Moe Mustafa: Minulla menee hyvin, olen onnellinen. Mutta olen ollut todella kiireinen vuoden alusta lähtien. Olin kesällä kaksi kuukautta Berliinissä työstämässä Mikko Roihan ohjaamaa Ei kertonut katuvansa -esitystä, ja sieltä heinäkuussa palattuani aloin heti harjoitella Mascu-Fuck -teostani. Mascu-Fuckin eilinen ensi-ilta meni hyvin, joten nyt voin vähän rauhoittua. Lomaa pidän vasta lokakuussa. Olen kuitenkin todella onnellinen siitä, että näin freelancerina töitä on riittänyt.  

Teoksessani Mascu-Fuck käsittelen sitä, kuinka maskuliininen hegemonia voi rajoittaa yksilönvapautta eri tavoin. Monologeissa käsittelen omia kokemuksiani homoksi kasvamisesta ja hylätyksi tulemisesta, vanhempieni vaikutusta elämääni sekä epäonnistuneita ihmissuhteitani. Kukistan menneisyyteni maskuliinisessa yhteiskunnassa vatsatanssin ja seksuaalisuuden keinoin.  

 

Eilisen ensi-illan jälkeen olin todella väsynyt. En ollut ihan ymmärtänyt miten fyysistä esitystä olin tekemässä, ennenkuin sain kaikki palaset paikalleen. Jokaisen läpimenon jälkeen sanoin valosuunnittelija Julia Jäntille ja tuottajalleni Stéphane Querrecille (PALO Art Productions), että tuntuu kuin tulisin saunasta, kroppa on niin väsynyt. Perheessäni on tanssittu paljon, se on osa kulttuuriamme. Minä tanssin jo lapsena vatsatanssia, ja sain jopa kutsuja häihin tanssimaan, kunnes teini-ikäisenä vatsatanssia tanssiva mies ei ollut enää hyväksyttävä. En ollut tanssinut pitkään aikaan, kun vuonna 2011 eräällä festivaalilla Sisiliassa rohkaistuin, enkä pystynyt enää lopettamaan. 

 

Vaikka käsittelen esityksessä vaikeita ja henkilökohtaisia asioita, pystyn hallitsemaan tunteitani. Käsittelen mielelläni vaikeita aiheita, eikä minulla ole vaikeuksia olla tunteellinen näyttämöllä. Tästä huolimatta, harjoitellessani edesmenneelle isälleni osoitettua monologia heinäkuussa olin aivan sekaisin pari päivää. En ollut varma pystyisinkö vetämään monologia. Sanoin itselleni, että minun on saatava ote tilanteesta, en voi antaa kohtauksen musertaa itseäni ja minun on löydettävä keino, jolla pystyn tekemään sen. Päädyin siihen, että minun on erotettava itseni henkilöstä, joka puhuu: minun oli ikään kuin halkaistava itseni kahtia. Tämän tekniikan löydettyäni pystyin viemään kohtauksen läpi. Tästä huolimatta tekniikka petti minut kaksi päivää ennen Kiasman ensi-iltaa, ja muserruin jälleen.  

Tätä teosta edeltää pitkä prosessi. En ole ammattinäyttelijä, vaikka olen aikaisemmin näytellyt. Mutta halusin kertoa oman tarinani omalla äänelläni. Olen tehnyt todella vilpittömän esityksen oman elämäni kokemuksista. Olen tämän prosessin aikana kysynyt itseltäni toistuvasti, haluanko todella tehdä tämän esityksen. Vaikka olen rempseä henkilönä, näyttämöllä tarvitaan aivan toisenlaista itseluottamusta. Mutta olen aina kirjoittanut elämästäni, perheestäni ja mieskumppaneistani, ja minut näkee aina kirjoitusvihko kädessäni. Tiesin, että minun on itse esitettävä teokseni. 

