25.05.2023

Maria Säkö.

Maria Säkö, mitä kuuluu?

Teatterikriitikko, tietokirjailija Maria Säkö on opiskellut kulttuurijournalismia ja saksan kieltä Berliinissä Helsingin Sanomain Säätiön stipendiaattina lähes kahdeksan kuukautta. Saksassa törmää nopeasti suomalaisiin taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa, ja Berliinin näyttämöiltä kuulee ajoittain jopa suomea. Otimme Säköön yhteyttä, ja puhuimme muun muassa kielen opiskelusta, saksalaisen ja suomalaisen taidekeskustelun eroista, ja siitä, miltä suomalainen esittävän taiteen kenttä näyttäytyy näin etäältä, Keski-Euroopan teatterimetropolista nähden? Aloitimme kuitenkin tuttuun tapaan kysymällä, mitä kuuluu?

Maria Säkö: Tällä hetkellä kuuluu aika työntäyteistä. Vuoteni Freie Universität Berlinin European Journalism-Fellowship -ohjelmassa on tulossa päätökseen, ja minun on saatava täällä lopputyöni valmiiksi. Vuosi on mennyt kieliopintoihin, mutta nyt on kirjoitettava kirjallinen työ kulttuurijournalismin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta potentiaalista.

Alun perin en halunnut käsitellä boikotointia ja cancel-kulttuuria, mutta viime vuoden The Handke Project (or justice for Peter’s stupidities) -esitys, joka kommentoi sitä, miten media käsitteli Peter Handkea ja hänen osoittamaansa tukea Slobodan Milosevicia kohtaan Handken voitettua Nobelin kirjallisuuspalkinnon, nousi kiinnostavaksi keissiksi. Teoksen valmisteluun osallistui taiteilijoita ja tutkijoita Balkanin maista, Ranskasta, Montenegrosta ja Saksasta. Teoksesta on tullut erityisen ajankohtainen nyt, kun seuraa Venäjä-mielisyyttä Serbiassa. Toiseksi kiinnostavaksi keissiksi on noussut venäläisten taiteilijoiden boikotointi Euroopassa. Esittelen työni heinäkuussa seminaarissa, johon saapuu ohjelmaa rahoittavat mediakonsernien edustajat. Oma rahoittajani on Helsingin Sanomien Säätiö.

Päätin lähteä Berliiniin koska olen aina ollut kiinnostunut saksalaisesta teatterista ja saksalaisten ja suomalaisten kulttuurielämän yhteyksistä. Tänä päivänä täällä on paljon suomalaisia nykyteatterintekijöitä. Saksassa esitetään E. L. Karhun näytelmiä, ja olen ihan viime aikoina törmännyt muun muassa Juha Valkeapäähän, Obliviaan, Milla Koistiseen, Sonya Lindforsiin ja Samira Elagoziin. Olen joko nähnyt heidän esityksiään täällä, tai eri puolella Ruhrin aluetta. Esitystaiteen kenttä on kansainvälinen ja näin tietyllä tavalla samanlainen kaikkialla. Sen rinnalla teatterikulttuuri taas on omansa, ja tiukasti kiinni saksan (kuten suomenkin) kielessä.

Saksalaisen median käyttäjäkunta on todella keskiluokkaista ja valkoista. Täällä on valtavan iso eläkeläisyleisö – eikä toisin kuin Suomessa – täällä kamalasti peräänkuuluteta nuorta lukijakuntaa. Ikääntyneitä ihmisiä, joilla on rahaa, riittää. Median ei ole pakko kääntyä nuorten puoleen. Vaikka oma kiinnostuksen kohteeni on ollut avantgarde, olen tarkoituksella ja mielenkiinnolla seurannut täällä ihan perusteatteria, ja jopa konservatiivistäkin teatteria. Saksassa teatteriyleisö on kuitenkin keskimäärin nuorempaa kuin Suomessa, näin ainakin Berliinissä ja Leipzigissä.

Eihän saksalaiset välttämättä halua, että kaikki teatteri olisi saavutettavaa.

Täällä tekstitetään esityksiä vain isoimmissa teattereissa. Tekstitys on yleensäkin melko uusi ilmiö täällä. Sanoisin, että tavallaan on myös haluttu luoda jonkinlaista hierarkiaa. Eihän saksalaiset välttämättä halua, että kaikki teatteri olisi saavutettavaa. Tosin Maxim Gorki -teatterin johtaja Shermin Langhoff on murtanut tätä asennetta, ja monet turkkilaistaustaiset katsojat ovat löytäneet teatteriin, ja myös Theatertreffenissä tekstitys on yleistynyt viimeisinä 10 vuotena. Tässä vierasta kieltä opetellessa ymmärtää miten vahvasti teatterissa ymmärrys edellyttää myös taustatietoa ja kontekstin ymmärtämistä.

Suomea täällä saattaa kuulla ajoittain jopa näyttämöltä. Kävin maaliskuussa katsomassa HAUssa Nicoleta Esinencun Sinfonie des Fortschritts (’edistyneiden sinfonia’), joka kertoi tositapauksia moldovalaisten vierastyöläisten kohtelusta muun muassa Saksassa ja Suomessa. Esitys päättyi siihen, että näyttämöltä huudettiin suomeksi ”Mene Suomi vittuun!”. Olin taatusti ainoa suomenkielinen koko yleisössä, ja olihan se hurja kokemus. Eräs moldovalainen toimittaja väitti, että kun Saksassa ajatellaan itää, itä loppuu Puolaan. Täällä, kuten varmaan Suomessakin, on unohdettu Moldovan lisäksi esimerkiksi Bulgaria, jossa ollaan nyt melko venäjämielisiä. Mutta mikäli Suomessakin kohdellaan sieltä tulleita siirtotyöläisiä tavalla kuten esityksessä kuvaillaan, niin ehkä tämä suuntautuminen Venäjän puoleen ei ole mikään yllätys.

Näin Berliner Ensemblessa äskettäin myös Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -esityksen. Saksalaiset kriitikot eivät ole sille hirveästi lämmenneet, mutta minusta teos oli todella hienosti kontekstoitu. Siinä käytettiin suomalaisia kansanlauluja, käsiteltiin suomalaista puuteollisuutta, luotiin todella hienoja saunakohtauksia ja yhdistettiin sekä puska- kuin kansallisteatterin perinteitä. Tässäkin teoksessa käsiteltiin riistotyöläisyyttä.

Jos saksalainen aloittaa keskustelun kanssani, se alkaa todennäköisesti jollain kommentilla Kaurismäestä. Kaurismäki täällä tunnetaan todella hyvin, ja nyt seurataan hänen uuden elokuvansa menestystä. Ymmärrän miksi Kaurismäen leffat täällä kolahtavat, koska täällä on työväenkulttuuria. Työläiset ovat näkyvämpiä yhteiskunnassa, kuin Suomessa. Historia elää täällä vahvana, mutta tästä huolimatta entisten työläisten asunnot ovat nykyisin italialaisten gryndereiden omistuksessa, eikä entisellä työläisväestöllä ole juuri enää varaa jäädä tänne asumaan. Berliini on silti mihin tahansa muuhun Euroopan pääkaupunkiin verrattuna asuntomenoiltaan halvimmasta päästä. Berliinissä pyritään politiikan avulla pitämään keskusta avoimena kaikille tuloluokille.

Sekä Suomessa että Saksassa medialla on vahva valtion tuki ja vahva sananvapaus. Mutta Saksassa ei ajatella, että kaikki kuuluu kaikille, vaan täällä ollaan elitistejä ja nähdään ettei kaikki vaan ole kaikille.

Sekä Suomessa että Saksassa medialla on vahva valtion tuki ja vahva sananvapaus. Mutta Saksassa ei ajatella, että kaikki kuuluu kaikille, vaan täällä ollaan elitistejä ja nähdään ettei kaikki vaan ole kaikille. Täällä kulttuurikeskustelun hyvä puoli on se, että asiat tulevat artikuloiduiksi juuri niin kuin ne halutaan sanoa. Sanomaa ei tarvita vesittää. Suomessa taas haluamme, että kaikki pysyvät samassa veneessä – myös äärioikeistolaiset äänet. Saksassa taas esimerkiksi maakuntalehdet ovat täysin poliittisesti sitoutumattomia, mutta Ruhrin alueen lehdistöllä on sisäinen kompassi, joka vastustaa äärioikeistoa ja kaikkea totalitarismia – ja ilmaisee sen selkeästi sivuillaan.

Tosin hyvää Suomessa on se, että kaikki pyritään selittämään selkeästi. Kun saksaa opiskellessa etenee seuraavalle tasolle, kieli muuttuu kokonaan. Yhtäkkiä käytetään aivan muita ilmaisuja ja sanoja. Ehkä tässä piilee hyvän suomalaisen kielitaidon salaisuus: kieleen ei rakenneta järkyttävää hierarkiaa. Tästä on myös kysymys Elfriede Jelinekin uusimmassa näytelmässä Angabe der Person. Näytelmässä Jelinek osoittaa miten Saksassa kieltä käytetään vallan mekanismina. Häntä itse syytettiin perättömästi verojenkiertämisestä ja näin hän kirjoitti kokemustensa pohjalta näytelmän saksan byrokraattisesta kielestä, ja siitä miten sillä pystytään hallitsemaan ihmistä.

Tämänhetkinen taidekeskustelu Saksassa käsittelee laajasti Ukrainaa. Ukraina on todella vahvasti esillä teatterikentällä ja tämän vuoden Theatertreffenillä. Täällä on paljon venäläisiä maanpaossa ja esimerkiksi Kirill Serebrennikovin teoksia esitellään monessa paikassa. Sinänsä tämä on kiinnostavaa, ettei venäläisiä täällä suoranaisesti boikotoida. Saksassa ymmärretään Venäjää aivan eri tavalla kuin Suomessa. Täällä esimerkiksi esitetään mielipiteitä, joita Suomessa vain hullut putinistit esittävät – ja niitäkin esittävät järkevinä pidetyt taiteilijat. Tosin Venäjän ymmärrys on tässä vuoden mittaan sulanut nopeasti, samaa tahtia kun Saksa on kohottanut aseiden vientiä Ukrainaan.

Täällä kestetään kiivaasta keskustelua, johon meillä ei ole Suomessa oikein rahkeita. Ukrainan lisäksi Turkin vaalit ovat täällä teatterissakin isosti esillä, muun muassa Maksim Gorki -teatterin järjestämien seminaarien takia.

Suomessa meillä ei ole varaa hukata ketään, koska meitä on niin vähän. Siellä jokaista tarvitaan. Täällä ei näytä olevan niin nöpönuukaa, että osa porukasta putoaa kärryiltä jo alkumeterillä.

Ja Brecht. Saksankielisellä teatterikentällä Brecht on todella tärkeä kaikille – kuten myös ilmastokriisi.

Olen nyt ollut täällä seitsemän ja puoli kuukautta ja tämän ajan myötä suomalainen esittävän taiteen kenttä on alkanut näyttää todella sympaattiselta ja hierarkiattomalta. Täällä on kilpailua enemmän, mutta myös tilaisuuksia, joiden myötä on mahdollista päästä esille. Eikä sen kilpailun myötä välttämättä kuitenkaan saada enemmän laatua. Suomen kouluissakin saadaan hyviä oppimistuloksia, vaikka siellä ei keskitytä kilpailuun. Tämä kilpailu ei auta ketään, se on pelkästään rasittavaa. Suomessa meillä ei ole varaa hukata ketään, koska meitä on niin vähän. Siellä jokaista tarvitaan. Täällä ei näytä olevan niin nöpönuukaa, että osa porukasta putoaa kärryiltä jo alkumeterillä. Saksan koulujen huono taso onkin puhututtanut viime aikoina, sillä monilla nuorilla aikuisilla ei ole minkäänlaista koulutusta peruskoulun jälkeen. Täällä jo ala-asteella päätetään, kuka on hyvä ja kuka huono, ja sen jälkeen mennään parhaiden, nopeimpien tahdissa. Suomen kouluissa on tietysti suuria ongelmia juuri resurssipulan vuoksi, mutta Saksan koulujen ongelmat vaikuttavat olevan vielä syvemmällä siten, että eriarvoisuus otetaan itsestäänselvyytenä, jolle ei pidä tehdä mitään. Suomen koulun idea tuntuu täältä katsottuna todella hienolta.

Minua rasittaa todella paljon tämän ”schönin” käyttö, mitä hittoa sillä tarkoitetaan?

Suomessa jos tekee virheen ja kertoo siitä, on sympaattinen ihminen. Täällä jos kertoo virheestään, on ennen kaikkea tyhmä. Saksalaiset pelkäävät yli kaiken sitä, että niitä pidetään tyhminä. Kun Suomessa arvostetaan rehellisyyttä ja hyvin tehtyä, täällä kaiken on oltava jonkin yleisen määritelmän mukaan ”schön”. Suomessa kauneutta pidetään jokseenkin epäilyttävänä, ei-todellisena. Suomessa kauneus on jokaisen henkilökohtainen määritelmä, jolla ei mitata hyvää tai huonoa. Minua rasittaa todella paljon tämän ”schönin” käyttö, mitä hittoa sillä tarkoitetaan? Sen verran suomalaista insinööriä näköjään minussakin asuu, että kaipaan selkeitä mittareita, heh. Mutta opiskellessani stipendiaattiohjelmassa muun muassa amerikkalaisten, brittien, ja venäläisten kanssa olen huomannut miten he ovat eläneet niin paljon kovemmassa maailmassa kuin minä. He ovat tottuneet tuohon kilpailuun, eikä heillä ole sen kanssa ongelmaa. Suurkaupunkien rytmi vaan on niin erilainen kuin koti Helsingin.

Suomalaisilla on täällä todella hyvä maine. Pienestä maasta tulee paljon kiinnostavaa.

Suurimmaksi osaksi kuitenkin rakastan Saksaa ja saksalaisia. Pidän siitä, miten he pyrkivät kaikessa koko ajan parantamaan kaikkea, ovat sanavalmiita ja persoonallisia, ekologisesti valveutuneita, keskustelutaitoisia ja nopeita. Keveitä, mutta eivät pinnallisia. Saksalaiset haluavat olla parhaita versioita itsestään joka saralla. Asiat tehdään kunnolla ja perusteellisesti, palaute annetaan suoraan ja samalla osataan nauttia hetkestä. Työminä ja henkilökohtainen minä pidetään tiukasti erillään. Berliinissä voi myös pukeutua ihan miten vaan ja näyttää ihan miltä vaan eikä ketään kiinnosta. Täällä on ihmisillä muutakin tekemistä kuin miettiä omaa tai muiden ulkomuotoa.

Suomalaisilla on täällä todella hyvä maine. Pienestä maasta tulee paljon kiinnostavaa. Suomi on täällä ihan eri tavalla tapetilla kuin koskaan. Sanna Marinin suosiota ei Suomessa olla tajuttu ja Natoon liittymisen jälkeen Suomen hyvä maine myös ulkopolitiikan globaalina asiantuntijamaana on vain kasvanut.

 

Maria Säkö on teatteri- ja tanssikriitikko, toimittaja ja tietokirjailija. Hän toimi Suomen Arvostelijain Liiton puheenjohtajana 2016–2021, ja on opettanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa kirjoittamista. Hän on teatterikriitikkona kirjoittanut muun muassa Lapin Kansaan (2001-2008), Uuteen Suomeen (2007-2009), Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehteen (2005-), Nuoreen Voimaan ja Helsingin Sanomiin (2009-). Syksystä 2019 hän on ollut Yle Aamun Jälkinäytös-raadin jäsen. Säkö on kirjoittanut artikkeleita lukuisiin teoksiin, muun muassa Nykyteatterikirjaan (2011), Jumalaiseen näytelmään (2012 ja KOM-kirjaan (2013). Eeva Kempin kanssa hän kirjoitti Q-teatterin historiikin Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin (2016)

Säkö on perustanut Teatterin Uusi Alkukirjasto -hankkeen yhdessä Heidi Backströmin kanssa. TUA:lta on tulossa syksyllä kolme uutta julkaisua.

Säkö ja Backström ovat myös toimittaneet TINFOn uuden kansainvälisen julkaisun, joka ilmestyy kesäkuun alussa.


Tutustu muihin Mitä kuuluu -haastatteluihin

 

Sinua voisi kiinnostaa

Haastattelu Uutiset Mitä kuuluu