07.04.2020
Minun Jotunini
Neljä Maria Jotunin teokseen perustuvaa teatteriesitystä ohjannut Mikko Roiha pohtii tässä jutussa, mikä häntä Jotunissa vetää puoleensa. Kirjailijan syntymästä tulee tänä vuonna (9.4.2020) kuluneeksi 140 vuotta. TINFO kysyi, ja Roiha kertoo omasta suhteestaan kuhunkin näihin neljään teokseen ja löytää etsimättä syyn sille, miksi Miehen kylkiluu on Jotunin esitetyin näytelmä.
Tohvelisankarin rouva
Ensimmäinen Jotuni-ohjaukseni oli Tohvelisankarin rouva Kouvolan Teatteriin. Muistan prosessista sen, että yritin ohjata sitä vakavammaksi kuin se onkaan, olin Hella Wuolijoen Niskavuorien kohdalla tottunut “löysiin”, siihen ettei kirjailija ole niin nokonuuka tulkinnan tarkkuudesta, kunhan pohja on oikea. Jotuni näpäytti aika pian sormille, näytelmän rytmi ei vaan toiminut ennen kuin piioille pantiin essut, rouvalle korsetti ja isännälle maailmaa syleilevä humala.
Arvelen tämän johtuvan siitä vaikutuksesta, jonka Jotuni sai katsottuaan Kansallisteatterin esittämiä farsseja, toisaalta koko eurooppalaisen kirjallisuuden vaikutus näkyy.
Elämä ja kuolema
Toinen Jotuni-ohjaukseni oli kirjailijalta kesken jäänyt Elämä ja kuolema, näytelmäfragmentti sisällissodasta. Dramatisoin ja ohjasin teoksen valmiiksi Oulun kaupunginteatterin remontin aikana väistötiloihin, entiselle makkaratehtaalle. Jotunin jäljiltä juttu alkaa Strindbergin Uninäytelmänä, päähenkilö Lauran herääminen todellisuuteen jatkuu painajaisena, jossa punaisten ja valkoisten välinen sota rinnastuu avioliittoon ja sen hintaan.
Teksti on keskeneräisyydestään huolimatta tarkka analyysi sodasta, suoraan sen keskeltä kirjoitettu. En ole nähnyt historioitsijoiden lisäävän yhtään näkemystä, jota Jotuni ei olisi jo tekstissään nähnyt.
Elämässä ja kuolemassa kiinnostaa myös dramaturginen muoto: se alkaa ehyenä, klassisena näytelmänä, mutta hajoaa varsin pian palasiksi, irrallisiksi kohtauksiksi, jotka ovat hukanneet yhteytensä. Tästä tuli dramaturgian lähtökohta "sodan dramaturgiaksi", sotahan aivan samalla tavalla lähtee liikkeelle selkeän suunnitelman ja hallinnan kautta, mutta hajoaa irrallisiksi kohtaloiksi, kesken jääneiksi hätähuudoiksi.
En ole nähnyt historioitsijoiden lisäävän yhtään näkemystä, jota Jotuni ei olisi jo tekstissään nähnyt.
Kohtaukset ja henkilöt kurkottivat kohti yhteyttä, toisiin ihmisiin, maailmaan, yhteiskuntarakenteisiin ja lopulta – elämään ja kuolemaan. Tunnelmat siis kutakuinkin samat kuin koronaeristys, jonka keskellä nyt melko lailla sadan vuoden jälkeen elämme.
Miehen kylkiluu
Kolmas Jotuni tuli vahingossa. Miehen kylkiluuta olin neuvotellut joskus aiemmin ja hylännyt ajatuksen, mutta nyt tuntui, että tälle syntyneelle työryhmälle tämä aikuisten Kesäyön unelma sopii parhaiten.
Miehen kylkiluu on Jotunin esitetyin näytelmä, eikä syytä tarvitse kauaa miettiä: se on luonteeltaan salliva, antaa meille mahdollisuuden tulla rakastetuiksi kaikissa olosuhteissa. Juttu ratkesi lavastuksen kautta: koko homma tapahtui apteekin välitilassa, eteisessä, rakkauden tuulikaapissa. Miehen kylkiluuhan sijoittuu pienelle paikkakunnalle, jolloin apteekki on kylän kuuma paikka myös sosiaalisesti, siksi sieltä haetaan arvonnousua ja tietenkin myös lääkettä kipeytyneeseen sieluun.
Jotuni jos kuka osaa kuvata suomalaisen porvarillisuuden perinteen. Myös Miehen kylkiluussa tämä näkyy siinä, että kaikki hahmot ovat itse asiassa hyvin puettuja, he yrittävät ylläpitää asemaansa ja sitä kautta sivistystä yllä, vaikka väkeä on todella vähän. Siksi on hiukan vaikea ymmärtää määritelmää Jotunista kansankuvaajana. Toki häneltä löytyy eukot ja ukotkin, mutta olennaisinta hänen kirjoittamisessaan on minusta pyrkimys ylös- ja ulospäin.
Mielenkiintoinen havainto Miehen kylkiluusta: yhteistyömalli, saman teoksen eri puolella Suomea esittäminen paljasti sen, ettei suomalaiset teatteriyleisöt todellakaan ole yhtenäistä joukkoa. Siinä missä Orvokki Aution Pesärikon pohjalaisnaiset olivat Länsi-Suomessa vanhoja tuttuja ja Itä-Suomessa heidän kauttaan piirtynyt musta huumori tukehtui tragediaksi, oli Jotuni kaakkois-Suomessa tuttu ja tunnistettava, Hämeessä ja Keski-Suomessa samoin, mutta tällä kertaa Turussa savolaisen poljennon taitavaa kirjailijaa luettiin tarkasti kuunneltavana, eurooppalaisena kirjailijana.
Mikä hän totisesti onkin. Mutta “suattaa se olla niin, vuan suattaa se olla näinnii” -mentaliteetti näyttäytyi yhtäkkiä entisessä pääkaupungissa eurooppalaisena parisuhdeproblematiikkana, kielen monimerkityksisyys, repliikin sisäinen ristiveto taas porvarillisena draamana. Tässä siis havaintoon perustuva todistus sille, joka vielä väittää suomalaisen kansan olevan yksi ja yhtenäinen. Ei se ole.
Kultainen vasikka
Korona on siirtänyt Kultaisen vasikan harjoitukset alkukesästä elokuulle. Mielenkiintoista tässä ajassa on ehkä se, että tasan 100 vuotta sitten maailman pörssikurssit syöksyivät mihin suuntaan sattui, jälki oli todella pahaa. Jälleen raha, sen heilahtelu rinnastuu parisuhteeseen, mutta verrattuna Elämään ja kuolemaan, jonka päähenkilö Laura on pakotettu avioliittoonsa, on Eedit vapaampi toimija. Ja jälleen mittaa toisistaan ottaa myös ihmisessä riehuvat himot ja tarve toteutua, käyttää aikansa mahdollisimman täydestä, ottaa elämästä se minkä siitä irti saa. Ja toisaalta sivistys, humanismi, joka työntää sivuun yksilön oikeuksia ja pyrkii katsomaan maailmaa laajakuvassa.
Mielenkiintoista on se, että Jotuni jätti kesken aikalaisanalyysin Elämän ja kuoleman ja kirjoitti sen sijaan tämän pohjimmiltaan varsin julman komedian. Mutta se on samalla myös Jotunin näytelmistä feministisin. Muutenkin Jotunissa mielenkiintoista on se, että hän on kirjoittanut draaman jotenkin naisten henkilöihin sisään, heidän persoonansa sisäiseksi ristivedoksi, miehet taas ovat usein lempeämpiä, usein humanisteja.
Näyttelijälle tämä tarkoittaa mahdollisuutta näytellä perinteiseksi miellettyjä sukupuolirooleja laajempaa skaalaa. Varsinkin hänen naisensa kamppailevat aikaa vastaan, ovat jotenkin itsensä ja maailman kanssa sodassa, ottavat siitä mittaa, siksi he ovat haluissaan ja toiveissaan, jopa teoissaan ristiriitaisia, siinä kun miehillä on varaa kurottaa preesensin ulkopuolelle, tuleviin ja menneisyyteen, puhua filosofoiden, raamatun vertauksin.
Jotuni käsittelee jo näytelmän nimessä rahaa, sen vaikutusta ihmiseen ja tämän mahdollisuuksiin, eikä yhtymäkohtaa tähän päivään tarvitse kovin kauaa hakea. Niin kauan kuin koronan repimää Suomea pitää hengissä matalapalkka-alaiset naiset, voimme unohtaa puheet tasa-arvosta. Euro ei ole edelleenkään kaikille sukupuolille sama. Kun me nyt kansakuntana tokenemme tästä kriisistä ja aloitamme rakentamaan yhteiskuntaa uudelleen, on meillä tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä myös sukupuolten suhteen.
Niin kauan kuin koronan repimää Suomea pitää hengissä matalapalkka-alaiset naiset, voimme unohtaa puheet tasa-arvosta.
Raha on hyvä mittari, sillä se on yhtä aikaa kuumaa ja kylmää, mutta se on aina selkeää, tasavertaiseksi tekevää. Kultaisen vasikan naisten tarve rahaan ei siis ole vain ahneutta vaan myös vapautta, vertaisuutta. Heidän täytyy ostaa vapautensa siinä missä miehet ovat saaneet sen ilmaiseksi.
***
Mikko Roiha on Berliinissä asuva ja kahdessa maassa työskentelevä teatteriohjaaja ja Vapaa Teatterin perustaja. Hän on yli 10 vuoden ajan tehnyt teoksia yhteistuotantoina, joissa on joka kerta mukana useita kaupunginteattereita. Kultainen vasikka on seuraava tällainen yhteistuotantona syntyvä esitys, ja sen ensi-ilta on syksyllä 2020.
Valokuva: Moe Mustafa