Miksi teatteri? 

 

 

 

Olemme varmaan kaikki tämän vuoden aikana seuranneet ainakin median kautta monien kriittisten ammattikuntien suurta työtaakkaa. Kaupat ovat olleet auki, ja ruokalähetit tulleet varmaan yhä useammalle tutuiksi. Lumen peittämiä teitä ja katuja on aurattu, postia on kannettu. Arki on toiminut jokseenkin, vaikka se ajoittain on saattanut monelle olla haasteellinen palapeli.  

 

Me konsultin kirjoituksessa mainitut olemme – riippumatta ammatistamme – pystyneet kyhjöttämään kotonamme töiden jälkeen joko kirja sylissä, musiikkia kuunnellen, elokuvia katsellen, esitystallenteita seuraten, kaikenmoisesta muotoilusta nauttien – jonkun arkkitehdin tai rakennusmestarin suunnittelemassa talossa. Tämä vuosi on vaatinut paljon juuri yhteiskunnan kannalta kriittisissä ammateissa työskenteleviltä, mutta tuonkaltainen kirjoitus jää pelkän provokaation tasolle. 

 

On tässä vuoden aikana yksi ja toinen ehtinyt pohtia taiteen merkitystä kriisien aikakaudella ihan ilman viestintäkonsulttien heittoja. Kriittinen arvioiminen ja pohdinta kun tuppaa olemaan juuri ajattelutyötä tekevien ydinosaamista.  

 

Hyde Hytti vinkkasi ennen joulua NTGent teatterin julkaisusta Why Theatre? (Verbrecher Verlag, 2020).  Luen sitä, ja samaan aikaan meidät on tavoittaa uutiset esimerkiksi Lahdesta, jossa teatterin kevään ensi-illat ovat siirretty syksyyn, tai Turusta, jossa Sukupuuttoparatiisi-työryhmän ensi-ilta on siirretty verkkoon.  

 

Tulevaisuuden kaupunginteatteriksi itseään tituleeraava NTGent pyysi viime maaliskuussa 106 maineikkaalta teatterintekijältä ja filosofilta vastauksen kysymykseen miksi teatteri? Teatterintekijöidenkin keskuudessa ollaan epäileväisiä taiteen tekemisen merkityksestä tänä päivänä, tai kuten Kelly Copper Nature Theatre of Oklahomasta kirjoittaa, “Why theatre? Fuck theatre, man. Right now fuck theatre. And theatre is fucked.” Vaikka Copper artikkelinsa päätteeksi kirjoittaa kaipaavansa takaisin jaettuun teatteritilaan, on muita jotka kyseenalaistavat sen rakenteita, perinteitä ja merkitystä nykypäivänä, eikä pelkän näennäisen retoriikan vuoksi.  

 

Toiset, kuten Tim Etchells Forced Entertainment -ryhmästä jakavat Copperin kaipuun teatterin yhteisöllisyyteen:  

 

“Theatre and performance (…) are nontheless the space in which we can perform the haptic thought experiment, the knife-edge negotiation of our individual and shared identities, our troubled collective. Because here (there) are watchers and as watched we are all, always breathers of the same air, mutual authors of each silence in each pause, subjects reflecting on our proximity, distance, difference and sameness and on the possibilities and responsibilities of relation in the wider sphere of the world.” 

 

… sekä saksalainen näytelmäkirjailija Luk Perceval: 

 

“What distinguishes theatre from other art forms is that it is a ritual of a community. A ritual that brings people together and meets three needs at hand: community spirit, safety and security, and relaxation. Essentially, the theatre is a meeting place where people of every rank and position, age and skin colour, ideas, thoughts, contradictions, emotions, energy, etc., can exchange. But (…) it does not proclaim an ideology. Nor does it identify winners or losers.” 

 

Eteläafrikkalainen performanssitaiteilija Mamela Nyamza näkee nimenomaan teatterin potentiaalin eri kulttuurien yhdistäjänä: “Theatre is an enabler of cross-cultural and multi-disciplinary art focus, forever introducing new ways of thinking, talking, and embodying the destruction of the norm.” Samasta teatterin mahdollisuudesta kirjoittaa myös belgialainen filosofi Chantal Mouffe: “As a privileged terrain for the mobilisation of affects and the construction of new subjectivities, theatre practices are crucial in the hegemonic struggle.” 

 

Toinen merkittävä saksalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, Falk Richter korostaa omassa artikkelissaan teatterin kykyä näyttää useampia todellisuuksia rinnatusten: “Theatre is the way to make reality appear as a simulation and understand that what we see before our very eyes is JUST ONE VERSION OF A MULTITUDE OF POSSIBLE REALITIES.” Kun taas teatteriohjaaja Milo Rau kuvailee tilanteita, joissa teatteri näyttää ihmisen, antaa tilan ihmisyyden näkemiselle: “Why theatre? Because the stage makes people appear.” 

 

Vaikka kirjasta on luettavissa huolta teatterin tulevaisuudesta ekologisen kriisin aikana, on myös luottamusta teatterin voimaan uusiutua, kuten Avignon-festivaalin entinen pitkäaikainen johtaja ja nykyisin Théàtre Vidy-Lausannen johtaja Vincent Baudrillerilla, joka kirjoittaa “Because it will reinvent itself again to respond and react to the upheavals of our time.” 

 

Berliinissä toimiva taiteilija Mårten Spångberg on kirjoittanut kirjan hauskimman ja pisimmän ylistyspuheen teatterille, joka samalla kritisoi aikamme arvoja:  “Theatre is terrific because it doesn’t offer us to stand in front of it and take a selfie. It insists on being in front of it.” Mutta hän päättää kirjoituksensa kyseenalaistamalla ylipäänsä Why theatre -kirjoittajille asetettua kysymystä:  

 

“Theatre is smashing. We just need to remember to let theatre be theatre and not try to give it a reason. When we do that, it quickly ceases to be theatre, stops being art and ends up at best being culture but more often pedagogy and management. Then it becomes an instrument of power and loses its openness and emancipatory potentiality.”  

 

Tästä syystä päätän tämän osion lainaamalla 11-vuotiasta Joyee’tä, joka australialaisen House of Muchness johtajan Alex Walkerin haastattelussa sanoo: “Everything around you is theatre. You are theatre.”  

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö kerää parhaillaan, kuten viime keväänä, tietoja koronaepidemian vaikutuksista kulttuurin, taiteen ja luovien alojen yhteisöille ja tekijöille. Kysely koskee nyt vuotta 2020 kokonaisuudessaan sekä arviota koronan vaikutuksista vuoden 2021 ensimmäisellä puoliskolla (koronan vaikutukset yhteisön toimintamuotoihin, volyymiin ja henkilöstöön). Viime kevään raportti on luettavissa sähköisesti.

Uusi kysely on päivitetty edellisten kyselyjen pohjalta, mutta sanallisia kysymyksiä on vähennetty, ja kysely sisältää nyt myös kysymyksiä liittyen tekijänoikeustuloihin (vertailuja vuosien 2019 ja 2020 välillä).  

Kyselyuupumista on ollut jo pitkään ilmassa, kuten ärtymystä itse rajoituksia (tai pikemmin aluehallintovirastojen päätöksentekoprosesseja) kohtaan. Toisaalta ajankohtaisen tilannekuvan saaminen on tärkeää, ja tietoa hyödynnetään toimenpiteiden suunnittelussa. Vastausaikaa on 1.2.2021 asti.   

 

 

Viime vuoden puolella julkaistiin Työterveyslaitoksen Floor is Yours! Turvallisuusjohtamisen ja –kulttuurin kehittäminen esittävissä taiteissa (Työterveyslaitos 2000). 

 

Saksassa Cornelia Dümcke on analysoinut saksalaisen kulttuurikentän tilannetta ja muutosta maaliskuusta elokuuhun 2020 Cultural Trends -julkaisussa. Hänen artikkelinsa Five months under COVID-19 in the cultural sector: a German perspective (2021) kysyy, mikäli paluu aikaisempaan on edes toivottavaa. 

 

Iltalukemisen päätteeksi ajattelin lauantaina 23.1.2021 klo 19 käydä katsomassa Kangasalan lukion tuottaman menestysmusikaalin Hullu prinssi 2.1. eli totuus siitä, kuinka haarukka tuli Suomeen omalta tietokoneeltani.  

 

 

 

Joakim Groth: Min vecka har fyllts av repetitioner – både på den kommande improviserade föreställningen och på Reine. Som för många andra som just nu jobbar med teater, består veckorna av mycket anpassning. En skådespelare filmade i Tallinn, och var därefter tvungen att vara i karantän, en annan var på väg till Åland, men kunde sedan inte ändå åka. Men man jämkar och anpassar tiderna inte bara efter arbetsgruppens karantänskrav, men också efter Regionförvaltningsverkets bestämmelser.  

 

Reine skulle ursprungligen ha haft sin urpremiär 16 januari. Den flyttades sedan till den 28 januari, och nu måste vi flytta den framåt igen. Vi har ännu inte kunnat fastställa ett premiärdatum, men planen är att göra den färdig nästa vecka. I värsta fall skjuts premiären upp till september, eftersom Universum har andra bokningar och teatern har små resurser att byta föreställningar inom samma spelperiod rent tekniskt. 

 

Jag har lekt med möjligheten att göra “strömmad teater” som berättarteater sedan coronaperioden började. Min pjäs Meningen med livet (2019) innehöll olika berättarformer, självbiografiska historier och påhittade, och jag har varit inspirerad att fortsätta med improviserade berättelser. När vi insåg att vår ursprungliga premiär inte blir av, tänkte jag att vi kan göra något annat.  

 

I Forced Entertainments föreställning Once Upon a Time berättade gruppen improviserade historier i sex timmar. Historierna avbröts, inga historier avslutades, men genom associationer dem emellan hann historierna växa och bindas till varandra av fantasifulla och slagfärdiga berättare. Tonvikten ligger på tematiken, karaktärerna, och de kulturella referenserna – vi delar alla ett gemensamt kulturellt landskap och fyller i de luckor som uppstår i och mellan de avbrutna historierna.  

 

Nu håller min ursprungliga idé på att förvandlas till något annat. Det handlar fortfarande om att berätta historier genom improvisation, men vi kommer att ändra på reglerna för improvisationen eftersom vår grupp är så stor. Och föreställningen varar i drygt en timme, snarare än sex. 

 

I den här formen av improvisation är det viktigt att föreställningen strömmas live. Det måste finnas en känsla av att föreställningen kan misslyckas helt och hållet. Det måste finnas ett element av fara, man skall inte kunna klippa bandet och ta om en scen. Känslan av närvaro är inte den samma som under en föreställning för närvarande publik, men nåt av den känslan finns när man vet att sändningen är på gång och nätet är öppet …