Minttu Mustakallio, mitä kuuluu? 

 

Minttu Mustakallio: Hirveätä kuuluu, ja jännittävää. Ensi-iltaviikolla aina myös jännittää. Yleensä vastaan, että kuuluu hyvää, ja ihan hyväähän myös kuuluu, mutta on mielettömän stressaavaa olla Ruotsissa teatteritöissä. Minut on oikeastaan yllättänyt miten iso työ tässä on lopulta ollut, teksti on hyvä, erikoinen ja samalla erittäin vaikea, ylipäätään minulla on enemmän ruotsinkielistä tekstiä opeteltavanani kuin koskaan. Ruotsiksi näytellessäni ja tekstiä opetellessani teen tavalliseen työhöni verrattuna tuplatyön. 

 

Päädyin Luulajan Norrbottensteaterniin, koska ohjaaja Sara Giese pyysi minua Christina Herrströmin Marsvinsnätter-näytelmän päärooliin. Teimme yhdessä Lilla Teaterniin Märta Tikkasen romaaniin Miestä ei voi raiskata pohjautuvat esityksen (2020), jossa esiinnyin vasta toista kertaa koskaan ruotsin kielellä. Giese lähetti minulle Herrströmin näytelmän ja arveli, etten voisi ottaa vastaan keikkaa Ruotsissa, mutta teksti on hieno ja hauska, se vakuutti minut, ja halusin tehdä työssäni jotain uutta. 

Pidän komedian tekemisestä, mutta inhoan jos asioita väännetään rautalangasta. Minun on vaikea katsoa komediallista tekemistä, jossa hahmot esitetään tyhminä, jotta ne olisivat hauskoja. Tämä teksti oli kaikkea muuta. Herrströmin näytelmä on absurdi ja feministinen. Sen pääosassa on nainen, jonka ei tarvitse olla nuori, mikä on itselleni tekijänä todella tärkeää. Vanhojen ukkeleiden näytelmiä – sekä kirjoittamia että esittämiä – on veivattu teattereissa ihan tarpeeksi, ja ok, voidaan esittää vastakin, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös jotakin muuta. On aivan fantastista, että yhtäkkiä tulee eteen teksti, jonka on kirjoittanut vanhempi naisnäytelmäkirjailija keski-ikäisestä naisesta. Sen lisäksi näytelmän päähahmo (nainen) on onneton. Asetelma, joka varmaan monen miesoletetun teatterinjohtajan tai teatteriohjaajan mielestä – näin yleistäen – saattaisi olla tylsä.   

 

Tämä on ydinperhetarina, mutta erikoinen sellainen (esimerkiksi: päähenkilön keittiön seinän läpi lentää sisään kentauri). Uskon, että moni naisoletettu kollega allekirjoittaisi, että on kauhean kiinnostavaa tutkia neli-, viisikymppistä naista näyttämöllä. Meillä oli eilen teatterilla ensimmäinen ennakko ja paljon naiskatsojia, jotka nauroivat täyttä kurkkua (myös miehet nauroivat). Tämä ei ole mikään helppo teksti, joten on ihanaa, että he löysivät tästä kosketuspinnan, ja saivat ehkä jopa voimaannuttavan kokemuksen. Teksti toimisi hienosti myös Suomessa, ja toivon että Herrströmin näytelmä suomennetaan. 

 

Päätös lähteä Ruotsiin oli tavallaan helppo, koska minulla oli vahva olo siitä, että haluan tehdä tämän, ja työ tuntui haastavalta. En ole aina niin suunnitelmallinen tai analysoi tekemisiäni. Mutta ajattelen, että haasteita on oltava, jotta ihminen pysyy hereillä ammatillisesti. Onneksi voin nyt, 20 vuotta tässä ammatissa toimittuani, tehdä sellaisia töitä, joiden ansiosta kiinnostukseni ja intohimoni tätä työtä kohtaan säilyy. Mutta perheen jättäminen Suomeen vaatii hirveästi järjestelyä ja hermoja, ja onhan matkustaminen Helsingin ja Perämeren perimmäisen nurkan väliä viikoittain mielettömän raskasta.  

 

Sara Giese on kertonut, että lukiessaan näytelmää hän kuuli ääneni Alvilden hahmossa. Esityksessä ei anneta mitään viittausta, että esittämäni Alvilde olisi mistään tietystä maantieteellisestä suunnasta, mikä sinänsä on huomioitavaa. Tekstiä ei ole muunneltu, ja jos teen kielioppivirheitä niitä ei selitetä.  

Siksi oletin, että olisimme jo pidemmällä erilaisten heimokeskustelujen suhteen. Monella täällä on myös jokin pieni yhteys Suomeen, jonkun isovanhempi tai vanhempi on suomalainen, joku on käynyt Helsingissä kerran, mutta on myös heitä, jotka eivät tiedä Suomesta mitään. Mutta olenkin kokenut, että tänne tullessani tulinkin ikään kuin takaisin kivikaudelle. Vaikka väki käy jokilaakson toisella puolella paljonkin, ovat suomalaisvitsit jo vanhentuneet. Siksikin on tärkeää nähdä toista kulttuuria hetki, voin avata paikallisille tekijöille toivottavasti uutta näkökulmaa Suomesta. 

 

Se mikä minua on erityisesti masentanut, on se, ettei täällä tiedetä ketään muuta suomalaista teatterintekijää kuin Jouko Turkka. Aikaa ei ole siihen, että kertoisin muun muassa Milja Sarkolasta, Anna-Mari Karvosesta, Akse Pettersonista, Riikka Oksasesta, Alli Haapasalosta, Selma Vilhusesta...  Toivoisin, että ruotsalaiset osoittaisivat enemmän kiinnostusta suomalaista taidekenttää kohtaan. Työmme taiteessa on kuitenkin aika samanlaista lahden molemmin puolin. Minulla on olo, että suomalaiset seuraavat sitä, mitä Ruotsissa tapahtuu aivan eri tavalla, itse käyn Tukholmassa ja Göteborgissa teatterissa, katson jatkuvasti ruotsalaisia elokuvia ja tv-sarjoja.   

 

Työ toisessa maassa tekee perspektiiville hyvää, kaipaan teattereita ja kollegoitani Helsingissä, odotan että pääsen katsomaan Q-teatterin, KOM-teatterin ja Kansiksen uusia esityksiä. Koen, että suomalaiset teatteritalot toimivat todella hienosti, eikä oma tekemiseni Suomessa enää tunnukaan pieneltä tai kaukaiselta piiperrykseltä – vaan Suomessa tehdään hyvää ja kiinnostavaa teatteritaidetta. 

Ajattelen kyllä, että tällainen ajatustenvaihto eri maiden välillä on merkittävää ja tärkeää. Toimin täällä myös kulttuurisena sanansaattajana, minä olen nyt näiden kollegojeni ikkuna suomalaiseen teatteri- ja elokuvaskeneen. Saran kanssa otamme pieniä askeleita yhteistyömme kautta, mutta välillä olen ollut ihmeissäni siitä, etteivät ihmiset täällä ihan ymmärrä sitä, että olen tosiaan suomenkielinen, ja opettelen kaiken puhumani tekstin ihan oikeastaan kirjain kerrallaan – siis vaikka puhun nyt ruotsia näyttämöllä, mietin jokaista sanaa ja joudun palauttamaan mieleeni lukioruotsin opit.    

 

Hyppy suomenruotsalaiselta näyttämöltä ruotsalaiselle näyttämölle on ollut hirveän suuri. Hätätilanteessa olen Svenska Teaternissa tai Lilla Teaternissa voinut vaihtaa suomeksi, ja olen saanut paljon apua vaikkapa kuiskaajilta, mutta täällä en. Täällä kollegat ovat auttaneet tekstin kanssa. Näin ensi-iltaviikkona kieli teettää vielä kauheasti töitä. En ikään kuin kuule kollegoiden repliikkejä samalla tavalla kuin kuulin ne vaikka Svenskanissa, suomenruotsi on minulle tietysti paljon selkeämpää ymmärtää. Tämä ihan ymmärtämisen vaikeus on aiheuttanut paljon stressiä, päänvaivaa ja hermopaineita.

 

Kanssanäyttelijät puhuvat nopeasti, joten olen sanonut, että tarvitsen läpimenoja, jotta opin näyttämöllä fyysiset paikat eri repliikeille, se auttaa. Tulee kuitenkin valmista todella paljon hitaammin kuin suomeksi esiintyessäni – tuntuu kuin olisin koko ajan jonkin lukon takana, joka estää minua pääsemästä lentoon. Tämä on ammattilaiselle tietysti iso hidaste.   

Yritän kuitenkin rauhoitella itseäni: juuri tämän takia olen täällä, olen hakeutunut jonkin vaikean äärelle. Jos työ olisi liian helppoa, tylsistyisin. Puhun monia kieliä, olen hyvin kielitaitoinen, juuri ruotsia puhun ehkä huonoiten, mutta suurin ero omalla äidinkielellä työskentelemisen ja vieraalla kielellä työskentelemisen välillä on se, että suomeksi pystyn havainnoimaan ympäristöäni eri tavalla. Suomessa pystyn harjoituksissa tekemään muistiinpanoja samalla kun kuuntelen, mitä muuta ympärilläni sanotaan. Vieraalla kielellä en sitä kuulekaan, näin osa infosta menee minulta ohi. Aivoni eivät toimi samalla lailla ruotsiksi, ja niiden toimintaa on kamalan kiinnostava seurata. Tämä ei kuitenkaan auta kollegoitani, jotka välillä joutuvat odottamaan minua. Haluan tietenkin olla ammattilainen siinä missä muutkin, haluan olla yhtä nopea – mutta tässä oma raja tulee vastaan.

 

On ollut aivan todella opettavaista nähdä, mihin pystyn ja mihin en. Kollegani Ivar Forsling Tukholmasta sanoo, että puhun hirmu selkeästi r:ää välillä päräytellen. Voin vain kuvitella miten eksoottiselta se kuulostaa. En missään nimessä ole kuitenkaan alkanut opetella riikinruotsia, siihen minulla ei ole ollut aikaa, ja siihen olisin tarvinnut jonkun avukseni.   

 

Hyvällä mielellä täällä kohti ensi-iltaa mennään. Odotan jo kauheasti enskaria yhdeksän viikkoa kestäneiden harjoitusten jälkeen. Olen täysin kypsä, haluan jo päästä esittämään teosta yleisölle ja sen jälkeen takaisin muihin töihini Suomessa. On ihanaa päästä pian myös kotiin! Ensi-illan jälkeen käyn Norrbottensteaterissa enää vain esityksissä, jakso kestää reilut neljä viikkoa. Sitten tämä erikoinen työvierailu on ohi.  

 

 

 

 

 

---

Tutustu myös aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin