07.12.2017

Hanna blogikuva

Miksi lyödään lekkeriksi / miksei olla ihmisiksi

Maailmannäyttely-esityssarja tarjoaa Suomi100 -rapin itsenäisyysjuhlintoihin. Lyriikan ja ajattelun polyfonian asialla Hyde Hytti!

nykyajan kulkutaudin / populismipolitiikan /prognoosit / poppa-diipa-ministerin / diagnoosit / lääkkeet väärät / arvon määrät / hävikissä / vihavirran viemärissä / mikä tauti ihmisissä --- kaatumalla kansantautiin / katatoniseen / kielen vievään / monotoniseen /   mielen myyvään / hypotoniseen / veret vetää / uuteen arvoon / huumoriksi heittävään / sivistystä peittävään / mustaan aukkoon

mistä tulet, minne menet       

kenet kohtaat tuonnempana

mihin suuntaat vihan veneet

omaan peiliin kurkkaamatta

miksi raukka piilottelet            

miksi raukka piilottelet?”         

Kansanliikkeet loivat kansakunnan

Kansa liikkeessä (toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds, Henrik Stenius 1989) on miltei kolmekymmentä vuotta vanha teos. Sen perusajatus, että kansanliikkeet loivat kansakunnan, on minusta sellainen, josta pitää muistuttaa kaiken Suomi-juhlinnan keskellä.

Kansakunnan synnyssä oli kysymys siitä, miten valtion legitiimisyys laskettiin uudelle pohjalle, kun laajat joukot alkoivat toimia itsenäisinä ja muodollisesti tasavertaisina kansalaisina; miten valtion ja sen ulkopuolisen yhteiskunnan suhteet määriteltiin ja miten ne kehittyivät.

Valtion ulkopuolisen toiminnan alue alkoi näyttäytyä erillisenä sfäärinä eli syntyi ns. kansalaisyhteiskunta. Kun muodollisesti valtiosta riippumattomat järjestöt ja liikkeet loivat uudenlaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä, ne samalla laajensivat valtion toiminta-aluetta ja rakensivat uudenlaista valtiota.

Demokratian ydin on minulle tässä. Kansalaisyhteiskunnassa. Siltä pohjalta ajattelen Suomen luoduksi. Kansanliikkeet olivat sivistysliikkeitä. Tämä tiedetään myös suomalaisesta teatterihistoriasta. Yritän pitää yllä juhlamieltä. Silti mietin uhkia, jotka estävät kansalaisyhteiskunnan ruohonjuuren demokratian tavoitteita.

Suomessa ei kansalaisuutta pääse pakoon

Globe Art Pointin seminaarissa pohdittiin, miten Helsingistä voitaisiin yhteistyössä rakentaa inklusiivinen ja kansainvälinen taide- ja kulttuurikaupunki. Siis sellainen, jossa eritaustaiset ihmiset voivat toimia taiteilijoina ja osallistua kokijoina. Kaikkea muuta kuin vähäpätöinen aihe. Pääkaupunkiseudulla arvioidaan vuoteen 2030 mennessä asuvan 350 000 muun kuin suomen- tai ruotsinkielistä asukasta. Seminaarin raportti on terveellistä luettavaa.

Suomessa ei kansallisuutta pääse pakoon, se leimaa taiteilijaa, kuten Davide Giovanzane totesi puheenvuorossaan. TINFO oli Giovanzanen mielestä ”leimannut” hänen Stage-festivaalille ohjaamansa esityksen​ ​ei-suomalaiseksi​ ​koska​ ​tekijät​ ​eivät​ ​olleet​ ​Suomen​ ​kansalaisia. Muistikuvani mukaan tapaus liittyi työryhmässä mukana olleeseen sveitsiläiseen taiteilijaan ja siihen, ettemme pystyneet hänelle myöntämään matkatukea hankerahoituksesta. Savotta-hankkeemme puitteissa Giovanzane suomalaisena taiteilijana ohjasi Moskovan Taiteellisessa teatterissa näytelmän Mummun saappaissa soi fox.

Suomessa koulutus ja sen tuottamat pätevyysvaatimukset, koulutuksen aikaiset kontaktit ja verkostot ratkaisevat sijoittumista taidekentälle. Muualta muuttaneiden taiteilijoiden asiantuntemusta ei tunnisteta eikä käytetä. Suomalaisen taidekentän monimuotoistuminen toteutuukin parhaiten rakenteiden, koulutuksen ja rahoituksen muutoksilla, missä valtio on avainasemassa, totesi Paula Tuovinen. 

Mitä tehdä siis?

​​On aika​ ​tunnustaa,​ ​että​ ​myös​ ​eri​ ​kulttuureista​ ​tulleet,​ ​Suomessa​ ​asuvat taiteilijat​ ​tekevät​ ​suomalaista​ ​taidetta​ ​ja​ ​kulttuuria.​ ​(teatteriohjaaja David​ ​Kozma​,​ ​Globe​ ​Art​ ​Pointin​ ​puheenjohtaja)

Kukaan​ ​ei​ ​halua​ ​itseään nimitettävän​ ​esim.​ ​sanalla​ ​”immigrant/siirtolaistaiteilija”.​ ​Oikea​ ​nimitys​ ​on ”taiteilija”,​ ​ilman​ ​etuliitteitä. Taiteilijoiden osaaminen käyttöön uusien​ ​taiteellisten​ ​ja​ ​tuotannollisten​ ​innovaatioiden​ ​tuojina,​ ​omien vahvojen​ ​kansainvälisten​ ​verkostojen​ ​hyödyntäjinä​ ​ja​ ​verkottajina​ ​sekä sillanrakentajina​ ​kulttuuristen​ ​ja​ ​kielellisten​ ​vähemmistöjen​ ​sekä suomalaisten​ ​taide-​ ​ja​ ​kulttuurilaitosten​ ​ja​ ​-projektien​ ​välillä.​ ​On​ ​tärkeää, että​ ​eritaustaiset​ ​taiteilijat​ ​ja​ ​taiteen​ ​kokijat​ ​ovat​ ​mukana​ ​aktiivisina toimijoina,​ ​ei​ ​toiminnan​ ​kohteena. (fasilitaattori Kaisa​ ​Schmidt-Thome​,​ ​Demos​ ​Helsinki)​

Anarkia yhdistää

Ehdin sentään teatteriin, nyt lasten kanssa ja lasten ja nuorten joukossa istuen. Juhlamieltä ilmassa. Minä Yökyöpelit-fanina jo tietenkin odotin Kansallisen Tippukivitapausta kuin hullu puuroa.

Nautin ajatuksenkulusta, lorunjuoksutuksesta, musiikista, visuaalisuudesta. Kunnon spektaakkelia, visuaalista ja äänellistä ilotulitusta. Jälkikäteen kuuntelen musiikkia. ”Mulle kuuluu kaikki valta: /yksinvalta, itsevalta, tasavalta, vinovalta/ lisää kahmin kaikkialta/ ­vaikka vessanpytyn alta / silloin tuntuu mahtavalta! ---”

Ihanaa olla jotenkin tasaveroisesti yhdessä lasten kanssa. Loruttelu yhdistää. Tarkkanäköistä maailman ja lähisuhteiden pohdintaa. ”Äiti, sun pitää osata.” Siis mitä kaikkea: ”Skipata seivata ja stepata / duunata dissata ja dipata / relata roudata ja rageta / sheivata, skiiata ja kiiata / saat muuten gudbait niiata!” Oh jeah, että silleen.

Ja samalla mietin näyttelijää. Ei mikään pientä mahtimummelia voita! Tullaan lähelle, vaikka lavalla ollaan.

Klassikot uusiksi lapsille ja nuorille

Nätyläisten kynsissä Peer Gynt ja Kuningas Ubu laitetaan uusiksi. Syntyy runsaan tunnin kestoiset esitykset vallasta. Tanjalotta Räikän päällekirjoitus ja ohjaus Peer Gyntistä siirtää egouhottelun lasten pihaleikkeihin, dissaamiseen ja ulossulkemiseen, pätemisen ja näyttämisen tarpeeseen. Eikä lopetakaan tarinaa niin synkkämielisesti kuin Ibsen. Peer Gynt ihan ehtana, Peerin seikkailuissa on mieltä, ei tule ongelmia pohtia, missä nyt ollaan. Tämä Peer Gynt on niin nerokas, että sen soisi jatkavan sekä tekstinä että esityksenä. Ja roolien kierrätys, siis monta Peeriä, on juuri Ibsenin nimihenkilön skitsofreenistä ydintä.

Nätyläisten esitys on toukokuussa nähtävissä Kuulas-festivaalilla. Sinne! Nämä kakkoskurssilaiset ovat ihmeolentoja. Tuntuu siltä, että kaikki lajit ovat hallinnassa: hienovireistä psykologista näyttelemistä, tunnekirjojen koko asteikolla, energian ja tilanteiden säätelyä, kurinalaista överiä markkeerausta ja läskiksi laittamista, laulua, soittoa ja tanssia, säteilyä, spektaakkelimeininkiä. You name it.  

Kuningas Ubu puolestaan on sullottu täyteen lastenhuoneeseen, jossa lapsekasta vallantahtovehkeilyä käydään. Sarjakuvien tai piirrettyjen väkivaltalogiikalla, mäiskimistä riittää. Minuun puree tämä politiikan, vallan ja väkivallan parodiointi. Ja kun rooleja kierrätetään, voi sukupuolesta riippumatta olla äiti tai isä Ubu, tai kuka tahansa.

Ovatko eksistentialismi ja romantiikka tehneet paluun? 

Tähän täytyy palata. Klaus Maunukselan Maanalainen päiväkirja on jotain aivan muuta kuin mitä odottaisi. Mieli alkaa kelata yhtymäkohtia uuden aallon elokuvista, yksinäisistä etsijöistä, elämästä, rakkaudesta, joka on jossain toisaalla. Meille luodaan kokonaisvaltainen installaatio, maanalaisen keinotila, eräänlainen entropia, joka loistaa kalmankatkuisena ja kuuluu metallisena. Me olemme toisella raiteella. Siis palaan. Tämä arvoitus pohdituttaa.