Ilon aika

Maailma pujahti teattereihin  

Kriitikko Maria Säkön artikkeli purkaa sitä, mihin tilanteeseen Maailma näyttämölle -hanke tuli ja millaisia vaikutuksia sen tuloksilla jo tähän saakka on ollut. Säkö puhuu "itseymmärryksen kasvun hetkistä", joita katsoja voi mahdollisesti kokea itselleen vieraan edessä teatterissa. Muutoksia on tapahtunut, kun teatterintekijöille on hankkeessa avautunut uudenlainen mahdollisuus tutustua maailma näytelmäkirjallisuuteen ja esityksistä kirjoittavat toimittajat teksteissään ovat pyrkineet sanallistamaan käännösnäytelmän asemaa Suomessa tällä hetkellä. Säkö löytää ainakin pari asiaa, jotka käsityksessämme on ajateltava uusiksi, ja siihen hanke on antanut sysäyksen.
 
Maailma näyttämölle -hankkeen aihio muhi monella suunnalla yhtä aikaa vuosina ennen koronapandemian puhkeamista. Yhtäältä Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) oli tutkinut pitkän ajan tilastoja*, jotka paljastivat, että vähä vähältä teatterien ohjelmistoista oli kadonnut vaativampi käännösnäytelmä kokonaan. Toisaalta oli pitkään Ranskassa työskennellyt näyttelijä, teatterintekijä Timo Torikka, joka puhui omista samansuuntaisista havainnoistaan eri yhteyksissä. Jos käännösnäytelmää esitettiin, oli kyseessä angloamerikkalainen – joskus italialainen tai ranskalainen – farssi.  
 
Torikka toimi primus motorina sille, että Suomen Kulttuurirahasto vuonna 2021 päätti miljoonan euron rahoituksesta teattereille kannustamaan uuteen, maineikkaaseen näytelmäkirjallisuuteen tarttumiseen. TINFO pyydettiin mukaan asiantuntijaksi kehittämään alkuideasta hanketta, joka sai nimekseen Maailma näyttämölle. Ehkä yhdennellätoista hetkellä. Pandemia-ajan kurimuksesta oli siirrytty hyvinvointi- ja oikeusvaltiota rapauttavan oikeistohallituksen moukaroimaksi. Nyt jos koskaan on tarve kuulla muita ääniä ja ymmärtää, että olemme osa globaalia maailmaa. Ja että kulttuuri voi yli kansallisten rajojen toimia demokratian ja sanavapauden linnakkeena fasismia vastaan. 
 
Millaiset hetket ovat kaikkein tärkeimpiä itseymmärryksen kasvun hetkiä? Useimmiten sellaiset, joissa kohtaa jotain vierasta. Silloin äkkiä tunnistaakin oman ajattelunsa senhetkiset rajat. Ja parhaassa tapauksessa ymmärtää, että siinä, missä luulin olevan selkeät omat ääriviivat, olikin kuvitelmaa. Pystyn ajattelemaan toisin, laajemmin, eri tavalla. Itsensä kohtaaminen ei koskaan voi tapahtua ilman toisen kohtaamista.  
 
Voisi ajatella, että kun Maailma näyttämölle -hankkeen näytelmät ilmestyvät teattereihin, mahdollisuus meidän jokaisen itseymmärryksen kasvuun on yksi tärkeimmistä asioista, joita se aiheuttaa. Riippumatta siitä, miten onnistuneina esityksiä pidetään. 
 
 

Hanke muuttaa julkista keskustelua 

Julkisessa vastaanotossa Maailma näyttämölle -hankkeen näyttämöille jo tähän mennessä päätyneet esitykset on huomioitu mediassa varsin hyvin. Esimerkiksi Enis Macin, Arne Lygren ja Basim Kaharin sekä Eric-Emmanuell Schmittin ja Svetlana Aleksijevitsin näytelmien tulkinnat analysoitiin suhteellisen pitkissä kritiikeissä Helsingin Sanomissa, Keskisuomalaisessa ja yksi näistä nostona Long Playssa. Kaikissa niissä kriitikot ottivat huomioon sen, että ne olivat poikkeuksia ohjelmistossa, ja tämä nähtiin vain positiivisena asiana. En tehnyt tähän kattavaa mediaseurantaa vaan annan vain muutaman esimerkin. 
 
Laura Kytölä kirjoitti Enis Macin Kesytön eli O:n markiisitar – Faster Pussycat! Kill! Kill! ensi-illasta KokoTeatterissa: ”Harvoin teatterissa saa nauttia näin tuoretta tuontiherkkua, kuin nyt Koko-teatterissa, kiitos Maailma näyttämölle -käännösnäytelmähankkeen.” 
 
