18.06.2024
Meidät kaikki on ohjelmoitu
Sveitsiläinen näytelmä- ja romaanikirjailija Martina Clavadetscher törmäyttää näytelmässään matemaatikko Ada Lovelacen (1815–1852) elämän modernisoituun kauhutarinaan henkiin heräävästä nukesta. Ensimmäisen tietokoneohjelmoijan perintö kehollistuu kolmen tieteentekijän laboratoriossa paljastavin seurauksin. Ote Frau Ada denkt Unerhörtes -näytelmästä on suomennettu (suom. Maria Peura) Maailma näyttämölle -hankkeen tuella. Sofia Valtasen haastattelussa Clavadetscher puhuu näytelmää innoittaneesta alppilegendasta ja ihmisen tarpeesta luoda halunsa kuvajaisia itsensä ulkopuolelle.
Näytelmässä on jännittävä kaksiosainen rakenne, ja sen keskellä on suuri aikahyppy. Ada Lovelacen elämäntarinan ja Sennentuntschi-legendan yhdistäminen oli nerokas idea. Mikä johti sinut yhdistämään nämä kaksi hyvin erilaista lähdemateriaalia?
Tein muistaakseni toisen osan ensin, koska kävin silloin keskustelua baselilaisen teatterin kanssa – ja myöhemmin leipzigilaisen teatterin, missä näytelmä lopulta kantaesitettiinkin. He kannustivat minua tekemään jotain sveitsiläisiin vanhoihin legendoihin liittyen. Ensin ajattelin, ettei aihe kiinnosta minua, mutta sitten muistin Sennentuntschi-legendan. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista modernisoida se ja pohtia, mitä tarina tarkoittaisi tässä ajassa. Ihmismäisen esineen luominen, luojan hybris, ja asemien vaihtuminen muistutti minua tietenkin tekoälystä, ja roboteista laajemminkin. Modernisoin tarinan sillä tavoin, mutta koin, ettei se riittänyt: tekoälyluomus, joka peittoaa luojansa, olisi hyvin yleinen aihe.
Sitten kuulin kokeellista audiodraamaa tekevän saksalaisen Michaela Meliánin kuunnelman Electric Ladyland, joka käsittelee Ada Lovelaceä. Pidin siitä valtavasti. Minua kiehtoi tämä historian nainen, joka teki ihmeellisiä, nerokkaita asioita niin varhain ja jolla oli niin rankka elämä. Yhtäältä hän oli hyvin etuoikeutettu, koska oli kasvanut brittiläisessä yhteiskunnassa, toisaalta hän oli nainen 1800-luvulla. Hänen ei sallittu tehdä monia asioita, joita naiset haluavat tehdä, kuten opiskella yliopistossa. Silti hänessä oli nerouden kipinä, idea siitä, mihin koneet ja algoritmit voisivat jonain päivänä kyetä.
Minua kiinnosti se, miten näytelmän kaksi osaa, joiden välissä on aikahyppy, keskustelevat keskenään. Ehkä meillä ei olisi tekoälyä, ellei meillä olisi ollut Ada Lovelaceä. Voi olla, että meillä olisi se silti. Mutta rakenne yhdistää neronleimauksen ja sitä seuranneen kehityksen. Siinä vertautuvat myös muut aiheet kuten naisten oikeudet, keho-oikeudet ja fyysisen määräämisoikeuden hierarkiat.
Sennentuntschi-legenda ei ole kovin hyvin tunnettu Suomessa. Mikä sen kulttuurinen merkitys Sveitsissä on?
Legenda tunnetaan Sveitsissä ja Itävallassa Alppien vuoriston alueella. Sanoisin, että se on yleinen kauhutarina. Sitä ei kerrota lapsille, mutta se tunnetaan. Siitä oli kauan sitten tehty hyvin suosittu näytelmä, josta sukeutui skandaali avoimien seksikohtausten vuoksi. Se järkytti sveitsiläisiä silloin. Legendaa käsitteli myös Michael Steinerin elokuva. Aihe pulpahtaa pintaan ajoittain. Ihmiset ovat siitä tietoisia, mutta minusta tuntuu, ettei siitä oikein pidetä. Kai se on kauhulle ominaista kaksitahoisuutta: se on kiehtovaa, mutta vastenmielistä.
Tarina kertoo kolmesta maanviljelijästä, jotka menevät kesällä vuorille. He ovat hyvin yksinäisiä ja rakentavat käsillä olevista tarpeista ja luonnonmateriaaleista nuken. He suorittavat nukelle kasteen ja syöttävät sitä, jolloin se herää eloon. Tarina on varoitus jumalanpilkasta: miehet leikkivät jumalaa. He käyttävät nukkea hyväksi työntekoon ja seksuaalisesti. Lopussa tapahtuu kosto. Kun miehet syksyllä haluavat palata vuorilta laaksoon, nukke pakottaa yhden heistä jäämään. Kaksi muuta miestä kävelevät pois, kunnes kuulevat takanaan huutoa. He kääntyvät katsomaan ja näkevät nuken repimässä toverinsa ihoa irti.
Käytän ihoa motiivina omassa näytelmässänikin. Iho on pintaa. Mitä tarkoittaa olla ihminen sen alla? Voimmeko oikeastaan todistaa olevamme ihmisiä, joilla on tunteet? Mitä tahansahan voi ohjelmoida. Meidätkin on ohjelmoitu geenien, yhteiskunnan, koulutuksen ja kulttuurisen ympäristön kautta. Minua kiehtoo kysymys siitä, mitä todella tarkoittaa olla ihminen, eikä kone.
Näytelmän ensimmäisestä puoliskosta opimme, että Adan äiti lady Byron kasvattaa lapsensa välttämään virheitä, koska se on hänen omaksi parhaakseen. Samalla hän epäonnistuu tunnistamaan Adan luovaa neroutta. Tämä on ohjelmointi, jonka Ada saa. Hän olisi kuitenkin valmis kohtaamaan julkisen tarkastelun ja jopa ivan voidakseen toteuttaa ideansa, jonka tietää muuttavan maailmaa. Onko sinulle kirjoittajana tuttua sama tarve puskea epäonnistumisen pelon tai sosiaalisen ehdollistumisen läpi suuremman luovan tarkoituksen perässä?
Hyvä kysymys, minulta ei koskaan ole kysytty tätä Adaan liittyen. Voin kyllä samaistua siihen jollain tavalla. Sitä luo mielessään idean, josta itse on hyvin vakuuttunut. Sitten ideaansa säilyttää kuin salaisuutta ja jossain vaiheessa näyttää sen maailmalle, jolloin ihmiset alkavat arvostella sitä tai muodostaa siitä mielipiteitä. Se voi olla turhauttavaa. Idean saattaminen maailmaan on aina riski. Ehkä idea on mitätön, ehkä merkittävä, mutta totuus paljastuu vasta myöhemmin.
Onneksi en elä 1800-luvulla. Toisaalta, kuten ainakin naiset tietävät, naisia saatetaan edelleen arvioida hieman eri tavalla kuin miehiä, hienovaraisestikin. Yhteiskunnan paine oli Adan tapauksessa erittäin voimakas. Lohdullista on se, että hänen ideansa säilyi elossa. Meillä on nyt tietokoneita, ja se on todellisuus, jonka Ada näki jo 1840-luvulla. Se on uskomatonta. Hän saattoi ilmaista sen vain sanoillaan. Hän yritti selittää ajatustaan, ja siihen aikaan sitä oli ehkä vaikea ymmärtää. On helpotus nähdä, että nykyhetkestämme tarkasteluna hän oli oikeassa. Meidän tulee arvostaa sitä nerouden hetkenä.
Oli myös asioita, joista hän ei ollut oikeassa. Hän yritti kehittää vedenpitävän raviveikkausjärjestelmän; hän epäonnistui ja hävisi kaikki rahansa. Juuri siitä pidän hänessä. Hänellä oli hulluja ideoita, joista yksi kävi toteen.
