17.11.2022
Näkyjen näkijä
Teatteriohjaaja Juho Liira saa Ralf Långbackan rahastosta jaettavan tuen Saksaan suuntautuvan opintomatkan toteuttamiseen. Ohjaajana jo kokenut, hiljattain Teatterikorkeakoulusta valmistunut Liira puhuu “jatkuvasta vallankumouksesta” metaforana ihanteelliselle hengelle ja työtavalle ryhmässä. Töissään kankeita haamuja kaatava teatteriohjaaja suunnittelee perustavansa oman ensemblen tai vaihtoehtoisesti elvyttävänsä perustamansa ja luotsaamansa Inkerin Kansallisteatterin.
Ralf Långbackan (1932–2022) rahaston matkatuki on jaettu teatteriohjaaja Juho Liiralle. Tämä marraskuu on ensimmäinen, kun vastavalmistuneelle ohjaajalle osoitettu stipendi myönnetään ilman rahaston perustajaa, joka olisi 20.11. täyttänyt 90 vuotta. Lappeenrannasta kotoisin oleva Liira tulee tekemään opintomatkan Saksaan rahaston ajatuksen mukaisesti ja sen tuen turvin. Matkastipendin saajan valitsi isänsä, taiteen akateemikko, teatteriohjaaja Ralf Långbackan puolesta elokuvatuottaja Mats Långbacka:
"Juho Liira on monipuolinen tekijä, “teatterikieliä” laajasti hallitseva ohjaaja. Vapaana taiteilijana työskentelevä Liira on kriittinen laitosteatterirakennetta kohtaan. Hänen taustansa muusikkona antaa selvästi vielä uuden ulottuvuuden hänen teatteriohjaajuuteensa. Liira vaikuttaa ohjaajalta, joka kykenee kattavaan yhteiskunnalliseen analyysiin."
Ralf Långbackan perustamaa rahastoa hallinnoiva Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) järjestämässä pienessä kokoontumisessa muisteltiin kansainvälisesti suuntautunutta Långbackaa ja kuultiin vuosi sitten Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistuneen Juho Liiran kuulumisia. Liira kertoi kaipaavansa omaa laumaa, jollainen hänellä oli ennen Teatterikorkeakoulua ihmisissä Inkerin kansallisteatterin piirissä. Koulun ja teatterikentän välitilassa elävää teatteriohjaajaa kutsuu tarkemmin vielä määrittymätön pohjoinen: “kertokaa, jos Kari Väänänen tarvitsee, niin olen valmis lähtemään”, huikkaa Liira tinfolaisille ovella lähtiessään, kainalossaan vanhemman kollegansa muistelmatrilogia.
Harrastajuuden horjuttava kapinavoima
Kriittisyys instituutioita kohtaan ja omakantainen yhteiskunnallinen ajattelu nivoo nelikymppistä Liiraa omia ohjaajan näkemyksiään muiden muassa teeseiksi muotoilleeseen Långbackaan. Eri puolilla Suomea ylioppilas- ja harrastajateattereissa ohjanneella Liiran “lauman ikävä” on sukua mittavan työuran tehneen ammattikollegansa ajattelulle taiteellisesta teatterista ja ensemblen merkityksestä.
“Hyödyn tradition hierarkkisuudesta: On niin paljon helpompaa aloittaa työskentely antamalla heti osa auktoriteetista pois, kuin joutua ensin raivaamaan itselleen työskentelyolosuhteet. ”Kiitos että annoitte minulle täydellisen itsevaltiuden, saatte sen heti takaisin.” (Liira 2021: 12)
Tässä kirjoituksessa lainataan monessa kohdin tänä vuonna teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Liiran kirjallista lopputyötä sillä perusteella, että se käsittelee juuri käsillämme olevaa aihetta, ohjaamista ja myös siitä syystä, että opinnäyte on tätä kirjoittaessa suhteellisen tuore, ilmestynyt vuosi sitten. Opinnäyte on myös rehellisentuntuista reflektointia, kirjoittajan itsensä alttiiksi aukaisemista, joten tämäkään haastattelu ei arkaile kysyä suoraan.
SH: Kirjallinen lopputyösi TeaKiin (2021) on otsikoitu Vallankumous ja kapina. Kirjoitat vallankumouksellisuuden löytyvän teatterin perimästä, kerrot samastuvasi joihinkin kapinallisiksi katsomiisi tekijöihin kuten lappeenrantalaiseen Maria Fominiin tai Kristian Smedsiin. Kapina, erimielisyys on hedelmällinen lähtökohta ja sen puute saattaisi jättää joitain ideoita toteutumatta teatterissa.
Olet esimerkiksi valinnut ohjattaviksesi Kalevalasta inspiroituneita tarinoita, (Kullervo Rising, 2017 jne), teit muilla aineksilla miksatun Topeliuksen Koivun ja tähden maisterin opinnäytteeksesi. Mitä vallankumouksellista tai kapinallista on työskentelyssäsi / töissäsi?
Juho Liira: Käytän lopputyössäni “jatkuvaa vallankumousta” vertauskuvana ihanteellisesta hengestä ja työtavasta ryhmässä. Siinä luotan paljon näyttelijöiden itseohjautuvuuteen, etsin oikopolkuja, rönsyilen vapaasti ja olen nopeasti luopumassa omista ideoistani, jos muilla on parempi.
Koska en koe olevani kovin syvällä Suomen teatteriskenessä, sanoisin että teatterini on vain 35 % vallankumouksellista. Teatterini on kuitenkin 100 % kapinallista: en ole lähtenyt kysymään keneltäkään lupaa omaan tekemiseeni. Kun pääsin teatterikouluun ajattelin syväpsykologisesti, että nyt meikälle annettiin lupa. Koulun aikana tajusin, että taiteilijuus on jotain mitä miun pitää ottaa, eikä ole olemassa mitään instituutioita, jotka jakaa siihen lupaa.
Siinä mielessä työskentelyssäni ei ole mitään vallankumouksellista, että teen tekstilähtöisesti ja usein kansallisromanttisissa maastoissa. Kullervolla ja topeliuksella yritin kumota kansallisten symbolien kankeita haamuja. Etnofuturistisilla tai pseudo-kareliaanisilla esityksilläni kapinoin viihdeimperialismia vastaan ja vaalin karjalaisuutta suomalaisuuden sisällä.
DIY-teatteritaustani aiheutti kitkaa työmuotoon uppoutumisessa. Olin omaksunut intuitiivisen tavan tehdä, ja nyt piti tehdä asiat oikeaoppisesti esim. artikuloida tilanne, henkilöiden motivaatiot ja ohjata kohtaus valitsemansa aiheen läpi. En pitänyt tämän ”oikeaoppisen” tavan pakottamisesta, ja salaa ajattelin, että hyvä on, voin tehdä tämän näin teidän mieliksenne, sitten myöhemmin palaan omaan tapaani. (2021: 17)
SH: Kuvaat itseäsi auteur-ohjaajaksi, joka haluaa tehdä omanlaistaan teatteria. Matalan hierarkian metodit olet hylännyt niitä kokeiltuasi. Kerrot, että aiemmin teatteri oli saattanut olla sinulle itsetarkoitus ja tapa olla ihmisten kanssa ja että koulu auttoi ymmärtämään tarpeesi ohjaajana, “pitää löytää henkilökohtainen ‘halu’ näyttämöä kohtaan, tai syy kertoa juuri tämä tarina”. Pelkkä ihmisten kanssa yhdessä tekeminen ei riittäisi. Sitten taas tuttujen näyttelijöiden kanssa työskennellessä kerrot itseohjautuvuuden toteutumisesta, mikä taas pohjautuu “parhaaseen mahdolliseen luottoon”.
Puhuit taannoin kahvitellessamme “lauman ikävästä”, etsitkö uutta laumaa ja millaista? Harrastajuudestakin puhuttiin suhteessa ammttilaisuuteen, tarvitseeko teatterin kapina tällaista jaottelua ensinkään? Jos, niin millä sitä voi perustella?
JL: Ohjaajana olen mieluiten näkyjen näkijä ja luokan pelle. Etsin syntyvien teosten sisäisiä koheesioita intuitiivisesti ja haluan luonnostella niitä sitten nopeasti työryhmän kanssa näyttämölle.
Keskustelimme Inkerin Kansallisteatterista, harrastajakollektiivista, jota luotsasin löyhästi ottaen 2013-2019. Tunsin että johdin hurjaa taiteilijajoukkoa, ja pystyin tiputtamaan siinä ohjaajuuteni tavallaan minimiin. Oli kevyttä lähteä tekemään tuosta vain heti perään uutta esitystä, kun osasi luottaa että käytössä on tuttuja itseohjautuvia röyhkeitä näyttelijöitä.
Siinä mielessä teatterin kapina tarvitsee jatkossakin tuota jaottelua, että sen harrastajuuden pitää horjuttaa sitä ammattilaisuutta. Nyt näin vastavalmistuneena ohjaajana tekee ensitöiksi mieli perustaa vapaa ryhmä tai elvyttää Inkerin Kansallisteatteri.
(…) vastustan rakennetta, joka tuottaa tietynlaista taidetta. Haluan olla eri mieltä. Samanmielisyys kauhistuttaa minua. Haluan erottua. Haluan huomiota. Haluan tehdä juuri päinvastoin. Haluan olla osa vastakulttuuria. Fuck the system & Punx never die.(2021: 22)
SH: Ralf Långbacka korosti – omaan kokemukseensa nojaten – kansainvälisyyden merkitystä teatteriohjaajalle. Långbacka pyrki nuoresta saakka katsomaan paljon esityksiä, myös maailmalla, hänen tiensä vei usein Saksaan. Mitä sinä ajattelet kansainvälisyydestä omalla kohdallasi?
JL: Teatteri on kansainvälinen kieli ja jatkuvaa suullista perinnettä. Jos minun pitää kuvailla esitykseni tyyliä kansainväliselle teatteripromoottorille (tilanne ei ole täysin hypoteettinen), voin sanoa, että “se on grotowskilainen”.
Olen näyttelijöiden kanssa etsimässä samankaltaisia luovia tiloja ja inhimillisen ajattelun rajoja. Siihen teatteri on kliininen tutkimuskohde, rajaus, jonka maailma on aina synnytettävissä uudelleen. (2021: 4)
Aiemmin Ralf Långbackan rahastosta ovat saaneet matkatukea Ari-Pekka Lahti, joka nykyään työskentelee Helsingin kaupunginteatterin dramaturgina, useita kantaesityksiä eri teattereihin ympäri Suomea ohjannut Riikka Oksanen sekä Q-teatterin taiteellisena johtajana ensi vuonna aloittava Juho Mantere. Ralf Långbackan muistelmien kaksi ensimmäistä osaa on suomeksi julkaissut Siltala (suom. Hannimari Heino) ja kolmas ehti ilmestyä ruotsiksi Förlagetilta.
TINFO / Sari Havukainen, 17.11.2022
Aiemmat artikkelit aiheeseen liittyen:
Ohjaaja on vastuunkantaja (18.11.2021)
Berliinin vaikutteet (19.11.2020)
Kansainvälisyyden merkitys teatteriohjaajalle (19.11.2020)
Ralf Långbackan taiteellista teatteria koskevat teesit näkyviin blogissaan ilmestyneeseen muistokirjoitukseensa on kirjannut Hanna Helavuori (28.7.2022).