Sanna Kangasniemi kirjoitti Ilon ajasta:  
 
”Ihan kuin olisi jossakin manner-Euroopassa. Vielä esityksen jälkeen, puoli kymmenen aikaan illalla Hakaniemessä on +20 astetta lämmintä. 
 
Lämpö tähän aikaan vuodesta tuntuu väärältä – toisin kuin se jonkinlainen eurooppalaisuuden tunne, jota Helsingin kaupunginteatterin torstain ensi-ilta säteili ympärilleen. Suomen-kantaesityksensä sai norjalaisen Arne Lygren Ilon aika (Tid for glede) ja voi mikä ilo se olikaan.” 
 
Maria Säkö Appelsiineista: ”Appelsiinit on tärkeä avaus. Vaikka lopputulos ei nyt osu aivan maaliin, kunnioitan yritystä. Riski on aina parempi vaihtoehto kuin varman päälle pelaaminen.” 
 
Jorma Pollari Keskisuomalaisessa kirjoittaa Eric-Emmanuel Scmittin Pikkurikoksia rakkaudessa -näytelmästä Jyväskylän kaupunginteatterissa: “Ranskalaisen nykydraaman kissa-hiiri -leikki rakkauden ja kuoleman intohimoisessa pelissä on täynnä mielenkiinnon vangitsevia luukkuja, joiden avautuminen opastaa katsojan hellävaraisesti oman rakkautensa tunnustajaksi.” 
 
Sonja Saarikoski kirjoitti Long Playn puheenvuorossaan, että Neuvostoihmisen loppu toi näyttämölle sellaisen nykyaikaisen ihmiskuvan, jota harvoin näkee ja joka tavoittaa nykyajan ongelman tekona, ei vain kuvaa ongelmaa. 
 
Esimerkiksi kaikissa näiden näytelmäkirjailijoiden teosten arvioissa kiitettiin etenkin tekstien tuoreutta ja ajankohtaisuutta. Kaikissa kiinnitettiin huomiota siihen, että nyt tehdään jotain epäsuomalaista, kohdataan jollain tavalla vierasta. Jo tämä ihan eleenä sai arvioissa positiivisia sävyjä: kaiken kaikkiaan Maailma näyttämölle tuli ehkä paljastaneeksi jotain myös siitä, mikä hallitsee Suomessa julkista keskustelua teatterista. Tässä tapauksessa tarkoitan vos-teatterikeskeisyyttä ja näytelmälähtöisyyttä. Maailma näyttämölle -näytelmät saivat enemmän huomiota mediassa kuin vaikkapa näitä paikkoja marginaalisimmilla näyttämöillä esitetyt teokset, joiden lähtökohtana ei ollut selkeä, kirjoitettu näytelmä. Vastaavalla tavalla ei huomioida esimerkiksi esitystaiteellisia kokeiluja marginaalissa eikä vaikka niitä esitettäisiin vos-teattereissa. Esimerkiksi Teatteri Viiruksen Doves&Blood -teos jätettiin arvioimatta Helsingin Sanomissa kokonaan. 
 
Vaikka käännösnäytelmiä ei suomalaisilla näyttämöillä juuri näy, on kuitenkin kiinnostavaa huomata, että esitys, joka pohjautuu selkeään näytelmään, huomioidaan huomattavasti matalammalla kynnyksellä mediassa kuin muunlaiselta pohjalta ponnistava esitys. Lisäksi vos-teattereiden esitykset huomioidaan huomattavasti useammin kuin muut tuotannot. 
 
Erityisen ilahduttavaa on, että Maailma näyttämölle on onnistunut pujahtamaan myös teattereihin, joiden yleisöpohja ei välttämättä ensisilmäyksellä ole sille otollisin. Keski-Uudenmaan teatteri ja Jyväskylän kaupunginteatteri tästä muutamana esimerkkinä.  
 
Näen siis, että Maailma näyttämölle -hanke on jo tuonut ja varmasti tuo tulevaisuudessa vieläkin enemmän uutta teatterikeskusteluun. Hankkeella on ollut tarvittava voima, jolla murtautua julkisen, demokraattisen kulttuurikeskustelun piiriin, tavoittaa mahdollisesti muitakin kuin ihmisiä samasta kuplasta. Toki huomautan tässä, että tuskin kirjoittelu tavoittaa muita ihmisiä kuin niitä, joita kulttuuri kiinnostaa, mutta kulttuurielämänkin sisällä on huomattavan paljon kuplia. On jo sinällään teko, että Maailma näyttämölle on onnistunut luomaan keskustelua tai ainakin vaikuttanut toimittajien yritykseen sanallistaa sitä, miltä käännösnäytelmä vaikuttaa Suomessa juuri nyt. Ja tämä on pakottanut myös katsomaan omaa kenttäämme ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta toisin.
 
