Marie Kajava, mitä kuuluu?  

 

Marie Kajava: Mitä kuuluu? No paljon lunta ja haipakkaa. Tässä on ollut samanaikaisesti päällä paljon kaikkea, ensi-iltaa, Teatterikorkeakoulussa opettamista ja Lea-raadissa työskentelyä. Viimeistelen myös seuraavaa näytelmääni, ja olen ennen joulua lähdössä taas läntiseen Afrikkaan.  

 

Läntisessä Afrikassa on hyvä olla, minulla on siellä rauha. Täällä Suomessa on sälää ja paljon erilaista työtä ja hallinnan illuusiota. Afrikassa elän tavallista arkeani ihmisten keskuudessa, joilla ei välttämättä ole esimerkiksi luku- ja kirjoitustaitoa, mutta heillä on monenlaisia selviytymisen taitoja, jotka puuttuvat minulta. Se antaa perspektiiviä ja mittakaavaa sille mitä me täällä pohjolan pimeydessä puuhastelemme. Osan vuodesta vietän täällä Suomessa intensiivisissä jaksoissa, ja osan taas rauhallisemmassa tahdissa Länsi-Afrikassa kirjoittaen.   

 

Tällä hetkellä viimeistelen ja hion vielä pikkuisen näytelmääni Undress me, then, jota olen kirjoittanut yli kuusi vuotta. Yleensäkin työstän näytelmiä todella hitaasti, syvyys on varmistettava ja sitä on varjeltava. Näytelmää ei kannata kirjoittaa alle viidessä vuodessa. Siinä tapauksessa voi yhtä hyvin mennä töihin kaupan kassalle tai tehdä esityskäsikirjoituksia. Se, että kirjoittaisi näytelmän vuodessa tai parissa on ihan naurettava ajatus. Olen tietenkin kiitollisessa asemassa, kun olen saanut apurahoja, jotka ovat mahdollistaneet näytelmien kirjoittamiseen vaadittavan pitkäjänteisyyden ja rauhan.   

Undress me, then saa kantaesityksensä Teatteri Takomossa lokakuussa 2023 Anna-Mari Karvosen ohjaamana. Se kertoo paimentolaisuudesta perinteisenä elämäntapana, ja olen kerännyt siihen dokumentaarista raakamateriaalia elämällä ajanjaksoja paimentolaisyhteisöissä Kenian ja Tansanian rajaseudulla, Marokossa sekä Beninin ja Nigerin rajalla. Näytelmän muodon keskiössä on tulkkaamisen ele. Olen keskustellut ihmisten kanssa tulkin välityksellä tavallisesta elämästä, esimerkiksi tähdistä, yhteisöllisyydestä ja yksin olemisesta, verestä ja muista erilaisista nesteistä – ja tietysti kuivuudesta. Paimentolaisuus on elämäntapa, joka on hyvin haavoittuvassa asemassa päiväntasaajan Afrikan maissa, joihin ilmastonmuutoksen suorat vaikutukset kohdistuvat monin tavoin. Sadekaudet jäävät tulematta, on kuivuutta ja nälkää, resurssien vähyyden vuoksi konflikteja ynnä muuta. Ja samanaikaisesti paimentolaisuus elämäntapana on yksi kestävimmistä tavoista olla maailmassa.  

 

Tästä paimentolaisten luona kerätystä, eletystä, havainnoidusta raakamateriaalista sorvaan tai soitan kokonaisuutta, joka on näytelmä. Siinä on dokumentaaristen asioiden lisäksi myös fiktiivinen osa.   

 

Olen ihan pikkuisesta asti kirjoittanut, mutta en ole henkilö, joka kirjoittaisi ihan megana joitain 500-sivuisia romaaneja, vaan ajattelen näytelmää ja näyttämöä vahvasti dramaturgisin lähdöin. Näen muotoa tai jotain mitä vasten ajatella tekstiä, ja se kiinnostaa. Minua eivät sytytä niinkään henkilöt, vaan esimerkiksi mittasuhteet, tai toistot ja variaatiot, jokin näkökulma tai ele. ”Kirjoitan” eli pääni työskentelee, kun pesen nyrkkipyykkiä tai käyn suihkussa, lakaisen lattioita tai teen joitain muita askareita. Mietin aika pitkään ja sitten vasta annan itselleni luvan istua koneen ääreen. Kirjoittaminen on minulle dramaturgista työtä ja ajattelemista.   

Helvetin vanhat ja tunkkaiset ajatukset siitä, että todellinen kirjailijuus olisi sellaista, että kirjailijaukot jossain kirjoittavat niska vääränä ja puolihumalassa joitain järkäleitä ja nimenomaan omia painavia sanojaan, on todella uuvuttava ja oksettava. Tapoja tehdä ja lähestyä kirjoittamista on ajateltava koko ajan uudelleen. Dokumentaarisen raakamateriaalin parissa työskenteleminen on opettanut minulle ihan hirveästi. Kun soittaa toisten sanoja, voi laittaa minuuden sivuun ja tarkastella toisen ihmisten kielen kautta maailmaa. Se on hirmu kiinnostavaa. Ja lopulta tuo kaikki aineisto kuitenkin kulkee minun lävitseni, ja valikoin sieltä asioita näytelmääni melko intuitiivisesti. Siinä hommassa pitää olla vapautta ja vastuuntuntoa paljon. Eikö kirjoittamisessa olekin kyse ennen kaikkea annostelusta ja tuntemattoman äärellä olemisesta?  

 

Parhaillaan KOM-teatterin Aulanäyttämöllä upea näyttelijä ja ihminen Ella Mettänen esittää Henri Tuulasjärven ohjaamana monologinäytelmääni in the margin, i wrote some shit about my soft skin. Esityksen nimi on Merkintöjä (työnimi).  

