17.09.2015

Myyräntyö tai rakentava tappiomieliala

Otsikon vaihtoehtoja pohti Heiner Müller vuonna 1977 jättäessään hyvästejä Brechtin opetusnäytelmälle: ”Maastossa, johon OPPI on haudattu näin syvään ja joka sitä paitsi on miinoitettu, täytyy pää toisinaan painaa hiekkaan (liejuun, louhikkoon), jotta voisi nähdä eteensä.”

Luen Hamletinkoneen Hamletin esittäjän monologia: ”Jos draamani aika tulisi, sen aika olisi kapinan aika. Kapina alkaa kävelyllä. Työaikana, vastoin liikennesääntöjä. Katu kuuluu jalankulkijoille. Jossakin heitetään auto nurin. Veitsenheittäjän painajainen: hidas ajo kohti vääjäämättömästi tulevaa parkkipaikkaa jota ympäröivät aseistetut jalankulkijat. Jos poliisit ovat tiellä, ne lakaistaan katujen laidoille. Kun kulkue lähestyy hallintokorttelia, poliisiketju pysäyttää sen.--- Ensin huudetaan vapautta kunnes aletaan huutaa hallitusta nurin. Poliisia ruvetaan riisumaan aseista, ---”

Luen, mitä Müller ajattelee Shakespearesta: ” Shakespearen katse on aikakauden katse. Koskaan aikaisemmin ei eduntavoittelua ole esitetty yhtä paljaana, ilman peitteen häivää, aatteen verhoa. IHMISIÄ ON KUOLLUT VÄHÄN PÄÄSTÄ JA MADOT OVAT HEIDÄT SYÖNEET VAAN EI RAKKAUDESTA.” Mülleristä meidän tehtävämme on työskennellä ristiriidan erittelyn parissa.

Aika on toinen. Pelottavan ajankohtaiselta kuulostaa Hamletinkone.

Musikaalien utopistinen lumovoima

1990-luvun lama sai suomalaiset teatterit tarttumaan hanakasti musikaaliin. Vuosina 1992-1996 musiikkiteatteriin myytyjen lippujen osuus nousi huimasti 19%:sta 28%:iin. Tapahtuuko nyt samoin? Se selviää neljän viiden vuoden kuluessa. Vuoden 2015 Teatteritilastoista ensi elokuussa nähdään mutun ensimerkkien paikkansapitävyys.

Helsingin Kaupunginteatterin Billy Elliot-musikaali ja sen paralleelikonfliktit - kaivostyöläisten taistelu oikeudesta työhön ja Billyn kamppailu oikeudesta tanssia - saivat tarttumaan uudelleen Richard Dyerin kirjaan On Entertainment ja sen artikkeliin viihteestä ja utopiasta. Dyer kirjoittaa viihteen lumovoimasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Viihde on todellisuuspakoista, siinä toiveet täyttyvät. Sen voima on utopistisessa sensibiliteetissä, tunteena jostain paremmasta. Viihde tuntuu energiana, intensiteettinä, läpinäkyvyytenä, yhteisöllisyytenä ja yltäkylläisyytenä niukkuuden, kurjuuden, monotonisuuden, huolien, toivottomuuden tai uupumuksen sijaan.

Porttiteoria ja musikaalit

Porttiteorian mukaan lailliset ja miedot päihteet toimivat porttina kovempiin aineisiin. Riippuvuutta aiheuttavat aineet herkistävät aivojen mielihyväkeskusta ja saavat kaipaamaan kovempaa kamaa. Näinkö musikaalit toimivat? Ovatko musikaalit teatterin sisäänheittotuotteita? Miten katsojat toimivat?

Mielikuvittelu pitää ihmiskunnan hengissä

Halusin neitseellisen etukäteiskokemuksen KOMin Muuttomiehistä. Hurmeen Nyljettyjen ajatusten Aimon ja Köpin sijaan matkalle ihmisen mielikuvittelun maailmaan lähdetään metkojen muuttomiesten seurassa. Muuttolaatikoista ja ihmisten muistoista kehkeytyy matkoja mielikuvittelun harhapoluilla. Me vietämme ja elämme kiireettömästi aikaa yhdessä, pohdimme ihmisen olemusta, elämän ja maan menoa. Hyvää tekee!

Mitä taide tekee?

Lainaan tähän Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten pohdintaa taiteesta: ”Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi.”

Minua tämä ajatus elähdyttää. Se täyttää toivolla ja voimalla, jota nyt tarvitaan.

Minä, minä, minä ja ihmisten keskinäinen helvetti

Mitkä sanat vangitsivat Martin Crimpin Onnellisuuden tasavallan? Miten tätä nyrjähtänyttä musiikkikomediaa voisi kuvailla? Minuun vetosi ilmaisun sordiino, jolla ykkösosan julmuudet ilmoille pudotetaan ja jolla kakkososan itsekkäiden individualistien puhekuoro ja paneeli toimi yltiöindividualismin demonstraationa. Minuun vetosi musiikki, joka ikään kuin tapailee ihmisten mieliä. Mieleen jäi soimaan kolmisointu. Jos olisin sosiologi, tätä tekstiä haluaisin tutkia.

Ambivalenssin viikko

Kummallinen viikko. Olen osittain töissä, hienoja taidehakemuksia kätilöimässä, osittain lomalla opettamassa Teatterikorkeakoulussa. Aamupäivät ja illat ovat täyttyneet opiskelijoiden havainnoista, pohdinnoista ja yhteisistä keskusteluista nykyteatterin historian ja draamanjälkeisen teatterin tunneilla. Ensi viikolla Tampereen Nätylle. Toisaalla maan hallituksen toimenpiteet, pääministerin puhe, huomenna mielenosoitus…

Mihin menet teatterintutkimus?

Viimeisessä Teatteri & Tanssi -lehdessä oli Aino Kukkosen kirjoitus ”Kadota vai kukoistaa? Teatterintutkimus kriisissä”. Kirjoitus oli raportti pohjoismaisesta konferenssista ja heijasteli tämän tapahtuman tuntoja. Katoamisen vai kukoistamisen dikotomia oli teatterin ja draaman professori Hanna Suutelan. Luin kirjoitusta hämmentyneenä. Kuuntelin muutama vuosi aikaisemmin Suutelan kristallinkirkkaasti hahmottamaa tutkimuksen paradigmanmuutosta, jonka näin performatiiviseen nykytodellisuuteen ja tulevaisuuteen kurkottavana hienona ylirajaisena avauksena. Nyt kirjoituksesta välittyi uhridiskurssi – tahattomasti vai tietoisesti.

Helsingin yliopiston teatteritieteen järjestämässä opetuksen kehittämisseminaarissa oli puhumassa Warrickin yliopiston School of Performance Studies -ohjelman apulaisprofessori Milija Gluhovic. Hänen näkemyksissään opetussisällöistä ja opetusfilosofioista korostuivat ylirajaisuus, rohkaisu kansainvälistyä jo opiskeluvaiheessa, teorian ja käytännön linkitys yhteen. Gluhovic vetää myös kolmen yliopiston esitystutkimuksen kansainvälistä maisteriohjelmaa.

Keskustelua pitää jatkaa ja avata. Teatterin, esityksen ja tutkimuksen kenttä on muuttunut, eikä pelkästään Taideyliopistoissa tehtävän taiteellisen tutkimuksen ansiosta. Totta se on, että uusliberalistinen managerialismi jyllää yliopistoissa, mutta ei sen pidä antaa selättää.

twitter.com/tinfotweets