Teatterikeskustelua, kirjoitusta ja jopa kokonaisia, ajattelua hyvin jäsentäviä teoksia on olemassa, mutta niiden pääsy julkisen keskustelun piiriin laajemmin on kovin vähäistä. Näen käännösnäytelmähankkeella hyvän potentiaalin siinä, että kun tuttu ja turvallinen rikkoutuu, myös tietoa aletaan käyttää eri tavalla. 
 
 

Onko näytelmä enää relevantti? 

Maailma näyttämölle on jo tähän mennessä pystynyt ravistelemaan hieman sitä, mitä nykynäytelmä näyttämöllä tarkoittaa. ”En tee näytelmällä mitään”, on sanonut muun muassa pariisilaisen, maineikkaan Odéon-teatterin johtaja, kertoi minulle hänet vastikään tavannut teatterinjohtaja Jussi Sorjanen. Ylipäätään näytelmäkirjallisuuden suuret nimet eivät ole samalla tavalla tunnettuja kuin vielä muutama vuosikymmen sitten ja näyttämötekstit syntyvät eri tavalla – dramaturgien ja ohjaajien yhteistöinä. Mutta yhtä kaikki, näytelmiä kirjoitetaan edelleen, myös sellaisia, joissa teksti on osa teatterin ja näyttämön uudistamista. 
 
Tuomas Timonen kirjoitti Dramaturgiakirja. Kaikki järjestyy aina -teoksen (2018) esseessään Make Play Great Again! siitä, miten Suomessa usein näytelmän ajatellaan olevan yhden ihmisen päästä tullut tuotos, eikä vaikka erilaisten materiaalien järjestämistä tai myytin uudelleenkirjoittamista. Shakespeare jo aikanaan leikkasi ja liimasi antiikin tragedioiden päälle omia juttujaan – koko näytelmäkirjallisuuden historia on vahvasti juuri tätä.  
 
Maailma näyttämölle -hankeen näytelmissä onkin uutta ollut nimenomaan se, että se on paljastanut näytelmäkirjallisuuden erilaisista kehityskuluista meille enemmän kuin suomalaiset näytelmät useinkaan pystyvät paljastamaan. Kun jonkin maan traditio näyttäytyy edes hitusen erilaisena, alamme hahmottaa omaamme. Kirjoittaminen on muualla maailmassa huomattavasti enemmän ääneenlausutusti jo aiemmin kirjoitetun uudelleenkirjoittamista. Onhan se sitä usein Suomessakin, mutta tätä ei välttämättä todeta ääneen. 
 
Kysymys kielestä on olennainen asia silloin, kun puhutaan käännösnäytelmästä, ja jälleen: Maailma näyttämölle -hankkeen näytelmien kieli paljastaa paljon omasta suhtautumisestamme kieleen. Kuten Tuomas Timonen Make Play Great Again! -esseessään sanoo: ”Luulen, että teatterintekijät ovat melko yksimielisiä siitä, että teatteri ei ole ääneen luettua kirjallisuutta. Mutta – tarkasti ottaen – ja tämä tuntuu helposti unohtuvan – se on myös sitä. Kun näytelmän mahdollisuuksia pohditaan, kysymystä kirjallisuudesta, tai peräti runoudesta, mitasta, soinnusta, säkeestä, ei voi välttää.” Käännöskirjallisuuden lukeminen ei ole tärkeää vain siksi, että tiedämme, mitä muualla on kirjoitettu vaan myös siksi, että se kehittää suomalaisen näytelmän kieltä.  
 
 

Teatterista käyttämämme käsitteet muuttuvat 

Maailma näyttämölle ei ole kirkastanut pelkästään käsitystä suomalaisesta näytelmästä vaan myös monia sellaisia käsitteitä, joilla näytelmiä määritellään. Ehkä yksi tärkeimmistä on se, mikä määritellään ”helpoksi” ja mikä ”vaikeaksi” on joutunut paikka paikoin myllerrykseen. Suomalaisen teatterin viesti on usein selkeä ja sen ajatellaan tekevän teoksesta helpon (tai vaikean, jos viesti on vaikea ja sen ymmärtävät vain asiaan paneutuneet). Olen kuitenkin alkanut ajatella hanketta seuratessani vähän toisin.  
 
