Le Iench

Le Iench
Eva Doumbia.

Eva Doumbian kirjoittama näytelmä kuvaa mustan pojan, Drissa Diarran, kautta sitä millaista on elää Euroopassa poliisivoimien miehittämässä väkivaltaisessa ja syrjivässä elinympäristössä ja sitä, millaista on haluta olla blondi. Puhekielinen, taitava dialogi avaa kiinnostavia ja myös neonvärisiä näkymiä maahanmuuttajaperheiden arkeen ja sukupolvet ylittäviin yrityksiin löytää parempaa elämää. Kaiken moniäänisyyden keskellä näytelmä kysyy, onko muutos lopulta mahdollinen.

Marie Kajava

Synopsis

Drissa Diarra on tummaihoinen poika. 11-vuotiaana hän muuttaa vanhempiensa Laminen ja Mayaraman sekä kaksoissiskonsa Ramatan ja pikkuveljensä Seydouban kanssa omakotitaloon maaseudulla. Drissa alkaa unelmoida, että myös hänen perheensä olisi kuin telkkarissa näkyvät valkoihoiset ihmiset: kaksi autoa autotallissa, sunnuntain juhla-ateriat ja ennen kaikkea koira.

Halusta saada koira tulee hänelle pakkomielle.

Ylioppilastutkinto, heti 18-vuotiaana saatu ajokortti, tanssiklubit... Drissa suorittaa kuuliaisesti kaikki nämä ranskalaiseen nuoruuteen perinteisesti kuuluvat asiat tähdäten koiran omistajaksi.

Drissan sisko Ramata ajelee hiuksensa pois, jotta kukaan ei puhuisi hänen kiharista hiuksistaan. Sisko ei osaa sanoa, onko hän kaunis vai ei, sillä hänen luokkansa pojat eivät huomaa häntä. Ramata on vihainen siitä, että hän joutuu hoitamaan tiskit, ennen kuin voi tehdä kotiläksynsä, samaan aikaan kun hänen veljensä ja isänsä eivät osallistu kodinhoitoon millään tavoin.

Kaksosten ympärillä on joukko ystäviä. Näihin kuuluvat Marseillessa kasvanut Mandela, jonka valkoihoiset, nyt jo eronneet opettajavanhemmat adoptoivat Haitista ja Karim, marokkolaisten työläisten lapsi, joka muutti kaupunkiin peruskoulun alkaessa. Kaikki heidän elämässään voisi soljua kuten vähemmistöjen elämässä tavallisesti; välillä on myrskyisämpää, mutta lopulta kaikki kuitenkin rauhoittuu. Mutta Drissa on itsepäinen ja haluaa raivata tieltään esteet, joita yleensä ilmaantuu, kun tummaihoinen poika haluaa saavuttaa sen, mikä valkoisille on arkipäivää. Hän haluaa mennä klubille tanssimaan, hän haluaa adoptoida koiran. “Anna minulle yksikin hyvä syy, miksi en voisi tehdä niin”, kuuluu hänen mottonsa.

Drissa joutuu jossain vaiheessa tekemisiin poliisin kanssa, ja hän katoaa. (Urgence la police assassine -järjestö on laatinut listan Ranskan poliisin tappamista pojista, se ulottuu vuoteen 2005 asti. Se tosin sisältää vain ne tapaukset, jotka on pystytty todistamaan.) Drissan perheen valtaama tuska saa isän kertomaan oman tarinansa siitä, miten hän saapui Ranskaan.

Kirjailijalta

Omistan näytelmäni Le iench veljelleni Sériballe ja isälleni Amadou Doumbialle, jotka kuolivat vuosina 2017 ja 2019. 

Perhe. Kaikilla on sellainen, ja sitä voi joko rakastaa tai vihata, tai joskus molempia samaan aikaan. Perhekäsitettä miettiessä usein mieliimme nousee mainoksissa tai mediassa esiintyvä perhemalli: pariskunta, joka saattaa olla eronnut, heillä on muutama lapsi, juhlapyhien aikana kaikkien tunteet ovat kireällä, rakastavat äidit, jotka kapinoivat perinteistä naisen roolia vastaan, lapset, jotka ovat kateellisia toisilleen, autoritääriset isät, jotka ovat joko hauskoja tai vanhanaikaisia. Tämä perhemalli on melkein universaali, mutta ei täysin.

Aasialainen, pohjoisafrikkalainen tai Saharan eteläpuolisesta Afrikasta oleva perhe on erilainen... mutta samalla samanlainen.

Ranskalaisessa näytelmässä perhe on hyvin usein valkoinen keskiluokkalainen, tai vaihtoehtoisesti teoksissa kuvattu perhe asuu sosiaalisesti tuetussa asunnossa, jossa vuokra on pieni, mutta olot varsin kurjat. Taiteilijana, sekä teatterin katsojana että näytelmien lukijana, minulla oli tarve luoda ja nähdä erilainen perhe, tai ainakin hieman erilainen. Tehdessäni teatterisovituksia Chester Himesin, Léonora Mianon ja Maryse Condén kirjojen pohjalta, löysin kyllä tummaihoisia hahmoja, mutta niissäkään en tavannut sellaisia tavanomaisia, yleisölle samaistuttavia perheitä, joiden sukunimi olisi vaikkapa Koné, Massamba tai Nzongo.

