Los Milagros
Agostina Luz Lopezin teksti naisista kolmessa sukupolvessa, tyttärestä, äidistä ja isoäidistä. Tekstin henki on kepeä ja teatterileikkiin kannustava. Realismia rikotaan erilaisilla keinoilla samalla kun ollaan tiiviisti kiinni kolmen naisen elämässä, lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhuudessa. Näkökulma on enimmäkseen tyttären. Hän loihtii esiin kohtauksia perheensä vaiheista. Yhdessä kohtaukset muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden, joka tempaa mukaansa omalaatuiseen maailmaan. Voisin ajatella tekstin soveltuvan eritoten nuorille. Näytelmän maailma ei ole lineaarinen tarina vaan pikemminkin fragmentaarinen kuvakollaasi, joka tarjoaa taiteellisia vapauksia ohjaajalle ja näyttelijöille. Tekstissä on koko ajan läsnä kiinnostava leikin elementti ja kertomisen tapoja varioidaan. Lämmin suositus.
Saara Turunen
Synopsis
Los Milagros (vapaa suomennos: Ihmeet)
Näytelmän lähtökohtana on todellisuuden osanen, jota edustaa pelkästään naisista koostuva perhe. Isoäiti, äiti ja tytär. Näytelmässä näkökulma on tyttären, Martinan. Hän käy läpi elämässään siirtymävaihetta nuoresta aikuiseksi. Yhtäältä hän uskoo tulevaisuuden olevan nurkan takana odottamassa yhtä aikaa pelottavana ja lumoavana. Toisaalta ei ole helppo päästä irti napanuoramaisesta siteestä, jolla on kiinni perheessä edellisen sukupolven naisiin ja mukana kulkevaan painolastiin.
Martina pyrkii ottamaan ohjat omiin käsiinsä ja kuvittelemaan elämäänsä ilman ääneenlausumatonta perhetraumaa, jota ei kuitenkaan pystyisi käsittelemään äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Avuksi Martina ottaa mielikuvituksensa ja astuu tarkastelemaan itseään ja perhettään sivusta kehittämällä itselleen sivupersoonan ‘Marinan’. Kuvioihin tulee kuitenkin Ystävä ulkopuolisuuden kokemuksineen omassa perhetaustassaan ja löytää Martinan perheen vanhemmista naisista läheisyyttä. Ystävä tuo toisaalta kaivattua uutta näkökulmaa ahtaaseen perhetilanteeseen, toisaalta valtaa näyttämön. Kuka tässä nyt ohjaa tilannetta? Kuka saa minkäkin roolin? Ja miten asetutaan seuraavan kerran, kun perhepotrettia kuvattaisiin?
Vuosi | 2016 |
---|---|
Alkukieli | Espanja |
Käännökset | Englanti |
Tuotannot | |
Oikeudet | Näytelmäkulma |
Genre | Draama, Draamakomedia, Komedia |
Roolien määrä | 4N |
Ote näytelmästä
Arvostelut
“Martina will break a brick wall with a sledgehammer, she will have the lead role in a telenovela (on the TV located within the stage), she will be the spectator of her grandma’s old love drama. Feelings so intense and images so unfathomable that they couldn’t not be theatre. As Agostina sums up: “I like what’s almost unfathomable in certain human experiences. Because one could explain something, right? I try to find narrative logics to what I do, but never providing the full explanation, because something of that mystery that life and plays have always has to be there. Maybe it’s like something of a childlike feeling, I have a very vivid memory of the way I felt when I was a child. I link that childlike attitude to allowing oneself to approach those powerful materials from a place of observation, purer and less speculative. These plays were conceived based on that feeling. I’m interested in what’s human, the human being going through experiences, whereas within the family, during a war or the end of the world.”
Mercedes Halfon, Radar, Página 12
“Martina’s friend appears as the innocent version of a horror film villain. She has the voracity of the stranger who wants to take the daughter’s place and rob her of her “author-ity”. The girl, who presents far out theories about the family, takes the place of the antagonist devised by Martina herself, and the three women put her up and put up with her tantrums without a hint of conflict. If the teenagers build up authorship like a yarn of lines of force that are ignited without being anchored to a real anecdote it’s because they turn their word into something more random, less definitive, a sonority that bounces off walls and they can hear as if it wasn’t their own.
The mother and the grandmother never stray from the representation proposed by the girls. Their body language betrays the matrix as pure effect. What’s authentic, the quite inconsistent certainty of spontaneity that reality entails is shattered just like the very concept of scenic truth. Theatre is enchantment, a convention the audience accepts. In The Miracles, the gimmick hinges on a realistic scene derived from the anecdote. It is now the time to get close the head of its protagonists, to find the resources to turn the way of thinking, analyzing and perceiving our experience into drama
In Agostina López’ play, people make up stories, they are not compliant as characters and acting, brought to the foreground, becomes playwriting.”
Alejandra Varela, Las12, Página 12
“López works with a format of successive scenes that are thread together according to free associations of the narrator and actress (Martina), who, close to the final act is robbed of her role of quasi-demiurge by the stranger who, with a vampire-like quality, first slides stealthily into scene and then shamelessly tries to seduce, to sow discord. And then attempts to devour symbolically that matrilinear family in the shocking moment when her teeth sink into the watermelon and reddish juice drips down her t-shirt. Even though the daughter finds fault with her mother and there is an implicit violence in the reproaches, it’s also true things don’t come to much because the text –without turning to psychologisms– proposes a parent that is not possessive, that does not place herself as the victim. To ease the tension in this mechanism of overlapping Russian dolls, there is the indulgent and benevolent grandmother, with melodrama of her own.”
Moira Soto, La nación
Agostina Luz Lopez
Agostina Luz Lopez on argentiinalainen kirjailija ja teatteriohjaaja.
Hänen käsittelee töissään kaikkea sitä hillittömyyttä ja haavoittuvuutta, joka kuuluu ihmisten välisiin suhteisiin. Hän työskentelee monitaiteisesti kuvataiteilijoiden, elokuvantekijöiden ja muusikoiden kanssa sekä eri-ikäisten esiintyjien kanssa. Lopez johtaa Buenos Airesissa monitaiteellista tilaa nimeltä ZELAYA.
Lopez on kirjoittanut ja ohjannut teokset Mi propia playa (2009), La Laguna (2012), Los Milagros (2016) ja Animal romántico (2018). Kaikki hänen näytelmänsä on julkaistu antologiassa Como un espejo (Mansalva, 2021).
Hänen näytelmiään on esitetty paitsi Argentiinassa myös eri festivaaleilla Euroopassa kuten Zürcher Theater Spektakel, Noorderzon Festival of Performing Arts tai Royal Court Theatre.
Agostina Luz Lopezin teoksia on palkittu uruguaylaisen näytelmäkirjailijan Florencio Sánchezin mukaan nimetyllä palkinnolla. Hän on ollut myös ehdolla sveitsiläisen ZKB Patronage Prize -palkinnon saajaksi. Hän on julkaissut myös romaanin, Weiwei (NoTanPuan, 2017) ja novellikokoelman Otro planeta (Rosa Iceberg, 2021), jossa hän tieteiskuvaston keinoin tutkii suhdetta kehollisuuteen.
Vuoden 2022 hän työskenteli Jardín Fantástico -projektissa, jossa hän toteutti yhdessä teini-ikäisten nuorten kanssa paikkasidonnaisen teoksen. Puutarhaluonto muodosti heijastuspinnan ja turvapaikan lapsuudesta aikuisuuteen siirtyville nuorille ihmisille. Vuonna 2024 hän tekee uuden version näytelmästä perinteiselle esittävän taiteen FITEI-festivaalille Portossa.