Se, miten Ada oli ohjelmoitu, oli hänen menestyksensä syy. Se ei johtunut ainoastaan matemaattisista opinnoista, joihin Adan äiti häntä painosti pelätessään hänen olevan kuin isänsä, lordi Byron. Lordi Byron oli tuolloin kuuluisa, skandaalinkäryinen kirjailija, jolla oli värikäs rakkauselämä. Adan äiti taas oli hyvin huolissaan omasta ja tyttärensä maineesta. Ada oli lahjakas matemaatikko, mutta hänessä oli myös luova puoli. Näiden kahden yhdistelmä johti lopulta siihen, että hän kykeni saamaan visionsa.
Adan äiti eli tytärtään kauemmin. Hän muutti jälkikäteen monia päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä ylläpitääkseen mainettaan. Hän pelkäsi tosissaan sitä, mitä ihmiset ajattelevat. Haluankin kuuluttaa kaikille, että ihmisten mietteistä ei tarvitse välittää. Muuten ei voi olla luova. Meidän täytyy ottaa riski, että tulemme väärinymmärretyiksi. Meidän täytyy myös ottaa riski, että tulemme ymmärretyiksi. Menkää ja kertokaa tarinanne maailmalle!
Kuten sanoitkin, tekoälystä kertovat tarinat käsittelevät usein hallintaa: ihminen vastaan kone, kumpi vie kumpaa? Näytelmässäsikin nämä teemat ovat esillä. Lukiessani kiinnitin huomiota tekstin havaintoon, että tarve hallita ja alistaa muita on nimenomaan ihmisestä lähtevä ajatus. Se on yhtä läsnä Adan äidissä kuin tiedemiesten laboratoriossa. Koemmeko tekoälyn uhkana siksi, että heijastamme siihen oman halumme dominoida?
Mielestäni kyllä. Hallitsemisen tarpeella on paljon tekemistä sen kanssa, mitä haluamme olla ja miten toteutamme sitä jonkin toisen kautta. Ada suhtautuu niin kahteen nukkeensa, joilla leikkii. Hänen äitinsä suhtautuu niin häneen. Yhteiskunta suhtautuu niin äitiin. Tätä kontrollin tarvetta voimme projisoida muihin ihmisiin ja kohteisiin. Haluamme valtaa, vaikka sitten pelkkään nukkeen.
Mitä tulee teköälyyn, ulkoistamme sille kykyjä ja toiveita. Toivomme, että tekoäly auttaa meitä löytämään ratkaisuja ongelmiin tai helpottamaan elämää. Samaan aikaan luomme tekoälyn avulla asioita vain, koska voimme – pysähtymättä miettimään, mihin sitä kuuluisi käyttää. Kaipaisin sellaista enemmän. Tekoälyä käytetään väärin: aluksi hölynpölyyn ja viihteeseen, lopulta sotaan tai pornoon. Toivon, että sen sijaan keskityttäisiin oikeisiin ongelmiin. Tekoäly voisi olla mielenkiintoinen väline ratkomaan asioita, jotka todella tarvitsevat ratkaisun, kuten ilmastonmuutosta. Ulkoistamme ongelmanratkaisumme tuleville keksinnöille ja toivomme, että ne pelastavat meidät. Eivät ne pelasta, ellemme käytä niitä oikein.
Projektio on keskeinen sana. Panemme kaikkeen, minkä luomme itsemme ulkopuolelle, omat ideamme, halumme ja toiveemme. Eläimetkin tekevät niin, ilmentävät aineettomia asioita aineellisen esineen kautta. Sama tapahtuu tekoälyn kanssa. Jos olisimme tietoisempia siitä, että teemme niin, ja että siinä on enemmän kyse meistä itsestämme kuin ulkomaailmasta, käyttäisimme sitä ehkä paremmin.
Kirjoitat näytelmien lisäksi myös romaaneja. Romaanisi Die Erfindung des Ungehorsams käsittelee hyvin samankaltaisia teemoja kuin Frau Ada denkt Unerhörtes, tekoälyä ja feminiinisyytä. Mikä sinua kiehtoo näiden aiheiden risteymässä?
