Sibylle Berg: Ja varmaan maailma katoaa mukanani
Käännösnäyte tekstin alusta ja lopusta. Suomennos: Simo Lyly
Avaa käännösnäyte pdf-muodossa tästä
Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy
Sibylle Berg: Ja varmaan maailma katoaa mukanani (käännösnäyte)
PROLOGI
Nyt taisitte hiukan myöhästyä:
on peti tyhjä ja äitinne kuollut.
Hän kylmänä jo kellarissa makaa,
vaan täälläkin vielä heilua saattaa,
ylhäällä katon rajassa maybe –
hän kuoli aamulla kello viis.
Ja hirvittävästi joutui kärsimään,
ypöyksin, kylmässä, vailla ketään,
hän teitä vielä apuun huusi –
vaan nimeä ei saanut enää mieleen –
saatte nyt hetken yksin olla,
on teillä surua kerrakseen.
Nyt siihen vaikka ette uskokaan,
maa jatkaa pyörimistään hurjaa.
Uusi kevät taas kohta koittaa,
ja on kuin kuolemaa ja tätä kauheaa
ei kukaan enää muistaiskaan,
kuin ei oisi ruumis kellarissa
itkenyt, lempinyt, nauranutkaan –
ollut koskaan edes olemassa,
kuin kaikki nämä vuodet, koko pitkä ihmiselo
ois tyhjää ilmaa vaan.
Näettekö minut?
Leijun täällä ylhäällä katossa.
Allani tehohoitohuone, 20 000 per kuukausi, hiljaista naurua, jos siihen vielä kykenisin. Tyhjä peti, vierellä seisoo tyttäreni ja yrittää tavoittaa surun tunnetta. Isku: Pariin vuoteen ei enää mitään yhteydenpitoa, isku: Äiti kuoli yksin, isku: Perintö?
Hänellä on nyt varmaan kurja olo, kun ei päässyt jättämään minulle sellaisia jäähyväisiä, mitä on nähnyt elokuvissa. Isku: Kyyneliä, "Äiti, rakastan sinua" ja niin edelleen. Se hetki meni häneltä kuitenkin sivu suun, ja nyt hän yrittää tuntea syyllisyyttä. Mutta mitenkähän se onnistuu? Kun kaikki on aina muiden vika ja itse toimii oikein. Tai kuvittelee. Tai postaa.
Hän yrittää itkeä. Olen orpo, hän kuiskaa. Mutta sana ei herätä hänessä mitään sen syvempää.
Häntä paleltaa.
Hänellä on liian vähän päällä.
Tai liian vähän lihaa luiden päällä.
Koska ympäristön paine ja niin edelleen.
Ja tuleehan se itku sieltä lopulta, ja samalla hän tarkkailee itseään. Hän on ihmisyytensä kadottaneen aikakauden uhri ja nyt kaiken kukkuraksi myös äiditön.
Sitä hän ei enää kestä. Hän lähtee.
Enkä olisi halunnut mitään enempää kuin juosta hänen peräänsä. Ja halata.
NYT
Sinä aikana kun olen maannut täällä, on huoneeseen kärrätty sellainen määrä naisia, ensin potilaiksi, sitten ulos vainajina, että se ei lupaa tulevaisuuteni suhteen mitään hyvää. Olen maannut täällä joitakin päiviä tai – ihan sama –
Hengityskoneen huokailu ja ovessa ramppaavat ihmiset tuovat edes jotain vaihtelua kattoon tuijottelemiseen. Mutta ei sielläkään tapahdu mitään.
Sataa lunta, verkkokalvollani, tai kristalleja tai kukanlehtiä
ulkona.
Sinne haluaisin makailemaan jäätyneisiin lehtikasoihin,
katsella keltaista taivasta,
lunta suussa, silmissä,
maailma kaiken nielaisemana,
oi miten romanttista.
Vaikka – en ole koskaan ymmärtänyt lunta. Sitä oli koristeena CIA:n rahoittamissa Hollywoodelokuvissa, joissa hyväsydämiset valkoiset lapset telmivät lumipyryssä koiran kanssa, jonka halvaantunut peräpää on pantu pikkuruisiin kärryihin, ja sillä välin äiti leipoo kakun, kun on saanut miehensä pakastearkkuun.
Apropoo –
lumipyryt jatkuvat, ja sitten tulee kevät, ihmiset rakastuvat, kuvittelevat, että se olisi ikuista, ja tulee uusia sarjoja – kurjaa kyllä, kaikenlaista.
Ilman minua.
Ja taivaalta satoi kukanlehtiä
SITTEN
räjähdyksen jälkeen.
Ehkä se olikin vain pölyä niin kuin syysauringon säteiden täyttämissä keittiöissä, kun perheet, joissa jokaisen nimi on Ulrike, heittelevät toisiaan minisalameilla.
Apropoo: päivää vaan. Minä olen se hullu nainen, jolla oli se pommi.
Olen koston jumalatar, joka on laskeutunut taivaasta tähän Hayek-uskovaisten, markkinaradikaalien ääliöiden kokoontumiseen.
Ja nyt kokoussali on täynnä kristalleja, joiden seassa ihmiset ryömivät kuin veden alla ja etsivät raajojaan.
On epätavallisen hiljaista. Ei narisevia puheita, ei röyhkeinä käyviä askelia julkisessa tilassa, kuin olisi valloittaja, ei raivostuttavaa kuolemattomuuden uhoa. Enää. Vain hiljaista, nöyrää vaikerrusta. Mitä ihmettä, he saattavat ajatella, jos kellä vielä on pää hartioiden välissä, emmekö olekaan kuolemattomia. Siis, olisiko joku ehkä voinut kertoa sen meille.
Painoin nappia. Tiesin, että häviäisin taivaan tuuliin, yhdellä peukalon painalluksella, mutta olen yhä täällä –
tai ainakin jotain minusta,
ja se jotain on väsynyt ja haluaa nukkua,
NYT
mutta anteeksi vaan, mites se käy päinsä, kahden hengen huoneessa, kun toinen asiakas korahtelee viimeisiään ja minä makaan sängyssäni niin yksin, että ansaitsisin tulla ikuistetuksisuolataikinaveistokseen:
Yksin sä tuut, yksin sä lähdet.
Ei mikään uusi oivallus, eikä tämä täälläkään tee siitä poikkeusta.
Ainoa ajatus:
Minun on kyllä pakko vielä – ja se että näkee samalla suttuisia merimaisemakuvia on jotain niin tavanomaista, että on luovuttava koko ajatuksesta.
Nyt on nimittäin sillä lailla, että ihmisen ei ole pakko mitään.
Ei perustaa perhettä
tai yritystä tai pelastaa maailmaa.
Maailma ei meistä välitä. Eivätkä miljardit muut ihmiset, maailmankaikkeus, mahdollisesti läsnä oleva Jumala, eikä historiankirjoitus
SITTEN
kaipaa minua.
Siinä minä seison, tuomion täytäntöönpanon päivänä keskellä lähes täyttä kokoussalia. Mutta jopa pommi käsissäni, hetkellä jolloin vallantunteen pitäisi olla äärimmillään, tajuan kuinka naurettava olen. Siinä minä seison ääliömäisessä housupuvussa, joka on liian tiukka, kädessäni laukku, ääliömäinen sekin, otsalla hikipisaroita ja kotikutoinen räjähde käsissä, libertaristien johtohahmojen vuosikokouksessa –
nielaisee,
tarttuu pommiin.
Noin 1 000 ihmistä, jotka ovat pukeutuneet aikuisiksi. He istuvat innokkaina tuoleissa, joiden päälle on vedetty kankainen kondomi, jotta takamus saisi kokea juhlahetken. Kaikki odottavat Amerikasta kutsuttua huippujohtajaa, joka kohta puhuu heille.
Te olette sitä eliittiä, joka on saanut niskoillensa tehtävän huolehtia laiskoista ja tyhmistä. Vapauttakaa itsenne. Hän tulee sanomaan. Tai myös: On ihan okei, että teette joka päivä 16 tuntia jotain täysin jonninjoutavaa, että yritätte kusettaa verottajaa, että annatte kenkää ihmisille, kun nämä käyvät turhan kalliiksi, vuokraatte omaisuuttanne ryöstöhintaan. On aivan oikein haluta aina vain enemmän, sillä te olette ansainneet sen. Vain luusereilla on varaa myötätuntoon, vain naisilla ja homoseksuaaleilla on
kykyä empatiaan, vain kateelliset puhuvat oikeudenmukaisuudesta.