 

En ole kovin uskonnollinen, mutta kunnioitan uskontoani. Sanotaan näin, että olen yhteydessä uskontooni. Emme usein puhu, etenkään muslimien queer-yhteisössä, siitä miten länsimaalainen käsityksemme homoseksuaalisuudesta on. On mahduttava tiettyyn muottiin. Queer-henkilönä on ikään kuin hylättävä oma uskontonsa ja mukauduttava tiettyyn tapaan olla queer, jonka taas olemme omaksuneet 1990-luvun amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista. Lähi-idässä varttunut ihminen, kuten minä, tuntee usein pakkoa jättää taakseen kaikki vanhemmiltamme ja omalta kulttuuriltamme opittu, jotta meidät hyväksyttäisiin. Tämä luo valtavan identiteettiristiriidan. Jotkut luovat itselleen uuden persoonan, mikä ei välttämättä tee heitä onnellisiksi, mutta mahdollistaa heille uuden yhteisön. Itselleni on ollut tärkeää identifioitua queerinä muslimina ja löytää tasapaino uskontoni ja homoelämäni välillä. Meillä queereilla muslimeilla on oma pitkä historiamme, jota olemme vasta alkaneet tutkia. 

En uskaltanut toivoa eilisen kaltaista vastaanottoa, etenkään suomalaiselta yleisöltä. Mutta kun yleisö alkoi raivokkaasti taputtaa musiikin tahtiin esityksen alussa, pelkoni katosivat. Herranjumala, se oli uskomatonta, häkellyttävää – aivan mieletön kokemus. Tuntea yleisön olevan kanssasi läpi esityksen. 

 

Ammanissa, Jordaniassa asuva perheeni on tietoinen siitä mitä teen työkseni. Äitini tietää, että olen homo. Olen aina ollut vallankumouksellinen. En ole piilotellut, ja olen aina pukeutunut haluamallani tavalla. Olen ollut jopa liian värikäs muille queer-henkilöille, enkä tarpeeksi maskuliininen. Mutta jos käyttäytyisin toisella tavalla, pukeutuisin eri lailla, tekisikö se minusta onnellisen? Itselleni maskuliinisuus on tarkoittanut sitä, että viihtyy omassa kehossaan. Tietenkin tämä aiheutti ongelmia kotona, mutta äitini on aina tukenut minua. Tiesin 18–19 -vuotiaana, että elämäni tulee olemaan tällaista, ja minun on jatkettava elämistä. En kuitenkaan välttämättä kerro tarkemmin esityksistäni perheelleni, tai siitä mitä teen näyttämöllä. He tukevat minua siitä huolimatta, omalla tavallaan.   

 

Elin pitkään siinä luulossa, että olin perheeni ainoa taiteilija, kunnes viime kesänä kävin kotona, ja kuulin ensimmäistä kertaa, että isäni oli nuorena kirjoittanut näytelmiä Palestiinassa ja Kuwaitissa ja oli aikoinaan myös näytellyt. Äitini oli kutonut mattoja, mutta hän ei koskaan kertonut, että kotimme seinillä olevat matot olivat hänen tekemiään. Tämä tuli itselleni täytenä yllätyksenä, sillä nuoruudessani vanhempani eivät halunneet, että opiskelisin musiikkia, näytelmäkirjallisuutta tai englanninkielistä kirjallisuutta. Ilmeisesti isäni oli pettynyt nuorena omiin mahdollisuuksiinsa, ja päätyi insinööriksi. Jos tulet köyhästä perheestä Lähi-idässä, mahdollisuutesi onnistua taiteilijana ovat pienet. Isäni ei halunnut minun pettyvän, enkä ymmärtänyt sitä silloin. Vasta nyt tajuan, että se johtui varmaan hänen omista kokemuksistaan. Näen vanhempani nyt eri valossa, ja äitini tekemä matto on nyt Helsingin-asunnossani.  

 

Teen parhaillaan äänisuunnittelua Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -esitykseen. Meillä on ollut ihana harjoittelujakso, pidän todella Satu Linnapuomin kanssa työskentelemisestä. Hän on mahtava ja tarkka. Tunnen oloni turvalliseksi työryhmässä. En ole aikaisemmin tehnyt töitä näin suuressa teatterissa, saan harvoin tällaisia mahdollisuuksia. Syyskuussa osallistun New Performance Turku -biennaaliin Turbulence-ääniteoksellani ja lokakuussa matkaan Kyprokselle Open Up -festivaalille, jossa teokseni The Topography Soundscape of My Queer Body on ohjelmistossa. 

 

Tämä vuosi on todellakin ollut suurenmoinen. Mutta tätä se freelancerin työ on, sitä ei koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Valokuva: Kansallisgalleria / Pirjo Mykkänen

 

 

---

Kaikki aiemmat Mitä kuuluu -haastattelut