03.03.2022
Näytelmäkirjailija sanoittamassa työtään
Valto Kuuluvaista kiinnostavat erilaiset valtasuhteet ja sosiaaliset hierarkiat, mutta taiteilijana hän pitää oman aktivisminsa erillään taiteen tekemisestä. Toistuvat teemat, tai neuroosit, joiksi hän näitä näytelmissään tarkastelemiaan valtasuhteita kutsuu, ovat ympäröivään maailmaan liittyviä, vuodesta toiseen jäytäviä vitutuksia. TINFO kysyi, ja pragmaattisesti kieleen suhtautuva näytelmäkirjailija avautui suhteestaan kirjoittamiseen.
Näytelmäkirjailija Valto Kuuluvainen (s. 1981) valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2014. Hän on työskennellyt näytelmäkirjailijana sekä freelancerina teatterin ja esitystaiteen eri tehtävissä niin dramaturgina kuin ohjaajanakin. Kuuluvainen osallistui Uuden näytelmän ohjelman (UNO) Hautomoon vuonna 2019. Kun vuosina 2017-2022 toiminut ohjelma on nyt tulossa päätökseen, otimme yhteyttä Kuuluvaiseen, kysyäksemme mitä ohjelma on hänelle tarkoittanut, mutta ennen kaikkea miten hän itse mieltää työnsä näytelmäkirjailijana.
Koetko näytelmäkirjailijana kirjoittavasi tietylle vastaanottajalle eli onko sinulle tärkeätä kuvitella näytelmillesi lukija tai kokija?
Koen kirjoittavani selkeästi tiettyä kontekstia varten. Konteksti voi olla joko tietty yleisö- tai ihmisryhmä, tai vaikka maantieteelliseen sijaintiin tai kulttuuriin liittyvä, kuten ”helsinkiläiset”, tai ”queer-yhteisö”. Toinen iso vaikuttaja on tietysti toteutuksen konteksti eli näyttämö tai muu, mihin kirjoittaminen sijoittuu. Oletettu vastaanottaja voi näin olla monen kaltainen.
… onko sinulla ollut mahdollisuutta kirjoittaa niin sanotusti ”vapaasti”, ilman tietoa vastaanottajasta?
Tällä hetkellä ei ole aikaa vapaaseen kirjoittamiseen, koska teen tilaustyötä. Mutta vuosien varrella olen kirjoittanut paljon ilman mitään ulkoista painetta tai tarvetta. Monet niistä projekteista ovat jääneet kesken. En ole hyvä saattamaan loppuun jotain, jolle ei ole tiedossa lukijaa. Kirjoitan, jos vain aikaa löytyy, se on työtäni.
Miten kuvailisit suhdettasi kieleen? Onko tämä suhde muuttunut vuosien saatossa?
Suhteeni kieleen on aika pragmaattinen. Draamassa kieli liittyy henkilöön, se syntyy henkilön kautta. Toki tämä on tekstikohtaista. On myös tekstejä, jotka ovat lähteneet liikkeelle tietyn kielen tai kielellisen asian tutkimisesta, esimerkiksi sisältäneet runomateriaalia.
Tällä hetkellä kirjoitan melko perinteistä draamamuotoa, jolloin kieli syntyy toimivien henkilöiden ja tilanteen kautta. Aikaisemmin, varsinkin aloittaessani kirjoittamaan määrätietoisemmin, kirjoitin myös proosaa ja runojakin. Kieli oli ehkä enemmän keskiössä kuin työssäni juuri tällä hetkellä. Koen kuitenkin olevani tarkka kielellisesti myös kirjoittaessani draamaa. Lähtökohtaisesti repliikkeihin tulisi mielestäni suhtautua kunnioittavasti. Niitä olisi käytettävä kuten ne on kirjoitettu, ellei kirjailija anna toteutukselle erikseen niin sanotusti lupaa muokata repliikkejä. Saatan miettiä yksityiskohtia paljonkin, koska lopulta kieli on tärkeä osa maailmaa.
… entä rytmi, olet kirjoittanut musiikkinäytelmiä, koetko että musiikki on vaikuttanut kirjoittamiseesi esimerkiksi rytmillisesti?
Olen soittanut bändeissä koko aikuisikäni, ja tehnyt räppiä aika määrätietoisesti jossain välissä. Minulla on aina ollut jokin musaprojekti käynnissä, ja musiikista on tullut läheinen väline. Musiikintekemiseni on kuitenkin harrastustasolla. Hahmotan mielestäni musiikkia välineenä teatterissa aika hyvin, verrattuna visuaalisuuteen, joka ei ole vahvuuteni. Itse kirjoittamisessa musiikki on läsnä vaihtelevasti, teoksesta ja sen lähtökohdista riippuen. Varmaan vaikutteita on tullut otettua paljon, sitä itse huomaamatta.
Mikä on suhteesi näyttämöön näytelmäkirjailijana?
Sanoisin, että kirjoittaessani kuulun siihen ryhmään, jolle näyttämö ei ole kauhean konkreettinen paikka. Enemmän merkitsee näyttämöllinen tilanne, eri elementtien tai ihmisten suhteet toisiinsa. Esimerkiksi nyt kirjoittaessani kuunnelmaa teen oivalluksia siitä, miten erilaisessa suhteessa yleisöön vaikkapa monologimuoto on kuunnelmassa, kuin näytelmässä. Etäisyys katsojaan on niin erilainen.
Mutta ajankäyttö, ja media, johon kirjoitan, ne ovat itselleni tärkeitä rajoituksia. Näyttämö on yksi näistä mahdollisista medioista. Jollain tavalla muoto, johon kirjoittaa, vaikka siis näyttämö, tulee kirjoittaessa selkärangasta. Sitä mediaa tai muotoa ajattelee koko ajan, tiedostamatta. Se on näkymätön ehto kaiken taustalla, johon kaikki tekeminen ja jokainen valinta on suhteessa. En ajattele, että henkilö A kävelee näyttämön yhdestä reunasta toiseen, mutta näyttämö asettaa ennakoivan ehdon, joka ohjaa kaikkia valintoja, nimenomaan tilanteena. Tekstin suuntaa, sitä mikä toimii ja mikä ei.
Ohjaat sekä omia tekstejäsi että muiden. Onko ohjaaminen vaikuttanut työhösi näytelmäkirjailijana?
Lähdin ylipäänsä ohjaamaan, muun muassa siksi, että minulla oli tarve saada määriteltyä omaa kirjailijuuttani. Kouluvuosina ohjaajat eivät olleet kiinnostuneita teksteistäni, joten halusin todistaa, että ne ovat toimivia näyttämötekstejä. Sain todistettua sen ainakin itselleni, ja mielestäni se riittää.
Minun on pidettävä sisäistä ohjaajaani loitolla kirjoittaessani. Toisaalta tämä on vaikeuttanut kirjoittamista ja toisaalta helpottanut. Kun olen kirjoittanut esimerkiksi näytelmää yhdessä toisen kirjailijan kanssa, ja teksti on tullut siihen pisteeseen, että pohdimme voiko sen tuoda näyttämölle. Silloin voi tulla kohta, jolloin olisi tunnistettava, sisäistä ohjaajaa ei saa vielä päästää tekstin kimppuun. Muutoin lapsi voi mennä pesuveden mukana. Muuten teksti voi menettää jonkin arvon, jonkin elementin, joka voisi vielä löytyä. Mikäli sekä kirjoittaa että ohjaa tekstiä on pystyttävä olemaan ”ratkaisematta” liian varhaisessa vaiheessa.
Olet kirjoittanut näytelmiä lapsille – muun muassa näytelmän Käärmeihmiset sekä Unikuskit yhdessä K Rasilan ja työryhmän kanssa – ja kirjoitit lopputyösi Teatterikorkeakoulussa taiteellisesta lastenteatterista. Lopputyössäsi https://taju.uniarts.fi/handle/10024/6154 sanot muun muassa, että lastenteatterissa on usein vanhempi tai muu kasvattaja välittäjänä, joka ikään kuin arvottaa esityksen katsojan puolesta – ja puolsit tämän sijaan leikkiä näytelmäkirjailijan työkaluna. Haluaisitko avata tätä leikin ulottuvuutta, mitä leikki on mahdollistanut sinulle näytelmäkirjailijana?
En ole käyttänyt leikin käsitettä aikuisten näytelmissä, mutta se on ollut minulle tärkeä lastennäytelmien tekemisessä. Suzanne Osten piti meille Teatterikorkeakoulussa lastenteatterikurssin, josta kiinnostukseni heräsi. Hänen käsitteellistämisensä on varmaan erilaista kuin minun, mutta sain sieltä työvälineen.
Halusin kirjoittaessani Käärmeihmiset-näytelmää lähteä muusta suunnasta kuin kasvattajuuden suunnasta rakentamaan siltaa sille, miten lapsille voisi tehdä esitystä. Minulla ei ollut vanhemmuudesta eikä kasvattajuudesta tuolloin mitään kokemusta, mutta leikin kautta sain yhteyden lapsiin. Leikki ja leikkiin meneminen lasten kanssa tuntui luontevalta. Omassa lapsuudenperheessäni leikki oli se alue, jossa lapset ja vanhemmat olivat tasa-arvoisia. Leikin kautta pääsee pois kasvattajan ja vallanpitäjän roolista. Minulle leikki on tästä syystä ollut todella tärkeä välineenä.
Ammatissa toimivana taiteilijana kuitenkin ajattelen, että kasvattajan ja vastuullisen henkilön rooli on tärkeä myös teatterintekijälle. Taiteilijana ei voi välttää vastuuta, joka syntyy aikuisen valtasuhteesta lapsiin, joten molempia tasoja tarvitaan.
Lastennäytelmien lisäksi olet kirjoittanut näytelmän muun muassa Helsingin kaupungin puistotyöntekijöistä sekä viime aikoina työstänyt triptyykkiä varakkuudesta. Olet käsitellyt teoksissasi monenlaisia aihepiirejä, mutta eritoten esimerkiksi identiteettikysymyksiä ja valtasuhteita. Koetko toistavasi näitä teemoja kirjoittaessasi?
Varmaan toistan jotain, eikö kaikki taitelijat tee niin? (Nauraen) Sanoisin että minulla on omat neuroosini. Ajattelen, että pikemmin kuin teemoja, ne ovat maailmaan liittyviä vitutuksia, jotka kiusaavat vuodesta toiseen. Ehkä ne ovat tapoja havainnoida, ehkä olen ylivirittynyt erilaisten valtasuhteiden, sosiaalisten hierarkioiden ja sukupuoleen liittyvien asioiden suhteen oman transtaustani takia.
Joudun jokaisen uuden teoksen kohdalla miettimään näitä uudestaan. Minusta tuntuu, että minulla on niin eri tulokulma kuin valtavirralla. Joudun aina ratkomaan kysymyksiä, joita moni muu ei kirjoittaessaan edes ajattele. Tämän takia olen tietenkin myös tehnyt niistä asioista esityksiä ja teen varmasti tulevaisuudessakin. Valta ja sukupuoli ovat hyvin lähellä toisiaan ihmisten vuorovaikutuksessa. Valta-asema manifestoituu niin voimakkaasti sukupuolirooleissa. Tätä tulen varmaan pyörittämään hamaan tulevaisuuteen.
Vanhemmiten minua on alkanut kiinnostaa yhä enemmän myös kysymys samastumisesta. Pystymmekö oikeasti samastumaan toistemme elämään? Missä tilanteessa se on mahdollista, ja missä ei? Tämä on tämänhetkinen aihe, ja voi olla, että se on ohimenevä – aiheet vaihtuvat iän ja vuosien aikana, mutta kyllä meillä taiteilijoilla on oma käsialamme, josta meidät tunnistaa. Siksi on tärkeää, että kentältä löytyy paljon tekijöitä. Moniäänisyyttä tarvitaan, jotta saadaan enemmän tietoa maailmasta.
… onko näytelmäkirjailijalla itseasiassa muita suurempi syy määritellä omaa etiikkaansa?
Taide ei oikeuta mitä tahansa. Meillä on ensisijaisesti velvollisuus olla hyviä ihmisiä ja vasta toissijaisesti hyviä taitelijoita. Taiteilijuutemme ei oikeuta väärinkäytöksiä, ei sen enempää taiteessa kuin taiteen ulkopuolella ja yksityiselämässä. Se pätee tosin kaikkiin ammatteihin, siinä mielessä olen tiukkapipo.
Yksi syy miksi viihdyn näytelmäkirjailijan ja ohjaajan roolissa, varmasti on, että näissä rooleissa määritellään maailmankuvaa. Taidetta tehdessä on mahdollista vaikuttaa vuorovaikutuksen tapaan ja tapaan, jolla olemme toistemme kanssa.
Eino – Henkilökohtainen sukupuolihistoria -teoksesi (2016) oli omaelämäkerrallinen performanssi transprosessistasi, identiteetistä ja muuttuvasta kehosta, ja Kaleidoskooppi-kuunnelmassasi (2018) käsittelit muunsukupuolisuutta, perhe-elämää ja arkea. Mikä on näytelmäkirjailijana suhteesi artivismiin eli aktivistiseen taiteeseen, joka perinteisen poliittisen taiteen sijaan pyrkii osallistumisen avulla muuttamaan esimerkiksi ihmisten elinehtoja?
Tähän vastaisin suoraviivaisesti, että näytelmäkirjoittamiseni ei ole aktivismia. Koen olevani aktivisti, mutta täysin eri roolissa kuin näytelmäkirjailijana toimiessani. Taiteilijan on oltava epäpoliittinen, teosten sisäisessä maailmassa poliittinen kannanottaminen käy nopeasti uuvuttavaksi. Minulla on kuitenkin niin paljon mielipiteitä, että ne helposti ikään kuin valuvat teoksiin. Jos taiteilijan mielipide on suoraan luettavissa teoksesta, se heikentää mielestäni teoksen laatua. Taiteilija voi nostaa esiin aiheita, elämäntapoja ja tarinoita. Yleisön katsetta voi suunnata, mutta siihen se jää.
Esseistiikan ja aktivismin kautta taiteilijan on mahdollista toteuttaa vaikuttamisen tarvetta itsestään. Artivismin käsite puolestaan kai sijoittuu jonnekin näiden raja-alueelle, mutta itse en koe, että teokseni istuisivat kovin hyvin siihen genreen.
Minusta tuntuu, että minut on tavallaan pakotettu aktivistiksi oman vähemmistöstatukseni vuoksi. Transhenkilöt ovat olleet niin näkymättömiä yhteiskunnassa ja ovat edelleen varsinkin arkisissa kohtaamisissa, että vaikka ihmiset tuntevat termejä ja ilmiötä, se ei tarkoita, että olisi todellista yhdenvertaisuutta. Tässä joutuu usein väistämättä, haluamattaan olemaan aktivistin roolissa. Tai sitten toinen vaihtoehto on hyväksyä tietynlainen näkymättömyys. Varmaan moni vähemmistöihin kuuluva tunnistaa saman problematiikan. Samalla myös ymmärtää sen, miten arvokasta on saada olla ”vain” taiteilija.
Väistämättä kaikki taiteilijat, jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön, joutuvat jollain tavalla käsittelemään omaa identiteettiään ja suhdettaan normiin, jossain vaiheessa uraansa. Se vaatii työtä ja energiaa, jota heidän, jotka eivät kuulu vähemmistöön, ei tarvitse käyttää. He voivat käyttää energiansa johonkin muuhun, vaikka taiteen tekemiseen. Aktivismi ei ole romanttinen asia, vaan konkreettista toimintaa, asioiden toistamista ja vuorovaikuttamista. Tavoitteena on saada vaikka asianmukaisia lomakkeita, tai oikeus tavalliseen työpaikkaan. Ettei tarvitse selittää yhä uudestaan samoja, henkilökohtaisia asioita. Ei kukaan halua tulla kaapista yhä uudelleen ja uudelleen.
Sitten on niitä kausia, kun haluaa vain rauhoittaa aikansa taiteen tekemiseen, olla aina ottamatta kantaa.
Kirjoitit vuonna 2018 Kansallisteatterille queer-kuplan sisältä blogikirjoituksen, jossa toivoit, että transihmisiltä kysyttäisiin joskus jostain muustakin kuin sukupuolesta. Ihan viime vuosina näyttämötaiteessa käsiteltävät HLBTIQ-teemat sekä esittämisen muodot ovat monipuolistuneet ja syventyneet – ajattelen sinun teoksesi lisäksi esimerkiksi viime syksyn Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa, Kid Kokon, Meri Ekolan ja Tari Doriksen Katoaminen-passiota tai Punch Up! -klubin siirtymistä suurille lavoille. Minkälaisia laajempia vaikutuksia näillä teoksilla on, vai onko niillä?
Mielestäni se mitä on tapahtunut, on että ihmiset tietävät, että tämänkaltaisia ilmiöitä on olemassa. Ihan tietämättömiä asenteita ei kohtaa niin paljon, ainakaan avoimesti, ainakaan omassa lähiympäristössäni – vaikka tiedostan, että asun kuplassa. Mutta mitä tapahtuu pitkällä aikavälillä? Näen tässä kaksi vaihtoehtoista skenaariota.
Yksi, pessimistinen, on näin karkeasti se, että tämä on trendi, joka tarkoittaa, että parhaillaan queeresityksiä on paljon, erilaisia queerhahmoja ilmaantuu, mutta sitten tämä trendi hiipuu ja palaamme siihen missä on oltu tähän asti. Tämä on mielestäni todennäköinen reitti. Yhteiskunnan tasolla saatamme päätyä vähän paremmalle tasolle, jos mietimme vähemmistöjen oikeuksia laajasti. Esimerkiksi kummilapseni koulussa seksivalistustunnilla oli käsitelty transihmisten olemassaoloa. Nämä termit vakiintuvat, mutta se ei tarkoita, että yhdenvertaisuus vahvistuisi.
Toinen, optimistisempi ja epätodennäköisempi, muttei mahdoton on se, että vähemmistöt pääsisivät oikeasti tekemään valtavirtaan rooleja ja esityksiä. Tämä olisi mahdollinen suunta eteenpäin, taiteen kenttä voisi oikeasti moninaistua. Sille on kuitenkin hirveästi rakenteellisia esteitä. Se tarkoittaisi, että vähemmistötekijät olisivat samalla viivalla johtoasemiin ja monipuolisesti kaikenlaisiin päärooleihin. Se tarkoittaisi sisäistetyn rasismin, seksismin ja ableismin käsittelemistä systemaattisesti, myös taideinstituutioiden tasolla, mikä on vielä aika harvinaista. On todella iso kysymys, jäädäänkö tässä trendin tasolle. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen kuin aloittaessani Teatterikorkeakoulun. Ja vielä ihan kauhean paljon erilaisempi kuin mitä se on ollut 1990-luvulla nimenomaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen suhteen.
Rasismiin liittyvissä kysymyksissä olemme tosin vielä enemmän takamatkalla, puhumattakaan vammaisten oikeuksista. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole ainoat, jotka ovat altavastaajina.
Mainitsit aikaisemmin olleesi kiinnostunut samastumisen kysymyksestä, mitä ajattelet samastumisen mahdollisuudesta?
En usko, että voimme koskaan olla tilanteessa, jossa enemmistö ei – ikään kuin vahingossa – tulisi määritelleeksi toimintaympäristöä. Olemme samaistumiskyvyttömiä asioihin, joista meillä ei ole kokemusta. Olemme sokeita toistemme elämäntilanteille ja elämänkokemuksille.
Mihin pisteeseen voimme olla yhdenvertaisia, edes teoreettisella tasolla? On ollut hieno huomata esimerkiksi, että Helsingin kaupungin sairaanhoitopiirissä on uudistettu visuaalista ilmettä. Neuvolan visuaalisessa kuvastossa näkee monenlaista perhettä. Periaattellisessa yhdenvertaisuudessa voimme päästä hirveän pitkälle. Mutta enemmistö määrittelee kuitenkin tasavertaisuuden rajan, ja tällä hetkellä emme ole edes lähellä sitä tilannetta, jossa voisimme olla, johon voisimme päästä.
Tämä on näytelmäkirjailija-minän teoreettista pohdintaa. En halua, että kukaan ajattelee, ettemme voi onnistua tai emme voi pyrkiä tästä eteenpäin. Itse ajattelen että voin olla vähemmän rasistinen kuin mihin minut on kasvatettu, jos teen jotain sen asiaan eteen. Se vaatii työntekoa, yhteiskunnallista keskustelua. Emme voi ratkaista rasismia ja syrjintää yksilötasolla, tämä edellyttää, että instituutiot ja yhteiskuntarakenteet muuttuvat toisen näköisiksi.
Osallistuit Uuden näytelmän ohjelman (UNO) Hautomoon vuonna 2019. Mitä se mahdollisti sinulle?
Se mahdollisti minulle dramaturgin, eli lukijan, joka oli välttämätön siihen, että sain näytelmän kirjoitettua miltei valmiiksi. Hautomo mahdollisti myös kollegiaalisia työpajoja, joissa sain mielestäni paljon lisätietoa siitä mitä näytelmäkirjailijan työ on ja mitkä työn haasteet ovat, kuten myös tietoa työhyvinvointiin liittyvistä asioista. Tärkeimpänä koin sen vertaistuen, jonka hanke mahdollisti.
… entäs mitä infraa ja minkälaisia rakenteita kaipaisit näytelmäkirjailijana – mitä jäät kaipaamaan UNOsta?
UNOsta jään kaipaamaan Saara Rautavuoman kaltaista tuottajaa sekä rakennetta, joka tekisi puolestani työtä. Tällä tarkoitan rakennetta, joka kertoisi maailmalle, että olen olemassa. Se saattaa olla suurin haaste tässä työssä: miten saada ihmiset tietoisiksi olemassaolostani? Kirjailijat ovat, tai itse olen ainakin temperamentiltani ja luonteeltani sellainen, että itseni tunnetuksi tekeminen on todella kuormittavaa. Se, että olisi tahoja, jotka lähettelisivät teattereille tekstejämme ja yrittäisivät solmia yhteyksiä ja mahdollistaa tapaamisia, olisi todella arvokasta.
Missä vaiheessa Hautomossa kirjoittamasi näytelmä Kultainen lusikka – Kolme kuvaelmaa suomalaisesta rahasta -näytelmä on, ja mitä seuraavaksi?
Näytelmä on loppuvaiheessa. Olen ohjaajan kanssa tarjoamassa sitä teattereihin, ja toivomme että se toteutuisi näyttämölle. Kultainen lusikka on triptyykki rahasta, varallisuuteen liittyvistä tabuista. Olin hahmotellut ideaa ennen UNO:on pääsemistä vuosikausia. Minua kiinnosti keskiluokkaisuus, ja miten voimakkaasti se määrittelee suomalaista kulttuuria ja ajatusta siitä, että kyllähän kaikki pärjää. Elämme utooppisessa todellisuudessa tässä maassa. Siitä lähdin kirjoittamaan.
Kevään aikana kirjoitan kuunnelmasarjan valmiiksi, ja sen lisäksi pöydältäni löytyy epämääräisiä suunnitelmia. Kiikarissa on myös muita projekteja. Seuraavien kolmen vuoden sisällä olisi myös kiva päästä taas ohjaamaan omia ja muiden tekstejä.
Näin lopuksi: pandemian aikana olet opetellut jiirisahaamista, onko tähän tultu pakon edessä vai ihan kiinnostuksesta?
(Nauraen) Muutimme ensimmäisenä koronakeväänä, ja teimme ison pintaremontin. Sen yhteydessä opettelin lattialistojen kiinnittämistä. Ei se ihan helppoa ole, mutta onneksi puolisoni on kädentaitoinen ja on auttanut, kun on meinannut tulla itku.
TINFO / Linnea Stara, 28.2.2022
Valto Kuuluvainen on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja.
Kuva: Tiina Eronen