Ja niin edelleen. Yksikään näistä loiseläjistä ei älyä, että ihmiset, jotka todella ovat saaneet jotain aikaan, eivät koskaan pitäisi tai kuuntelisi tällaisia puheita. He eivät istuisi näissä tuoleissa, he eivät edes tiedä, että te olette olemassa, te Uwet ja Claudiat, Holgerit ja Ralfit siellä, jotka kasaatte säästöjänne näppärästi eri tileille, liisaatte 12-sylinterisen ja kuvittelette sillä tavoin kiipeävänne korkeimmalle huipulle. Tässä salissa on paljon sellaista, mitä halveksin. Toisaalta tunnen ehkä jopa hiukan myötätuntoa.
Teitä kohtaan. Itseäni kohtaan. Mutta jos nyt lähtisin kotiin, seuraisi epäonnistuminen tässä minua lopun ikäni. Ja syöksyisin luuserina vanhuuden pohjattomaan kuiluun.
Minua pelottaa, ja sydän hakkaa, huono olo, mieli kiihtynyt, mutta minähän en lähde tästä minnekään. Ja tulen tuomitsemaan teidät. Lapset itkevät: Missä meidän isi on, sen suu tiukkana viivana ja stressin takia pahalle haiseva hengitys. Ja äidit hirttäytyvät siivouskomeroon, koska kaikilla näillä nyhveröillä täällä on joku läheinen, jolle he kuuluvat.
Kaikilla paitsi minulla.
Pidän laukaisinta kädessäni, mutta
NYT
kättä ei enää olekaan. Se lojuu luultavasti jossain jalkojeni seassa pommin sytyttimen kanssa tai se on jo saatettu hautaan.
Haluaisin päästä pesemään käteni. Ennen pesin ne ehkä 34 kertaa päivässä, pesin huolellisesti kädet ja koko kropan ja siivosin asunnon, etten jämähtäisi vain suremaan. Surin elämääni, joka oli vilahtanut ohi niin nopeasti, ja maailmaa, joka ei koskaan muuttunut paremmaksi. Harjasin kynnet, jynssäsin hampaat, rasvasin polvet. Onko mitään idioottimaisempaa, kuin että me läpi elämämme siivoamme, pyyhimme desinfiointiaineilla, peittelemme vessan istuimen paperilla, meillä on 93 käsitettä puhdistus- ja hoitoaineille, ja kaikki se raadanta ja yritys elää bakteeritonta elämää päätyy joukkohautoihin, kompostiin tai toukille.
Siitä tulikin mieleeni:
En ollut koskaan ajatellut, että ruumiinosia voisi ikävöidä näin paljon.
Tai mereen pulahtamista.
Sinne me kaikki aina niin kovasti kaipaamme,
jotta voisimme kokea sen saman ihmetyksen kuin
SITTEN
ensimmäisellä kerralla, kun Genovassa meri yhtäkkiä kohosi näkyviin kukkuloiden takaa. Me seisoimme rannalla kauneuden pökerryttäminä, pinjojen tuoksun, suolan maun ja verkkojen yli viuhuvien pallojen äänten lamauttamina. Matkustamme meren äärelle ja yritämme yhä uudelleen tavoittaa alkuhetken.
Nyt lähdetään upealle loma-asunnolleni, ihastuttavaan kakkoskotiini, näin olin sanonut, vain me neljä, Gemma, Lina, Minna ja minä istumme nyt täällä ja yritämme viritellä suhdettamme. Ollaan vielä kerran niin kuin joskus, kun olimme yhtä perhettä, kun halusimme muuttaa maailmaa ja tarkoitimme sillä itseämme. Kun olimme ystävyksiä, eikä kukaan olisi kyennyt erottamaan meitä.
Nyt tässä istuu
joukko ihmisiä, joilla ei ole kanssani mitään yhteistä, talossani, joka huomisesta lähtien ei ole enää minun.
Kokonaisen viikon poseerasimme lomakuvissa, meressä, rannalla, ravintolassa, nauroimme, eikä mikään siitä ollut todellista. Jokainen ajatteli, että mitä tuo vanhempi henkilö tekee vieressäni? Miksi hänen naamansa on tuolla tavalla rupsahtanut, ja miksi nämä jo nähdyt elämänsuunnitelmat ympärilläni ovat niin tuskastuttavan tylsää kuunneltavaa.
Emme halua enää.
Aloittaa alusta,
opiskella lääketiedettä, asua vieraissa maissa, voittaa Nobel-palkintoa, käynnistää vallankumouksia. Olemme jo tehneet, nähneet ja ihmetelleet kaikkea, mitä nyt keskivertoihminen voi odottaa saavuttavansa, ja nyt haluamme enää – että kaikki vain pysyisi näin. Tai että ei mene ainakaan huonommaksi. Katseemme näyttävät kuin anovan, anna meille meidän rutiinimme – keskuslämmityksemme, reilun kaupan kahvi, vegesushi – anna meidän pitää ne, sillä meillä ei ole mitään uusia ideoita.
Meillä on lapsia, mutta niistä emme puhu kokkareilla, koska ne eivät sovi käsitykseemme nuorekkuudesta. Asumme vanhoissa trendikaupunginosissa ja olemme töissä LGBTQIA+-järjestöissä tai aikuiskoulutuksessa, olemme sosiaalityöntekijöitä tai pomminrakentajia, jotta voisimme vielä kerran olla jonkin puolesta tai vastaan.
Näen itseni kun katson, miten kukin pinnistää kaikkensa, ettei haihtuisi ilmaan, eikä meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme – mitäpä olisikaan? "Jeee, mahdun vielä vanhoihin farkkuihini?" Siis kuka idiootti haluaa mahtua housuihin, joita käytti joskus 30 vuotta sitten.
Voisin jättää hyvästit, ilmoittaa teille: muutaman kuukauden kuluttua olen kuollut. Älkää kysykö, miksi vielä viime metreillä häärään joukkomurhaajana, tiedän vain, että en voi enää jatkaa näin. Ilman toivoa paremmasta elämästä, sillä en usko enää muuhun kuin pelkoon, jota tunnen loppua, yksinäisyyttä, surkeaa vanhuutta ja näkymättömäksi tulemista kohtaan.
Tunnen raivoa maailmaa tai järjestelmää tai itseäni kohtaan, koska olen pettänyt kaiken, mihin en ole uskonut, vai uskoimmeko me joskus oikeasti pelastavamme maailman? Niitä lojui pitkin huonetta vain sisustuksena, kirjoja, feministisiä, marxilaisia, queer-kirjoja, niitä lojui joka puolella, kansitekstejä pitemmälle emme päässeet, katselimme mieluummin sarjoja.
Hiljaisuus.
Mitään ei kuulu.
Ei ole sirkkojakaan – tiedättehän: pinjoja, sirkkoja ja niin edelleen – ei tuule, ei eläimiä, allas on tyhjä. Kuka nyt täyttää altaan tällaisena aikana, kun resursseista on pulaa, vain kelluakseen siinä ruumiina?
Taivas on harmaa. Seurausta paikallisista metsäpaloista.
Huomenna on loma loppu, ja jos olikin pienen pieni toivo, että voisimme vielä aloittaa alusta, yhdessä, että hyppäämme kyydistä, muutamme tähän taloon eikä kenenkään tarvitse enää herätä yöllä yksin eikä laskea jäljellä olevia kesiä, niin nyt tiedämme: siitä ei tullut mitään.
Huomenna on lähtöpäivä. Panen avaimen maton alle. Uusi omistaja purkaa talon. Muutaman kuukauden kuluttua tässä seisoo joku betonimöhkäle.
Mutta näköalalla –
NYT
onko tuolla puu?
Jonka näen, kun liikautan päätäni, joka vielä näyttää olevan tallella, ja painan samalla morfiinipumppua jalalla – joka sekin näyttää vielä olevan kiinni minussa. Puu seisoo siinä kuin vanha surullinen mies, joka on aina tiennyt, ettei hänen olemassaolollaan ole minkään valtakunnan merkitystä. Että elämä on nöyryyttävää taistelua päivästä toiseen. Onko mitään idioottimaisempaa kuin opiskella jotain, rakentaa imperiumeja, lähteä sotaan, siittää lapsia, kun koko ajan tietää, että hetken päästä on jo poissa. Jonkun huumepäisen keksimä ajatus hetkestä nauttimisesta on järjettömintä ikinä. Nauti hetkestä, kun olet juuri hyppäämässä katolta. Nauti hetkestä, kun kiduttajat kohta repivät pernasi irti, nauti kemoterapiasta, nauti tulitauosta, nauti kun olet ylittämässä siltaa, joka kohta romahtaa, nauti rakkaasi viimeisestä henkäyksestä.
Vihaan teitä,
SITTEN
sanon hiljaa, kuin olisin menettänyt järkeni, kun istun asuntoni lattialla sekoittelemassa räjähteitä. Tässä niin sanotussa ympäristössä. Keskieurooppalaisen keskivertoihmisen olemisen hajussa.
Jossain vaiheessa olin alkanut uskoa, että se, mitä ostat ja käytät ja omistat, on tärkeää, ja että elämä ilman kaupunkilomia on tarkoituksetonta ja että sinun tulee palkita itseäsi, kaiken aikaa, työnteosta ja pitkiksi venyneistä päivistä ja kaikesta puskemisesta, jota aiheuttavat hierarkiat, joihin sinulla ei ole mitään sanomista. Olin kuvitellut, että kuluttaminen saa onnelliseksi, tai siis, ei ainakaan onnettomaksi,
ja, helvetti soikoon,
se on kyllä totta. Köyhyys jos mikään on niin äärimmäisen turhauttavaa.
Tai sanoisinko:
Hortoilu levottomissa kaupunginosissa tai säilykepurkkien käpälöiminen halpamyymälässä ei tuo mitään iloa.
Vain vihaa. Itseäni ja markkinataloutta kohtaan. Sitä kohtaan, etten luontoa katsellessani kykene kokemaan samaa hurmiota kuin ostaessani jonkun ihastuttavan tuotteen Pariisista tai Lontoosta ja mennessäni sen jälkeen teelle johonkin kalliimmanpuoleiseen kahvilaan. Hetki, jolloin koin olevani taas elossa, oli se, kun ajattelin kostoa. Aseellinen vastarinta on taikasana. Ja nyt – sekoittelen räjähteitä ja aion haihtua taivaan tuuliin ja viedä monta mukanani. Kaikkien vanhojen diktaattorien tunnuslause.
Järisyttävä pamaus olisi hyvästijättöni maailmalle, johon minulla ei ollut enää sidettä, minun oli enää vain nimettävä viholliseni. Vihollisten listalla olivat
melkein kaikki presidentit,
Mercer, Kochin veljeksistä vielä elossa oleva, hallitusten puheenjohtajat, Fifa,
ja lopulta listalle päätyi kuitenkin vain
pari markkinaliberaalia idioottia, jotka sattuivat olemaan lähistöllä.
Ihan sama, sillä yhtäkkiä
masennukseni oli kuin pois pyyhkäisty.
Minulla oli vihdoin taas tavoite.
Halusin uhrautua.
Ja
NYT
en halua muuta kuin jäädä.
Jokainen tässä ruumishuoneen eteisessä tarrautuu kiinni elämään. Niillä elimillä, joita vielä sattuu olemaan, täynnä kipua, pyydämme vain saada jäädä, emmekä vetäytyä absoluuttisen merkityksettömyyden tilaan. Olemmehan me nyt tärkeitä.
Olemme sen arvoisia, äänellämme on väliä, valintamme voivat muuttaa maailmaa.
Siitä tulikin mieleeni,
nyt näen sen –
SITTEN
sen päivän vuosien takaa.
Jolloin muutin elämäni viimeiseen asuntoon ja elämässä alkoi uusi ajanjakso. Voisin antaa sille otsikoksi epäonnistuminen.
Olin oppinut, että yksin minä olin vastuussa pärjäämisestäni yhteiskunnassa ja että kaikki sosiaaliavustuksia saavat olivat liian laiskoja tai liian tyhmiä selvitäkseen järjestelmässämme.
No, minulla oli vielä –
loma-asunto, josta en ollut ilmoittanut sosiaalitoimistoon (tosin eihän minulla ollut varaa matkustaa Ranskaan),
ja asunto, jonka vuokran maksoi valtio, muutama huonekalu, jotka olin onnistunut ottamaan mukaani vanhasta elämästä. Kaikki muu oli ulosmitattu.
Ja siinä minä istun
kokoontaitettavalla sängyllä ja ihmettelen maailman menoa. Katossa kaksi kärpästä.
Ne voisivat olla myös pienen pieniä korppikotkia, jotka tarkkailevat minua länsimaisessa kurjuudessani.
Onhan täällä kaikki – ikkunasta näkymä parkkipaikalle, kokolattiamatto, suihku – täydellinen asunto sitä ajatellen, että kuukausia poismenoni jälkeen minut kannetaan sieltä ulos. Siitä huolehtisivat uudet tuttavuuteni, joita kohtapuoleen alan vokotella humalaisina kapakoista.
Harmaita panttereita, raivostuneita keski-ikäisiä ja vanhoja miehiä, joiden suurin nöyryytys on se, että he ovat liian tyhmiä saadakseen jotain aikaan. Apropoo:
Vaikutuspiirini oli rajallinen – kolme lyhyttä askelta sängyltä keittiöseinälle, kaksi keittolevyä, joissa oli kiinnipalaneita jäämiä minua edeltäneiden asukkaiden surkeista yrityksistä elää. Ihmisiä, jotka olivat niin kuin minäkin uskoneet kilpailuun, maastopyöräilijöitä, maratonjuoksijoita, työllä vaurastumiseen uskovia, ja ihmisiä, jotka toivoivat suorittamisella saavuttavansa kuolemattomuuden.
Me, jotka puhumme vapaista markkinoista niin kauan, kunnes valtio säätää hätätilalakeja ja armeija saartaa korttelin.
Niin muuten, tässä on märkätila. Suihku, kuten sanottua, pesuallas, vessa elintärkeän hygienian ylläpitämiseksi. Ja peili. Siitä näkee hyvin epäonnistumiseni. Viikossa ensimmäisiä harmaita, keltainen iho ja havaittavaa rasvasolujen runsastumista, minkä panisin kehnojen ruokatottumusten syyksi. Olen siinä iässä, että lääkärit voivat päättää, että en tarvitse hengityskonetta, jos viereisessä vuoteessa makaa nuori ja nälkäinen portfoliomanageri.
Olen siinä iässä, että en enää usko uuden sovelluksen kehittämisen tekevän minut onnelliseksi. Siitä tulikin mieleeni, että sijoitusappini reagoi heti riskiprofiilini muutokseen. Se on hävinnyt.
[– – – YLLÄ TEKSTIN ENSIMMÄISET SIVUT, ALLA VIIMEISET SIVUT – – –]
NYT
Hiljaa! Jossain kello lyö. Kuva on niin hämmentävä, että pääni lyö täysin tyhjää, siis mistä tähän nyt tuli kaappikello? Sellainen rohjake, ja heiluri, en totisesti muista nähneeni isovanhemmilla, joita minulla ei koskaan ollut, eikä puutarhaa, jossa olisi kasvanut kirsikkapuita. Olin kuvitellut kaiken paljon loisteliaammaksi, lopun. Jonkinlaisena valaistumisena, olisi gospelkuoro ja itkeviä väestöryhmiä. Mutta lopun hetkellä ei ole ketään, jos koneita ei lasketa, joka laulaisi minulle laulun, ei kättä, joka ojentuisi minua kohti, kuka nyt edes,
letkut, joita minuun on tungettu, viimeinen yhdysside –
jotta systeemi pysyisi hengissä.
Se systeemi olen minä, ja laitteet päästelevät levottomia hälytysääniä, ihmiset huutavat toisilleen ohjeita, iskevät minulle piikin sydänlihakseen, kytkevät hengityskoneeseen, enkä minä tunne – mitään, vain
ääretöntä surua.
Se oli minulle tuttua, sillä
SITTEN
siinä minä olen. Olen 13 tai – näytän siltä ja istun huoneessani. Kuuntelen musiikkia, joka on niin kuin
minä,
niin –
yksinäistä? Hyvä nuori minä:
Ulkona on pimeää, ja sinä istut ja odotat, että kaikki muuttuu paremmaksi. Tämä on laulu sinulle, neitokainen. Laulu sitä pelkoa vastaan, että et olisi riittävä. Laulu yöllistä murehtimista vastaan, kun et saa unta, koska luulet olevasi maailman ainoa ihminen. Ainoa ruma.
Eikä edes sada, mikään ei saa murheitasi hiljenemään. Sateella voisit piiloutua sateenvarjon suojaan. Muilta, jotka tuijottavat sinua, kääntävät sinulle selkänsä, naureskelevat sinulle, koska olet niin vitun ruma. Olet liian pieni, liian iso, liian lihava, liian laiha. Mitä kaikkea, kuulet, kun he puhuvat sinusta tai kirjoittavat, näet, kun toinen tyttö tai poika katsoo sinua inhoten naama vinossa, ja sinä jäät siihen paikallesi, niin kuin aina. Jäät makaamaan, istumaan, yksin, keskelle suuria tunteitasi.
He puhuvat sinusta, mutta eivät koskaan sinun kanssasi.
Mitä muutakaan, kuinka kukaan voisi pitää sinusta sellaisena kuin miltä näytät. Ei heitä kiinnosta, osaatko jotain vai etkö osaa, et kuitenkaan osaa. Ei se ketään kiinnosta. Kelpaat kyllä asentamaan heille jotain ääliömäisiä tietokoneohjelmia, korjaamaan heidän kännyköitään, kelpaat kyllä auttamaan heitä matikassa tai kertomaan Stockhausenista. Ja sen jälkeen he puhuvat sinusta, tai vain kuvittelet, sinun kanssasi he eivät kuitenkaan puhu.
Kuinka monta kertaa sinun tekisi mieli huutaa heille: Tiedättekö, miltä tuntuu, kun kaikki tuijottaa yhtä? Tiedättekö, miltä tuntuu nostaa käsi kasvojen eteen, vain ettei joutuisi nauretuksi? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun ei yhtenäkään päivänä mahdu porukkaan? Ettei koskaan saa olla yksi niistä cooleista, blondeista, hyvänäköisistä, porukan raivostuttavista pomoista, yksi niistä tytöistä tai pojista, joiden perään kaikki ovat? Joiden porukkaan muut yrittävät päästä, ja siinä sinä seisot ja haluaisit olla näkymätön.
Ja sitä sinä oletkin. Omassa huoneessasi, sinä ja kehosi ja kasvosi. Jotka ovat oikeastaan aivan tavallisen näköiset, mutta jotenkin – se ei vain riitä. Nyt sataa, ja minä laulan sinulle laulun. Kaikki muuttuu paremmaksi. Yritä vain olla ajattelematta koko asiaa. Niin, nuoruutesi ei tule olemaan mitään suurta juhlaa, unohda koko juttu. Kasvat siitä ulos. Kaikki, mikä nyt satuttaa, häviää taivaan tuuliin. Ja saat nähdä, että niistä, joita nyt pidät niin kovin viehättävinä, tuleekin tavallisia aikuisia, joilla nyt on jonkinnäköinen naamataulu.
Koskaan eivät kaikki heistä tule rakastamaan sinua.
Ja kun saat viisautta, ja miksi et saisi, eipä sinulla ole muutakaan tekemistä, jossain vaiheessa sinulle alkaa olla samantekevää, mitä muut sanovat, koska tiedät, että koskaan kaikki eivät tule rakastamaan sinua. Useimmat eivät edes tiedä, että olet olemassa. Ymmärrät, mitä he tarkoittivat irvaillessaan sinulle:
He vain pelkäsivät, että muutoin joutuisivat itse kohteeksi. He valikoivat tarkoituksella uhrin, joka ei ollut aivan keskivertoisen näköinen, jonka piirteet eivät noudattaneet kultaisen leikkauksen suhteita. Odota, aivan rauhassa, heistä ei enää myöhemmin ole harmia sinulle. Tulet näkemään, mitä heistä tulee, ja myös ymmärtämään, että juuri ulkopuolelle jätetyt selviytyvät voittajina. Muut hukkuvat keskinkertaisuuteen, sovinnaiseen elämään, tukahdutettuihin tunteisiin. Kiusatut, irvailun kohteeksi joutuneet, väheksytyt ja kummallisena pidetyt ovat saaneet aseet kohdata kaiken mitä elämä tuo, eivätkä he luota siihen, että kaikki tulee tarjottimella. Ole iloinen vinoista hampaistasi, jos nyt oletkin jonkun idiootin silmissä kummallisen näköinen, se tulee pelastamaan henkesi, kohta he eivät voisi enää vähempää kiinnostaa sinua.
Nyt vedä vain peitto korviisi, kuuntele laulua, ajattele tulevaa.
Kaikki muuttuu paremmaksi,
NYT
ajattelin, mutta kaikki muuttuikin vain – toisenlaiseksi. Ehkä olisi hyvä
pysyä koko ikänsä 13-vuotiaana. Tietämättömänä mistään rajoituksista. Sopeutumatta, olosuhteisiin tai markkinoihin, omaan kykenemättömyyteen tai muiden.
Olisi pitänyt pysyä koko ikänsä 13-vuotiaana ja istua haudoilla ja pohdiskella kuolemaa. Mikä tuntui niin abstraktilta eikä se tulisi koskaan tapahtumaan minulle. Jos vain olisin ymmärtänyt. Että voisin vain jäädä siihen, lastenhuoneeseen, enkä jäisi mistään paitsi, en mistään, ja nyt kohta minua ei enää ole. Ja niin kuin ennen, ihmiset kulkevat polkuja, joita minä rakastin, kuuntelevat keväällä lintuja, syleilevät toisiaan ja riitelevät, unelmoivat ja pettyvät, en saa enää koskaan tuntea käsien kosketusta, jotka eivät olisi lääkärin kädet. Ja
SITTEN
ovatko nuo kukanlehtiä? Puutarhassa, ja on lämmintä, ja olen haltioissani ja kokonainen. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Se mitä tarkoitan, on, se oli täydellisyyden hetki. Ilman yhtäkään säröä, jota saisi myöhemmin kantaa koko loppuiän. Maa kiertää vain minua. Aivan kuin minä olisin luonut sen, tämän palaneettamme, puutarhan, talomme, jossa on vielä vanhemmat, lempeät ja jättiläisen kokoiset. Maailma, joka sai hahmonsa minun kauttani, on hyönteisiä ja ruohoa ja puita, joista saatoin pudota, muita pieniä ihmisiä, joita halusin miellyttää tai joita pelkäsin niin paljon, että kuljin pitkiä kiertoteitä kotiin. Kaikki oli jättiläisen kokoista, autot, kadut, ihmiset, koirat, joita pelkäsin niitäkin. Siitä se alkoi – pelko.
Joka jäisi pysyvästi seurakseni.
NYT
Olihan se ihanaa, tämä elämä. Kaikki ne toiveet, joita minulla oli, joista sain voimaa, puskin eteenpäin vastoin parempaa tietoa, sillä aina ajattelin, että minulle on varattuna jotain suurta.
Maailma pysyy pystyssä ilman minuakin,
se ei edes kaipaa minua, sinua ehkä, ehkä siellä odottaa jotain suurta, joka –
EPILOGI
Olemme pahoillamme, he sanovat, te myöhästyitte, mutta – se ei ole tietenkään teidän syytänne. Niin, kuka enää nykyään on syypää mihinkään, voisi puhua melkein toksisesta kyvyttömyydestä tuntea syyllisyyttä tänä aikana, jossa yksilöstä – mainiota, te jo arvaattekin, miljardeista omaa napaansa kaivavista ihmisistä, jotka uskovat olevansa jotain erityistä ja ainutlaatuista – on tullut yhtä ja samaa netissä olevaa kasvotonta massaa. Eikö totta. Ja nyt vain onnea ja menestystä surutyössä, tehkää sille tilaa, antakaa sen vain – virrata.
Nyt taisitte hiukan myöhästyä:
on peti tyhjä ja äitinne kuollut.
Hän kylmänä jo kellarissa makaa,
vaan täälläkin vielä heilua saattaa,
ylhäällä katon rajassa maybe –
hän kuoli aamulla kello viis.
Ja hirvittävästi joutui kärsimään,
ypöyksin, kylmässä, vailla ketään,
hän teitä vielä apuun huusi –
vaan nimeä ei saanut enää mieleen –
saatte nyt hetken yksin olla,
on teillä surua kerrakseen.
Nyt siihen vaikka ette uskokaan,
maa jatkaa pyörimistään hurjaa.
Uusi kevät taas kohta koittaa,
ja on kuin kuolemaa ja tätä kauheaa
ei kukaan enää muistaiskaan,
kuin ei oisi ruumis kellarissa
itkenyt, lempinyt, nauranutkaan –
ollut koskaan edes olemassa,
kuin kaikki nämä vuodet, koko pitkä ihmiselo
ois tyhjää ilmaa vaan.
Käännösnäytteen on suomentanut Simo Lyly
