24.10.2019
Mihin taide kykenee
“En tiennyt, että tämä on mahdollista. Nyt tiedän." Muiden muassa tämä taiteen äärellä syntynyt havainto on vienyt kuraattori Satu Herralaa eteenpäin toimiessaan kansainvälisissä verkostoissa ja Baltic Circle -festivaalin toisena luotsaajana. Samasta aihepiiristä, taiteen kyvystä tehdä mahdottomastakin mahdollista, on syntymässä hänen väitöskirjansa Aalto-yliopistossa.
Herrala aloitti Baltic Circlen taiteellisena johtajana vuonna 2015, ja tämän syksyn 2019 festivaali on johdollaan viimeinen. Hänen kauttaan Baltic Circlessa edelsi teos Make Arts Policy, yhteistyö Eva Neklyaevan, Terike Haapojan ja Dana Yahalomin kanssa. Teos tiivistyi Suomen Taidepoliittisessa Huippukokouksessa (2014).
Pyysin Satu Herralaa pohtimaan taiteen suhdetta aktivismiin ja paljastamaan jotain tulevasta väitöstutkimuksestaan. Huomaan, miten vaikuttamisen rinnalla kulkee aina tietoisuus vastuusta ja teot vastuullisuuden ja osallisuuden eteen, taidekokemuksissa käsittämätön vaihtuu käsinkosketeltavaksi.
Baltic Circle on laajasti kansainvälisesti verkottunut taidetapahtuma. Minua kiinnostaa, onko jossain maailmalla tullut vastaan hyviä esimerkkejä siitä, kun politiikka/rakenteet/järjestelmä toimii loistavasti taiteen sisältöjen puolesta? Mikä on sinusta taiteen ja aktivismin suhde, ja missä se parhaimmillaan toteutuu, esimerkkeinä tai utopioina?
En ole itse käynyt tapahtumassa, mutta pidän Oslo Biennaalin konseptista, että biennaali kestää viisi vuotta ja kaikki ohjelma on julkisessa tilassa ja yleisölle ilmaista. Vaikuttaa biennaalilta, jota ei tehdä taidemarkkinat mielessä, vaan sisältö edellä, paikallista kenttää vahvistaen, kaikille kaupunkilaisille.
Joskus on vaikea sanoa milloin taide lakkaa olemasta taidetta ja muuttuu aktivismiksi.
Olen seurannut Next Wave -festivaalia Melbournessa ja useita heidän nuorille taiteilijoille suunnatun mentorointiohjelman käyneitä. Näitä taiteilijoita yhdistää ajankohtaiset, omalakiset ja uusia ilmaisumuotoja etsivät teokset, hämmästyttävän vahva ja antelias kollegiaalisuus, mikä ehkä syntyy laboratoriomaisessa tuotantotavassa, jossa nuoret taiteilijat jakavat prosessejaan toistensa kanssa kahden vuoden ajan; sekä sitoutuminen dekolonisaation ja saavutettavuuden edistämiseen.
Taiteen ja aktivismin suhde on paradoksaalinen ja jatkuvassa neuvottelussa. Yhtäältä taidetta voi käyttää alustana jonkin yhteiskunnallisen asian ajamiseen tai epäkohdan näkyväksi tekemiseen kanavoimalla taidekentän resursseja ja mediahuomiota aktivistisiin tarkoituksiin. Joskus on vaikea sanoa milloin taide lakkaa olemasta taidetta ja muuttuu aktivismiksi.
Toisaalta taide voi tuottaa toimijuutta, joka saattaa johtaa muutokseen, esimerkiksi luomalla tiloja, joissa ihmiset voimaantuvat, löytävät uusia mahdollisuuksia itsestään ja toisistaan tai tuottavat tietoa kollektiivisesti. Taide ei tietenkään ole mikään oma saarekkeensa vaan yhteiskunnallista toimintaa, mutta välillä taiteesta käytävä keskustelu jää taiteen kentän toimijoiden sisäiseksi puheeksi tai päätyy populistisen retoriikan välineeksi (kuten Perussuomalaisten lanseeraama käsite "post-moderni tekotaide").
Parhaimmillaan taide on minusta tuntemattoman ja tuloillaan olevan äärellä, ja voi yllättää niin tekijän kuin katsojankin. Itselleni tärkein ja vaikuttavin taidekokemus sai minut ajattelemaan: “En tiennyt, että tämä on mahdollista. Nyt tiedän."
Kaikista esityksistä voi lähteä kesken kaiken pois, jos ei tunne oloaan turvalliseksi.
