06.10.2016

Maakunta kouk/luttaa Jyväskylässä ja Kuopiossa

Enemmän teatterillisia irtiottoja! Tämä on käsky itselleni. Verevää teatteria tehdään pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin, mutta sen näkymättömyys on teatteripoliittinen ongelma. Se on ongelma myös taiteilijapoliittisesti. Työskentely maakunnassa tarkoittaa helposti sitä, että sinut unohdetaan, sinua ei ole eikä töistäsi ei tiedetä mitään. Olet näkymätön muille kuin oman alueesi ihmisille.

Tällaista mietin käytyäni katsomassa Nummibodarit ja Ansan Jyväskylän kaupunginteatterissa sekä Vaimoni, Casanovan Kuopion kaupunginteatterissa. Tällaista mietin nähtyäni pukusuunnittelija Merja Levon näyttelyn Jyväskylässä teatterin aulassa ja käytyämme lävitse koko suunnittelijan pitkää uraa. Tällaista mietin vierailtuani puvustonhoitaja-vaatturi Pirjo Järven johdolla Jyväskylän kaupunginteatterin puvustossa ja varastossa. Keskustelimme sitoutumisesta ja ammattitaidosta, kierrätyksestä ja kestävyydestä, arjen työskentelyn innovaatioista. Keskustelimme teattereista ja niiden henkilökunnasta resurssina.

Miten teattereissa työskentelevien ihmisten osaamista, erilaisia taiteellisen työn arkia ja tekemisen eetoksia voisi avittaa? VR ja Onnibussi avittavat omalta osaltaan. Nyt ei ole rahasta kiinni reissata alueellisiin teatteritodellisuuksiin.

Teatterikorkeakoulu ja Näty reissaavat ja kohtauttavat opiskelijoita alueiden taiteilijoihin. Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja Hilkka Hyttinen kertoi Teatterikorkeakoulun ohjaajien ja dramaturgien kanssa yhteistyössä järjestetystä seminaarista. Uuden näytelmän ohjelma tekee oman osansa. Tarvittaisiinko maakuntahanke? Kaisa Korhonenhan teki sen. Uutta tarvitaan.

Leea Klemolan kuriton humanismi

Vaimoni, Casanova Kuopion kaupunginteatterissa on mestarillinen teksti ja esitys. Esitys on juuri niin kohtuuton ja häpeämätön kuin pitääkin. Leea Klemolan esityskieltä ei käy keskiverrosti esittäminen. Kursailemattoman häpeämättömään ilmaisuun Kuopion näyttelijät kykenevät ja uskaltautuvat. Seija Pitkänen, Miko Kivinen, Annukka Blomberg, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki sekä näyttämömiehet Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen! He sen tekevät! Oli virkistävää nähdä tyylitelty barokkiteatterilavastus (Erkki Saarainen).

Casanovassa punoutuu yhteen Klemolan arktisen trilogian, Jessikoiden ja Maaseudun tulevaisuuden kudelmia. Leea Klemolan näytelmien ihmisillä on vimmainen halu olla vapaita ja elää. Haluoliot janoavat rakkautta. Klemolan ihmiset ja eläimet ovat jatkuvassa tulemisen tilassa, muuttumassa ja muuttamassa muotoaan. Klemolan teksteissähän kaikki rajanylitykset ja muodonmuutokset ovat mahdollisia. Ihmisestä tai eläimestä voi kehkeytyä mitä tahansa. Ja koko ajan ollaan romahdusten partaalla tai niistä toipumassa. Itseään ja elämistään ihminen oirehtii.

Vaimoni, Casanova esityksellistää pitkän parisuhteen sisäiset voimavirrat. Se on esitys sallivuudesta, ymmärryksestä, toisen hyväksymisestä karvoineen päivineen. Leea Klemola on suuri humanisti. Teatterista, esittämisestä, naamioista (persona) ja rooleista tulee metafora. Ihmisen kohtaamisesta, itsen ja toisen, tässä on kyse. Klemola on sukupuoliasetelmien ja identiteettien syvällinen huojuttaja ja kääntäjä. Tuskin voisin missään nähdä Kyllikin aviomiehen kaltaista näyttämöhahmoa, sellaista jonka Annukka Blomberg eläkkeellä olevasta lääkärimiehestä luo.

Olemuksellisesti queer, outo ja pervo teatterin taikalaatikko voi venytellä mitä tahansa rajoja. Ja Leea Klemola on taikalaatikon suvereeni käyttäjä.

Vaimoni Casanova on yhdeltä kantiltaan esitys esityksen tekemisestä. Siellä on näkymättömissä teatterinjohtaja, se, jolla on valta ja jota ilman ei prosessi etene. Siellä ovat tarpeistoa väsymättömästi paikasta toiseen roudaavat näyttämöihmiset, kaikki ne, joita ilman yksikään esitys ei toteutuisi. Tässä esityksen fiktiivisessä teatterissa tiloja vuokrataan ulos, ohjaaja on monitoimikone, joka hoitaa narikkahommat, sijaistaa teatterin yleisötyössä, ja siellä järjestetään avoimet harjoitukset. Klemola on toistuvasti käsitellyt teoksissaan ihmis- ja eläinyhteisöjen sisäisiä hierarkioita. Nyt nämä hierarkiat elävät teatterissa. 

Hyvä rakastaja ja hyvä yleisö

Nyt pitää antaa ääni Vaimoni, Casanovan Kyllikille, 65-vuotiaalle näyttelijälle:

Hyvä rakastaja. Tai ei vittu emminä niin tarkottanu sanoa, ku avioliiton ulkopuolinen suhde. Semmonen. Se koko idea siinä on että se on niinku hyvä yleisö. Se on se koko idea. ---

Se se kaikki se seksi mitä on se se on vaan semmonen liima jolla ne silmät liimataan vaikka nyt minuun liimataan niin että ne jaksaa, että ne herkeämättä jaksaa innostuneena jaksaa tapittaa ja ja ja ne seuraa seuraa aina kotiin asti ne minua rakastaa ne muuttuu semmoseks silminnäkijäks koko minun elämälle niin että että tavallinen jääkaapilla käynti joku jugurttipurkin kannen avaus ---

tai lasin laittaminen ylähyllylle...kaikkeen luo se rakastaja semmosen lennon ja merkityksen muuttaa niinku joksku hyväks esitykseks tai musiikiks ihan tavallisen lasin laiton ja kokonaan piiloon menee se semmonen syvä merkityksettömyyden kuilu. Se tyhjyys se se suunnaton pohjaton tyhjyys ja koko elämän ihan koko elämän täydellinen merkityksettömyys. (tauko) ---”

Kotimainen musiikkiteatteri going strong!

Musiikkinäytelmän lajityyppi antautuu vaikka minkälaiseen nautinto- ja ajattelukäyttöön, kuten vaikka Ansassa. En ole nähnyt Sirkku Peltolan, Heikki Salon ja Iiro Rantalan Patukkaoopperaa (Tampereen Työväen Teatteri 2007), en myöskään Kun tyttö on hyvä (Lahden kaupunginteatteri 2014). En siis tiedä, minkälaisia muodonmuutoksia teokselle on matkassa tapahtunut. Tämä rulaa. Konsulttibisneksen ja globalisaation jäljiltä ei jää paljon mitään.

Ansa onnistuu Fiikka Forsmanin ohjauksessa tasapainoilemaan hyytävän ajankohtaisen poliittisen sisältönsä ja viihdyttävyyyden välillä. Ja Jyväskylällä on pistää peliin oma taitava näyttelijä- ja muusikkojoukkonsa ja vierailijana Tarja Matilainen. Muistan Matilaisen Billie Holidayn Teatteri Avoimissa ovissa, nyt iholle jää Ansa. Uskomaton tehdasmiljöö! Vieressäni istuu kolme nuorehkoa naista. Kun tyhykonsultti saapuu, nämä naiset nostavat keskisormet pystyyn. Tää on niin tätä.

Kun bodaus ei auta

Ternimaitokeisari ja Luottotoimittaja saavat jatkoa. Sakari Hokkasen, Hannu Lintukosken ja koko muun joukon jäljiltä Kiven Nummisuutarit sykkii esittämisen ja teatterileikin yhteisvoimaa. Jouduin lähtemään Kuopion-bussiin esityksestä 20 minuuttia ennen sen päättymistä. Ehdin onneksi kokea vielä Eskon humalan nostatuksen, mutta en loppua.

Kybällä lyöttäydyn mukaan aikamiespoikabodarin tuhoon tuomittuun kosioreisuun, matkantekoon, oligarkin tyttärelleen järjestämien suureellisten häiden karaokeen ja kannustan Suomi–Venäjä -painiottelussa. Maailmanlopun keskiolutbaarissa. Tuulipukuporukkaa, kierrätetyissä vaatteissa. Maailmanlopun tunnelma muutoinkin. Tulevaisuutemme?  

Ansa ja Nummibodarit todistavat, minkälaisia metamorfoosien mestareita näyttelijät ovat. Samoja näyttelijöitä niin eri olomuodoissa, ettei samoiksi uskoisi.

Minua ikuista maskuliinisuuksien tutkiskelijaa kiehtoo tämä Sakari Hokkasen henkilökohtainen projekti. Expendablesista se alkoi. Onko joku oikeasti tutkinut sitä, minkälaisia maskuliinisuuksia meillä näyttämöillä nähdään? Ja yhtä lailla, millaista maskuliinisuuksien purkutyötä.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Nummibodarit aktualisoi myös Venäjä-kuvan pohdiskelut. Millaisia Venäjä-kuvia meillä näyttämöllistetään? Venäjä-suhteista meillä riittää näytelmiä. Absurdin kulman aiheeseen tarjosi Varjot syvenevät Kokoteatterissa. Mannerheimin ja Hevosen pohdiskelut.  Meidän täytyy vain oppia elämään varjojemme kanssa, jotenkin näin teksti sen kiteyttää. Ajankohtainen ulkopoliittinen puheenvuoro.

Hevonen: Herra Marsalkka… voimieni ehtyessä alkaa myös uskoni horjua…

Mannerheim: Herra Hevonen. Vielä muutama vuosikymmen, niin huomaat että olemme oikeassa. Hyvyys on vasta löytämässä eksyneen maapallomme.

Mannerheimin ja Hevosen matka jatkuu.