Siinäkin teoksessa, englanniksi The Invention of Disobedience, on kyse projektioista ja toiveesta hallita jotain. Kirjoitin kirjan näytelmän jälkeen. Näin valokuvadokumentin kiinalaisista seksinukketehtaista. Se ihastutti ja häiritsi minua samalla kertaa. Siinä näkyi naisenmuotoisia, päättömiä alastonnukkeja roikkumassa koukuista. Niitä valmistettiin sarjatuotantona. Näkymä oli hurja, kuin Pygmalionin tai Frankensteinin lihavarastosta. Molemmat edustavat hyvin mielenkiintoista kirjallista perinnettä, jossa rakennettu luomus kostaa luojalleen. Pidän perinteestä, ja näin tehtaassa mahdollisuuden toteuttaa tarina nykyajassa.
Tarinan yksi juonne tapahtuu siis seksinukketehtaalla. Toinen tarinalinja sijoittuu New Yorkiin, missä kattohuoneistossa asuva nainen kokee outoja ajatuskatkoksia, eikä lukija tiedä, onko hän oikea ihminen vai ei. Lopulta palasin Ada Lovelaceen kolmannella tarinalinjalla. Yritin ensin välttää sitä, mutta sitten tajusin, että hänen täytyy olla ytimessä, koska hän on kaiken esiäiti. Rakensin tarinan kuin hedelmän: sitä luettaisiin läpi kuoren ja hedelmälihan ja saavuttaisiin siemenkotaan, Adaan. Sitten luetaan taas sisältä ulospäin. Se toimii kuin maatuskanukke. Tai Mary Shelleyn Frankenstein, jossa on useita sisäkkäisiä tarinoita.
Olen hyvin kiinnostunut toistuvista motiiveista, käytöksestä ja rakenteista historiassa tai tarinoissa. Tarve luoda ja hallita jotain, johon laittaa omat halunsa ja toiveensa, on läsnä tekoälyssä, nukeissa, seksinukeissa… Taitaa se olla myös ihmissuhteissa. Sitä toivoo, että toinen ihminen toimisi tietyllä tavalla. Jos toisen käytöstä ei voi muuttaa, saattaa tulla kääntyneeksi esimerkiksi seksinuken puoleen.
Mitä tulee naiseuteen, yhteiskunnat ottavat naiskehot hallintaansa. Naispuolinen keho on täydellinen esimerkki tästä projektiotaipumuksesta. Niille asetetaan odotuksia ja niitä rakennetaan halujen mukaisiksi. Sitä tapahtuu ympäri maailmaa: kapitalismi myy naisille tuotteita, jotta he olisivat riittävän naisellisia. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Laurie Penny.
Näytelmääsi on viime vuosina esitetty paljon Saksassa, ja nyt näytelmäsi on mukana Maailma näyttämölle -hankkeen valikoimassa ja siitä on suomennettu ote (Maria Peura). Oletko nähnyt monia noista saksalaisista näyttämöllepanoista? Olisitko kiinnostunut näkemään suomalaisen version?
Saksassa olen nähnyt ainoastaan kantaesityksen Leipzigissa. Näin myös espanjankielisen version Mexico Cityssä. Oli upeaa nähdä, miten he löysivät näytelmästä oman, uuden ytimen. Esitys käsitteli tekoälyäkin, mutta enemmän naiskehoa, emansipaatiota ja itsemääräämisoikeutta. Teemat olivat hyvin tärkeitä teatteriryhmälle ja paljon esillä meksikolaisessa yhteiskunnassa. Oli hienoa nähdä näytelmän toimivan myös toisessa kulttuurisessa kontekstissa. He valikoivat teeman, joka oli heille tärkeämpi. Euroopassa taas tekoäly on aiheena hyvin pinnalla. Minusta olisi mahtavaa nähdä suomalainen versio. Viimeinkin olisi syy matkustaa Suomeen! [nauraa]
Sofia Valtanen haastatteli Martina Clavadetscheria kesäkuussa 2024
Valokuva: Ingo Höhn
Näytelmä, Frau Ada denkt Unerhörtes on esiteltynä Maailma näyttämölle -hankkeen valikoimassa.
Maailma näyttämölle -hankkeen viimeinen vuosi on menossa. Elokuussa ja marraskuussa aukeavissa apurahahauissa Suomen Kulttuurirahastolta ja Svenska kulturfodenilta on mahdollisuus hakea ja saada jopa 40 000 euroa meillä aiemmin esittämättömän näytelmän suomentamiseen tai ruotsintamiseen ja teatteriesityksen tuotantoon. Lue lisää