Kun ensimmäinen tarinani julkaistiin Vents d'Ailleurs -lehdessä, halusin kirjoittaa tämän perheen tarinan myös näytelmämuotoon. Halusin kirjoittaa herkästi ja intiimisti, mutta samanaikaisesti humoristisesti ja samaistuttavasti.

Mutta sitten Adama Traoré kuoli ollessaan poliisin pidättämänä, ja rupesin ajattelemaan omia sukulaisiani. Mieleeni muistuivat ne monet ahdistavat illat. Traorén kuolema vaikutti suuresti minulla kirjoitettavana olleeseen näytelmään. Hahmoni eivät suostuisi kärsimään, he haluavat mahdollisuuden valita.

Drissa haluaa irtautua hänelle ennalta langetetuista rooleista, hän ei halua olla tummaihoinen rikollinen tai tummaihoisen menestystarina (jalkapalloilija, soullaulaja tai lahjakas tutkija, jonka ura on nousukiidossa). Mutta edes hän tai hänen ystävänsä tai siskonsa eivät ole irrallaan yhteiskunnasta ja eivät voi kokonaan paeta stereotypioita. Ponnisteluistaan huolimatta he lipeävät.

Vuosi 2020
Alkukieli Ranska
Käännökset Saksa
Tuotannot
Oikeudet Näytelmäkulma
Genre Draama
Roolien määrä 10 (3 naista, 7 miestä)

Ote näytelmästä

Arvostelut

La Terrasse 12.10.2020, kirjoittanut Anaïs Heluin

Web scene 9.10.2020, kirjoittanut Caroline Châtelet

Relikto 9.10.2020, kirjoittanut Maryse Bunel

La Cause Littéraire 30.9.2020, kirjoittanut Marie du Crest

Eva Doumbia

Eva Doumbia (s.1968) on Le Havressa, Ranskan Normandiassa syntynyt ja kasvanut ohjaaja, kirjailija ja näyttelijä. Hänen äitinsä on ranskalainen ja isänsä madinka. Hänen nuoruutensa lähiö oli työväenluokkainen Gonfreville l'Orcher.

Doumbia opiskeli kirjallisuutta ja teatteria l’Université de Provencessa, lisäksi hän on opiskellut teatteria Conservatoire National Supérieur d’Art Dramatique (Unité Nomade de Formation) yhdessä Jacques Lassallen, Krystian Lupan, André Engelin, Dominique Müllerin, Pierre Mélén, André Serrén ja Marion Hewlettin kanssa.

Hänen ensimmäinen romaaninsa Anges fêlées julkaistiin vuonna 2016 (Vents d'Ailleurs). Hän perusti jo vuonna 1999 oman teatteriyhdistyksen La Part du Pauvre/Nana Triban, jonka kanssa on tehnyt yhteistyötä marseillelaisen teatterin Théâtre des Bernardinesin kanssa ja yhteyksiä on ollut Norsunluurannikolle. Vuodesta 2019 alkaen yhdistys on toiminut Théâtre des Bains Douchesissa, monikulttuurisessa työläiskaupungissa Elbeufissa (Normandia). Vuosina 2017–2019 Doumbia oli kotitaiteilija Ateliers Médicis à Clichy-Montfermeilissä. Vuodesta 2022 lähtien hän on myös toiminut Théâtre du Nordissa, Lillessä.

Taiteessaan Doumbia tutkii runollisesti moninaisia identiteettejä ja pyrkii rakentamaan siltoja eri maiden ja mannerten, esimerkiksi Euroopan Afrikan välille. Vaikka hän onkin työskennellyt paljon eri laitosteatterien kanssa, hän tekee esityksiä myös pienempien toimijoiden kanssa ja paikkasidonnaisia teoksia.

Eva Doumbia käsikirjoittaa esityksiään tai ohjaa muiden näytelmäkirjailijoiden kuten Edward Bondin, Alfred de Mussetin, Peter Turrinin, Lars Norenin tai Bertolt Brechtin näytelmiä. Lisäksi hän on myös auttanut ideoimaan tai editoimaan Kouam Tawan, Dieudonné Niangounan, Aristide Tarnagdan tai Léonora Mianon tekstejä. Hän on tehnyt myös dramatisoinut teatterille Chester Himesin, Maryse Condén, Yanick Lahensin, Fabienne Kanorin ja Jamaica Kincaidin romaaneja.

Vuodesta 2019 lähtien hän on ollut mukana Théâtre des Bains Douchen kanssa järjestämässään "Devoirs Surveillés" teatteriesityssarjassa, joka järjestää kuukausittain jokaisena vuodenaikana osallistavaa teatteria koululaisille, vanhuksille ja muulle moninaiselle yleisölle, myös Festival d’Avignon on ollut hankkeessa mukana vuodesta 2022 lähtien. Doumbian viimeisin teos, yhdessä kirjailija Gauzin kanssa kirjoitettu Autophagies syntyi Avignoniin vuonna 2021.