Polarisoitumista eli kaksinapaista maailman tarkkailua tukee molempien leirien yleinen ilmapiiri, jossa asioille, suunnitelmille, aikeille tai teoille ei tunnu olevan vaihtoehtoa. Omilla nuotiotulillaan (lue: media) poliitikot, liike-elämä ja aktivistit huutavat kilpaa vaihtoehdottomuuden puolesta.  

”Meillä ei globaalissa markkinataloudessa ole muuta vaihtoehtoa.” // ”Nykyisessä (geo)poliittisessa tilanteessa ei ole vaihtoehtoa.” // ”Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei ole muita vaihtoehtoja kuin...” // Vaihtoehdottomuus alkaa tuntua pelottelulta. Tämän lisäksi media näyttää yhä helpommin ”kriisiyttävän” tavallisemmatkin uutisensa, jolloin tulemme pelotelluiksi milloin sähkön hinnalla, milloin vuosisadan hirmumyrskyllä. Toisaalta onhan liioittelukin vaihtoehto. Hmmm. 

 

Viimeisten parin vuosituhannen ja varsinkin vuosisadan aikana olemme aika ajoin turvautuneet filosofien ja runoilijoiden tapaan kommentoida ympäröivää maailmaa. Joko yleisemmän olemassaolon ihmettelyn tai tositarkan havainnon kautta meille on avattu uusia tapoja ja näkökulmia suhtautua muihin ihmisiin. Olemme yrittäneet löytää merkityksiä lyhyehkölle ilmaantumisellemme tähän universumiin ja muiden olioiden keskuuteen. 

 

Missä kaikuu tämän päivän runoilijoiden ääni? Lavarunous on kasvanut ilmiöksi joka puolella Suomea, mutta saako se aikaan yhteiseloamme kehittävää vuoropuhelua, joka on muun muassa teatterin ja draaman peruskauraa? Taiteilijuus on kykyä kurkata uuteen. Millaista dramaturgista uudelleen jäsentämistä – ja sitä kautta vaihtoehtoista ajattelua – teatteri voisi tuottaa? 

Miellän nykyään dramaturgit aikamme ajattelijoiksi, jotka eivät aristele kohtauttaa ihmisyyttä ei-ihmisyyden kanssa tai jotka uskaltavat näyttää meille rinnakkaisia näkyjä. Mietin myös valon, äänen ja tilan dramaturgioita. Rajaton dramaturginen ajattelu ja lähestymistapa synnyttää uudenlaista uteliaisuutta. Se saattaa tarjota meille vaihtoehtoisia malleja nähdä, kuulla, tuntea, kokea, aistia, haistaa ja maistaa. 

 

 

 

Teattereiden ohjelmistot (repertuaarit) pyörivät jälleen pandemian jälkeen täysillä. Yleisö tuntuu löytäneen tiensä takaisin teatteriin. Lippujen hintojen korottaminen veisi pohjan ajatukselta, että teatterin ovet ovat samalla tavalla avoimia kaikille. 

Ohjelmistollisten vaihtoehtojen etsiminen, löytäminen ja käyttäminen voi olla riskipeliä. Kuka edes uskaltaa uteliaasti kurkata vaihtoehtopokerin ”pimeän kortin”? Vaihtoehdottomuuden selän taakse voi myös jemmautua. Vaihtoehdottomuutta on vastustettava. Helppoa se ei ole, mutta on käännettävä niin monta kiveä kuin mahdollista, jotta löytyy uusia ratkaisumalleja monimutkaisiinkin asioihin. Nykyiseen lyhytnäköiseen, helppoja vastauksia hakevaan puoluepolitiikkaan on palautettava ihmisarvoinen yhteisten asioiden hoito, joka vähentää eroja ja kaventaa kuilua eri ihmisryhmien välillä.  

 

Teatteri voisi omana, laajana vaikuttajakanavana vielä enemmän miettiä, miten nykysysteemin seireenimäinen vaihtoehdottomuuteen houkuttelu saadaan vaimeammaksi. Miten esimerkiksi isojen teattereiden pienet näyttämöt voisi valjastaa säännöllisen vierailutoiminnan monikulttuurisiksi sydämiksi ilman yltiökorkeita lipputulotavoitteita? Onko tällainen vaihtoehto edes mahdollinen? 

 

Huomaan pohtivani myös, että nakertaako vaihtoehdottomuuden retoriikka parlamentarismia, vähentääkö se osallisuuden ja osallistumisen tunnetta ja vaikeuttaako vaihtoehdottomuus jopa demokraattisen järjestelmän toimimista. Miten kukaan haluaisi osallistua yhteisten asioiden hoitoon (politiikkaan), kun näköalana on vaihtoehdottomuus, jota turmiollisempaa on enää pelkkä näköalattomuus? Miksi esimerkiksi minä suuntaisin äänestyspaikalle, kun poliitikot ovat ryhmäpaineistettuja vaihtoehdottomuuteen?  

 

Miksi niin monen asian vaihtoehtoisia vaikutuksia ei tunnisteta ja tunnusteta, vaan kaiken pitää olla yksiselitteisesti tuottavaa, taloudellisin tuloksin mitattavaa? Miksi liiketaloudellinen ansaintalogiikka olisi tieteessä ja taiteessa keskeinen, määräävä ja tavoiteltava? ”Ainoa vaihtoehto.” Mille? Miksi?