Monissa Maailma näyttämölle -hakkeen näytelmissä teatteri ei nimittäin ole yksiselitteisesti helppoa tai vaikeaa vaan ennen muuta kerroksellista. Jokainen taatusti ymmärtää jonkin kerroksen, yksi ehkä 5 %, joku toinen 95 %. Ei haittaa, vaikka jokin teokseen leivotuista sanomista ei aukeaisi, koska teokseen on rakennettu tasoja eritaustaisille ja erilaisille näkökulmille. Ei ole tarkoituskaan antaa katsojalle vahvaa ”hallitsemisen” tunnetta, jonka suomalainen usein löytää suomalaisesta näytelmästä. Ja väitän, että tämä ei-hallitsemisen tunne ei tule vain siitä, että onko teksti kotimainen vain muunmaalainen vaan ihan siitä, että monissa hyvinkin älykkäissä, pelottavan älykkäissä teksteissä on vahva humaani, lähestyttävä pohjavire. Pilkka ei kohdistu siihen, että joku ei ymmärrä vaan siihen, että joku tekee väärin tai alistaa. 
 
Mietin sitä, että kaikessa kriittisyydessään ja musikaalisuudessaan moni saksalainen nykynäytelmäkirjailija on samaa maata jonkinlaista kulttisuosiota nauttivan Thomas Bernhardin kanssa, sillä heidän teoksissaan voi nähdä 1960-luvun wieniläisen aktionismin vaikutteita. Aktionismissa pyrittiin rikkomaan kulttuuria kahlitseva säyseys, joka itsessään on väkivaltaa. Pinnan rikkomalla päästään käsiksi paljaaseen, epätäydelliseen ihmisyyteen, ehkä jopa armoon. Eli jos teoksia lukee tarkkaan, niiden voi huomata kurottavan nimenomaan sellaiselle tasolle, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, taustasta ja koulutustasosta välittämättä.  
 
Voisiko siis vaikeuden sijaan kiinnittää huomio siihen, ettei teoksia ole tarkoituskaan hallita eikä niistä tarvitse löytää yhtä selkeää sanomaa. Sen sijaan voisi kuunnella teoksen syvän humaania viestiä. Kun tekstejä lähestyy näin avoimin mielin, itse asiassa käy selviää, miten ne ovatkin kaikkien vastaanotettavissa, myös niiden, joilla ei ole valtaa ja asemaa. 
 
Toinen käsite, jota pitää Maailma näyttämölle -hankkeen jälkeen ajatella uusiksi, on määritelmä viihdyttävyydestä ja keveydestä. Työelämän stressaavuutta sanotaan usein syyksi sille, miksi helposti sulavat musikaalit ja farssit vetävät. Korkeatasoinen käännösdraama ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti mitään erityisen raskasta, ja tulkinnat niistä voivat olla keveitä ja hauskojakin – ne kestävät sen, koska ajattelu on niissä niin vankkaa ja kiinni isoissa ihmiskunnan kysymyksissä. Toki haastavalla tavalla, hyvin toisella tavalla kuin farssit.  
 
Kolmas käsite, joka pitää heittää romukoppaan, on suomalaisten pyrkimys aina väittää, että me emme pienenä maana ole oikein syyllisiä mihinkään suureen asiaan maapallolla emmekä omia valintoja tekeviä vahvoja vaikuttajia maailmassa vaan ennen kaikkea uhreja, joiden sodatkin olivat erillissotia.  
 
Tämäkin ajattelumalli saa Maailma näyttämölle -hankkeessa kolhuja. On hätkähdyttävä huomata, miten keskieurooppalaisten kirjailijoiden näytelmissä usein asetetaan näytelmä isoihin maailmanhistoriallisiin, kansalliset rajat ylittäviin kehityskulkuihin, eivätkä nämä Suomen kokoiset maat eristä itseään erillisiksi saarekkeiksi. Mitä tarkoittaa olla pieni maa ja pieni kielialue? Kehtaammeko todella sillä verukkeella, että olemme pieni maa, tehdä itsestämme syyttömiä maailman tilanteeseen?  
 
 
Maria Säkö 
 
Maria Säkö on tanssi- ja teatterikriitikko, tietokirjailija ja taiteesta kirjoittamisen opettaja. Hänen viimeisin kirjansa on Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin (Like 2016, yhdessä Eeva Kempin kanssa). Hän on myös perustanut tuottaja Heidi Backströmin kanssa vuonna 2022 näyttämötekstien julkaisuun erikoistuneen Teatterin Uusi Alkukirjasto -kustantamon. 
 
 
 
*Piia Peltolan kirjoitus Voima-lehdessä (20.7.2018). Datatoimitus: Teatterin tiedotuskeskus TINFO.
 
Valokuva: Helsingin kaupunginteatterin esityksestä Ilon aika, kuvannut Katri Naukkarinen
 
 

Sinua voisi kiinnostaa

Kansainvälisyys Näytelmät Hankkeet Kirjailijat Kääntäjät Artikkeli