Forensic Architecture on ainutlaatuinen esimerkki arkkitehtuurin, taiteen, tieteen, teknologian, journalismin ja juridiikan toimijoista, joiden teokset ja tutkimusprojektit ovat luonteeltaan aktivistisia ja ovat usein esillä taiteen eri konteksteissa kuten museoissa, teattereissa, festivaaleilla ja biennaaleissa. Teosten ja tutkimusten pääasialliset foorumit ovat kuitenkin media ja oikeusprosessit, joihin ryhmä tuottaa todistusaineistoa, ja joita he ovat pystyneet onnistuneesti tukemaan.
“Kutsuisitko esiin tuntemattomia elämänmuotoja? // Toivottaisitko tervetulleeksi sen mitä et voi käsittää? // Antaisitko sukupuolen haihtua pilven lailla ilmaan?”
Muun muassa näin kysyt Baltic Circlen ohjelmalehdessä kuraattorin tervehdyksenä. Millä lailla festivaalin ohjelmisto voi auttaa tuntemattoman kohtaamisessa tai käsittämään sellaisen, jota kohtaan kenties tuntee pelkoa tai kaihtaa muuten?
Yritämme luoda festivaalille turvallisempia tiloja tuntemattoman kohtaamiselle. Yleisön suostumus on tärkeää, ja sitä rakennetaan ja siitä neuvotellaan eri tavoilla. Esimerkiksi jotkut esitykset ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä voi viipyä haluamansa ajan. Kaikista esityksistä voi lähteä kesken kaiken pois, jos ei tunne oloaan turvalliseksi. Jos esitykset ovat osallistavia, se käy ilmi esityksen kuvauksesta. Osallistumisen asteita voi olla erilaisia, joista katsoja/kokija saa itse valita haluamansa.
Toivon että vuoden 2019 Baltic Circle -festivaalin esitykset ja tapahtumat toisivat käsittämättömän käsin kosketeltavaksi. Esimerkiksi Francesca Grillin Sparks-teoksessa 9-12 -vuotiaat lapset lukevat aikuisyleisölle kämmenen viivoista elämää ja tulevaisuutta, yhdelle katsojalle kerrallaan.
Tekeillä olevan väitöskirjasi otsikko tuntuu viittaavan taiteen olennaisimpaan ytimeen: “What is possible in art, that is not possible otherwise?” Kirjoituksessasi Goethe Institutin verkossa puhut siitä, mihin taide pystyy ja mihin se ei pysty*. Millaisia havaintoja tästä aihepiiristä on tulossa esiin väitöskirjassasi?
Väitöskirjassani tutkin taidetapahtuman mahdollisuutta tuottaa poliittista toimijuutta. Käsittelen sitä tapaustutkimusten kautta, joista kaksi on Baltic Circle -festivaalilla toteutetut tapahtumat: Make Arts Policy Summit ja Pauliina Feodoroffin kuratoima Vuostta¨ álbmogat (Ensimmäiset kansat) -ohjelmakokonaisuus vuonna 2017.
Kolmas tapaustutkimus on suunnitteilla, ja se liittyy maailman suurimpaan sellutehtaaseen, jota UPM rakennuttaa Uruguayn Paso de Los Torosiin. Yhdessä uruguaylaisen taiteilijan, Tamara Cubasin, sekä Suomen Kansallisteatterissa toimivan näyttelijän, ohjaajan ja tutkijan, Jussi Lehtosen, kanssa kysymme, miten taide luo kontekstin tuoda näkyväksi uuskolonialismin kulttuurisia ja sosiaalisia vaikutuksia, jotka helposti jäävät piiloon globaalin talouden näyttämöillä.
TINFO / Sari Havukainen 24.10.2019
*“Uskon että taiteen tärkeimpiä tehtäviä on tuoda näkyväksi sitä, mikä on yhteiskunnassa piilossa tai näkymättömissä, tai mikä voisi olla olemassa tai olla toisin. En usko, että taide sinänsä pystyy muuttamaan poliittista todellisuutta, mutta se voi tuoda asioita ihmisten tietoisuuteen ja tehdä tietä yleisen ajattelutavan muutokselle, joka voi myöhemmin kiinnittyä yhteiskunnan syvärakenteisiin, kuten koulutus-, oikeus-, talous- ja hallintojärjestelmiin.” (Satu Herrala Goethe Institutin verkkosivuilla julkaistussa kirjoituksessa)
Baltic Circle -festivaali 12.-17.11.2019