtalo?” Kysymykset jäävät leijumaan ilmassa ja samalla katsojien mieliin.

Augustina Muñozin näytelmä on herkkä ja syvällinen teos ajasta ja kuinka sen kulusta rakentuu sujuva elämäntarina. Joudutaan kaivelemaan muistia, käymään läpi elettyä elämää, kohdataan koetut menetykset. Aikaa mittaamaan käy lyhyt elämäntaival tai historian pitkä juoksu, tai ajan voi mitata geologina kausina tai vaihtoehtoisesti käsittää jonain pyhänä tai halutessaan runollisesti.

Vuosi	2017
Alkukieli	Espanja
Käännökset	Englanti, portugali
Tuotannot	Kantaesitys: centro cultural San Martin, Buenos Aires Argentiina, 2017 2023 näytelmä tullaan esittämään Espanjassa ja Brasiliassa
Oikeudet	Näytelmäkulma
Genre	Draama
Roolien määrä	4

Ote näytelmästä

Barbara and Rafael speaks together as if they share a common memory

Barbara & Rafael-The other day I slept at a stranger’s house. He had a beautiful library and a postcard on the wall. A green field. I flipped it over while he was in the kitchen fixing something for dinner. It said: “Come back soon”. And a date: five years ago. I put the postcard back on the wall.

From the living room you could hear him in the kitchen but I didn’t go to help him. I had this intense desire for him to leave so I could be alone in that house, looking through his drawers and reading the dedications on his books.

We watched TV together while eating a sandwich.

It was very cold outside.

When we finished dinner I asked him if he had something sweet. He said only sugar. That’s fine, I said. He smiled and brought a jar from the kitchen with two spoons.

We ate sugar in silence. The TV was showing images of the earthquake that morning. A sign on the screen said: “The earth shook more than ever before”. Then there was a tv presenter with his cheeks all red and a scarf, saying the earthquake was really bad. At one point he tripped on a wire and almost fell into a hole in the sunken ground. This is a disaster, he said. They showed images of houses, animals and people. A black spot appeared in the sky and the presenter stared at it in fear. The camera zoomed in: it was thousands of birds flying together.

They were returning but there were no trees left where to land.

He said to me: “It’s certain the world will change again. We are in the middle of an extinction process without even realising it.”

I looked at him.

We were silent, our heads full of images that we didn’t know how to share.

I tried to look him in the eyes and understand what was going through him.

The mystery that the other person can be, infinite.

“Come back soon”, said the postcard on the wall.

Who could have been waiting for him?

Where could that person be now?

Outside it started raining. I looked at the steamed window and wondered what it must’ve been like when the world froze. Everything suspended under ice for thousands of years. I looked out at the street and imagined all of it disappearing: cars, dogs, trees, us.

Snow falling everywhere all the time, the world in silence, as if behind a glass, waiting for the thaw.

What things would you long for if everything was to end right now?

The world of the future will look nothing like this one, I thought.

There are times when one is willing to let everything go. Or almost everything.

It’s hard to think that something will cease to exist when you see it is still alive.

He told me the world of the future will look like the past. We will live in caves and have a different language.

We lay back on the sofa and he held my hand as if we were going for a walk or about to jump into a pond.

Rafael leaves and Barbara keeps talking

Barbara-But we didn’t kiss. It was such a good feeling to lie there in silence, thinking that what now exists can cease to be. That the future is a force with a greater imagination than our own. At some point we fell asleep.

Arvostelut

‘The ordinary and the personal - that landscape of encounters, misencounters, more or less successful communications, vague memories, stories of love and heartbreak, questions, conjectures and small illuminations - will expand throughout the work. Las piedras is a sensitive and profound work on time and the ways of making it intelligible as a story, of making it present through memory, of passing through it as an experience, of passing through it as loss, of measuring it as a brief lapse of a life or as a long breath of history; but also of intuiting it as sacred, natural, geological, poetic’

Source: https://www.revistaotraparte.com/teatro/las-piedras

‘Las piedras is a work that seeks the way in which the collective forces inhabits each one of us. Understanding the individual as a web of experiences and individual and plural voices, the work manages to transfer very abstract questions to the here and now of the theatrical ceremony. There are more questions than answers. And philosophically it enables a Spinozian reading. ‘We are entangled with everything’. A particularity of Las Piedras is its luminous character. On leaving the theatre, viewers are left with a hopeful feeling about life and humanity, without being naïve or denying the moment in the world we are going through. There is a vital spirit of resistance that fills the bodies. With resources from different disciplines, moving in each scene towards an unexpected place, Las piedras moves forward, with its purpose of illustrating a certain state of the human, of time in someone's life’

Source: https://www.pagina12.com.ar/64153-la-inocencia-como-forma-de-sabiduria

‘Bodies that love, cry, dance, desire, despair, grieve and love again. In Las piedras, a great love returns to share distant evocations by letter, the best anecdotes of a life become dialogues told by one, two, three protagonists: the voice of the stories varies and multiplies, because the anecdotes that are narrated can be indistinctly individual or collective. Agustina Muñoz dispenses with the idea of "character": she does not ask the actors to compose something they are not, nor does she give them a name other than their own, but rather places them at the service of the scenes that are assembled and disassembled without any solution of continuity or too many links between them: if there is something that the work boasts, it is a profound creative freedom and an absolute confidence in its narrative flow. The stones, those inanimate and apparently eternal bodies, coexist in this world with much more unstable and fleeting bodies, our own’

Source: https://www.lanacion.com.ar/espectaculos/teatro/renovarse-o-evolucionar-ese-es-el-dilema-nid2063382/

‘The first image of the work refers to the Earth: noises and resonances that are wind, animals and voices that make sounds. The stones that first appear piled up in a corner and in the background - and the people, dehumanised, united by the chorus that cites chaos - compose a portrait of the primordial, of that which we conceive as the origin of what is known. Opera, visual art, universal history, culture, anthropology, dance of twists and movements of stimulus, nature composed of voices, noises that are culturised, fossils and communion are part of this piece’

Source: https://indiehoy.com/teatro/no-solo-las-palabras-las-piedras/

Agustina Muñoz

Agustina Muñoz (s. 1985, Buenos Aires) tekee töitä teatterin, elokuvan ja muun esittävän taiteen parissa. Hän tutkii töissään erilaisten materiaalien, äänten ja kertomusten, samanaikaisuutta ja -kaltaisuutta. Teokset ovat usein intiimejä, niissä erilaiset tarinat ja yhteydet elävät rinta rinnan koittaen löytää kauan sitten kadonnutta, mutta kehojen ja paikkojen muistissa säilynyttä perintöä.

Muñoz on kirjoittanut ja ohjannut lukuisia näytelmiä sekä tehnyt yhteistyötä erilaisten taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden kanssa. Hänellä on tutkinto yhteiskuntatieteistä, minkä lisäksi hän on valmistunut University of the Arts Amsterdamista teatteritieteen maisteriksi. Hänen näytelmiään on esitetty Kuubassa, Chilessä, Irlannissa, Sveitsissä, Espanjassa ja Alankomaissa.

Muñoz on toinen Segunda Epoca -lehden päätoimittajista ja kirjoittaa säännöllisesti eri medioihin nykytaiteesta ja esitystaiteesta. Hän on julkaissut yhdessä Barbara Hangin kanssa esittävää taidetta käsittelevän antologian El tiempo es lo único que tenemos (Caja Negra Editora). Muñozin näytelmä Las mujeres entre los hielos (Women among the ice. Engl. Barbara Hang) voitti kotimaassaan Instituto Nacional del Teatron jakaman näytelmäpalkinnon, ja hänen toinen teoksensa Neon toi voiton madridilaisen Festival Escena Contemporánen kilpailussa.

Agustina Muñoz on työskennellyt vierailevana museokuraattorina Museo Albassa (Latinalaisen Amerikan taidemuseo) ja esittävän taiteen kuraattorina Centro Cultural Kirchnerissa Buenos Airesissa.

Lisätietoja: www.agustinamunoz.com

Agustina Muñozin verkkosivut