 

Näytelmä perustuu niin ikään dokumentaariseen raakamateriaaliin, omiin muistikirjoihini, merkintöihin, hylättyihin kohtauksiin, plarien marginaalimerkintöihin ynnä muuhun. Ajatus vanhan kierrättämisestä syntyi joitain vuosia sitten. Sen sijaan, että keksisin aina jotain uutta – mihin näytelmäkirjailija on pakotettu melko nopealla syklillä – ja sen sijaan, että heittäisin pois mietteitä ja merkintöjä aiemmista kirjoitusprosesseista, halusin nähdä, voisiko tästä valtavasta möykystä roskaa ja unohtuneita materiaaleja tehdä jotain.   

 

Usein teosprosesseissa tuntuu, että sinne muistikirjan tai plarin marginaaliin jää jokin yksittäinen lause, timantti, joka itse asiassa kiteyttää jotain todella olennaista, jota ei ehkä pysty artikuloimaan – joka on vähän tuntemattomampaa, mutta samalla todella merkittävää.    

Monologinäytelmän kirjoittaminen on ollut paitsi ihanaa myös hurjaa. Kun näytelmän tekstimateriaali muodostuu omista vanhoista merkinnöistä, joutuu olemaan kaikenlaisen häpeän kanssa tekemisissä. Ei pääse fiktion turvaan. Mutta tuo omakin dokumentaarinen materiaali luo näytelmään sellaista rikkonaisuutta, epätäydellisyyttä, kipua ja toistoja, variaatioita ja kaikkea muuta pöhköä, josta pidän. Se tuo myös näyttämölle sellaista puhetta ja havaintoa, jota on elämässä ulkopuolella.   

   

Näytelmän keskiössä on kysymys siitä, mikä ja mitkä asiat tässä elämäksi kutsutussa kulkevat ruumiidemme ja talojemme läpi – ja mitä meistä jää jäljelle. Jonkinlaiset sisäiset ja ruumiilliset kokemukset, kirjoitettu ja unohdettu aines sekä konkreettiset arkiset roskat yhdistyvät tekstissä.   

 

Inspiraation nimissä tutkin kuluneen vuoden aikana läntisessä Afrikassa paljon kaikenlaista roskaa ja ihmisen jälkiä lähiympäristöstäni. Jätehuolto ei ole samalla tavalla boksitettua, hygieenistä, eristettyä kuten Suomessa, vaan elämän rippeet ovat siellä enemmän esillä. Jokin vuohi tai muu eläin voi käydä roskikset läpi ja sitten omat roskat ovatkin siellä pitkin tietä ja osana ikään kuin kaikkien muidenkin elämää.    

 

Monologinäytelmän prosessi on ollut hyvä ja hyvinvointia luova, kiitos ohjaaja Tuulasjärven ja muun työryhmän. Sain pitää näytelmän itselläni ihan loppuun asti, mikä oli tärkeää. Pystyn toki tekemään esityksiä, esityskäsikirjoituksia ja muita dramaturgisia töitä tilauksesta, mutta nämä sydännäytelmäksi kutsumani teokset ovat suurempia prosesseja, ja ne minun on pidettävä itselläni aika loppuun asti.   

 

Työryhmän kanssa luimme työversion viime keväänä, ja kirjoitin näytelmän syksyllä valmiiksi. Puhuimme työryhmän kanssa paljon näytelmän lähtökohdista, ja puku- ja tilasuunnittelija Jenni Räsäselle kierrättäminen on ollut lähtökohtana myös lavastuksessa. Hän on keittänyt erilaisia löydettyjä materiaaleja isossa kattilassa ja tuonut niitä lavastukseksi, esimerkiksi tällaista. Lavastus ja Riikka Karjalaisen valosuunnittelu ovat huikeat! Samoin äänisuunnittelija Ville Kabrellille kierrätys on toiminut innoittajana ja pidän tavattomasti esityksen äänimaailmasta, joka annostelee tarkasti ja herkästi äänen elementtejä.   

Tärkeintä esitystyössä on se, keiden ihmisten kanssa tekee töistä. Olen ollut tästä työryhmästä kauhean iloinen, ja tunnen olevani ylipäätään kiitollinen ja etuoikeutettu siinä suhteessa, että näytelmäni ovat löytäneet näyttämönsä. Suomessa kirjoitetaan paljon upeaa ja taiteellisesti korkealaatuista näytelmää, joka koettelee ja uudistaa näyttämön tai esityksen rajoja. Valitettavasti teatteritalot eivät ole yhtä rohkeita ja ottavat liian vähän uusia näytelmiä ohjelmistoonsa.  

 

Minulla on jo ajatuksia tai lähtöjä seuraavan näytelmäni suhteen, vaikka paljon on toki myös sumeaa. Sen työnimi on Santé pour Afrika ja aloitan sen parissa pian. Ajattelen aina, että jos joskus pääsen näytelmän kirjoittamisen päälle, niin kannattaa varmaan lopettaa homma. En oikein koskaan tiedä, mistä näytelmän kirjoittamisessa on kysymys, ja se on ihanaa ja karseeta.   

 

Jokaisen teoksen kohdalla on aloitettava alusta ja kestettävä sitä, ettei tiedä mistään mitään. Sitten hissukseen alkaa hahmottaa jotain muotoa tai näkyä, ja ennen kaikkea sitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia juuri tämän teoksen kohdalla. Näytelmäkirjailija on aina tekemisissä oman vajavaisuutensa kanssa. Kokemuksen kautta oppii olemaan tämän kaiken ei-tietämisen ja vajavaisuuden kanssa ihan pikkuisen rauhallisemmin mielin.  

 

 

 

 

 

---

Tutustu aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin