17.05.2018

Hanna blogikuva

Niin väkevä on viikko

Kiitos väkevyydestä kuuluu Tuire Tuomistolle, Sonya Lindforsille, Teemu Mäelle, Joensuun kaupunginteatterille. Valoa ja lämpöä tunkee esityksellisen ja muunlaisen ajattelun muodossa omaan kroppaan. Minussa versoo, kun taiteilijat synnyttävät ajatussilmuja. Onnen-Hanna, jolla työssä on tällainen luontaisetu ja nautintaoikeus. Esityksellisten ja teoskohtaamisten rinnalla ovat kulkeneet kohtaamiset Tampereen Teatterikesän Future is Present -kokonaisuuteen valittujen hienojen taiteilijoiden kanssa.

Ensi viikon UNOn Suuren näyttämön visio -seminaarin viritystä varten olen oleillut kymmenen yli 400-paikkaisen katsomon omaavien kaupunginteattereiden suurten näyttämöiden ohjelmistoissa ja tilastoissa. Se onkin sitten toisenlaista todellisuutta. Ja jossain sivuvirrassa kulkevat pohdiskelut taiteilijan vapaudesta ja vastuusta Unkarin todellisuudessa. Että sellaisiin pohdintoihin palaan kuun vaihtuessa.

Ja ah, Teatteritilastot 2017 valmistuvat pala palalta (kiitos tilastonlaatija Piia Volmarin ja kaikkien teidän, jotka aineistoa lähetätte). Juhannuksen korvilla on opus valmis. Vielä on matkaa.
 

Poliittisen fantasiautopian nautintoa

Mikä nautinto! Mikä teos, mikä koreografi, mitkä tanssijat, mitkä esiintyjät, mitkä valot, mitkä äänet ja musiikki, mitkä puvut! Sonya Lindforsin ja työryhmän Cosmic Latte on poliittista fantasiautopiaa, keveästi ja aistittavasti himmaillen, niin h....tin taiturimaisesti, älykkäästi ja hauskasti toteutettuna. Lindforsin trilogian kolmas osa liikkuu ihan uusille leveleille rodullistetun todellisuuden tarkastelussa. 

Cosmic Latte pitää sisällään taiturimaisia liikkeellis-musiikillis-valollis-tilallisia siirtymiä, moodista toiseen, kuin ruumiin free jazzia. Meillä on näyttämö, siellä totta hitossa representoidaan, ja mihin kaikkialle se sormi osoittaa meitä katsomaan. Cosmic Latte rakentaa erilaisia näyttämö- ja yleisösuhteita, liikutaan esityksen kehyksessä ja sen ulkopuolella.

Nämä ruskeat kehot ja (valkoinen keho) esityksellistävät ja ruumiillistavat vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Meille esityksellistetään ja ruumiillistetaan utopiaa tulevaisuudessa. Nyt ollaan vuodessa 3018, synnytään ikään kuin uudelleen ja ollaan vapaita olemaan sitä, mitä ollaan.  

Sam Cooken A Change Is Gonna Come playbackattuna. Ja Sun Ra, tämä Saturnus-planeetalta kotoisin oleva kokeellinen jazzmuusikko avaa oven kosmokseen. Niin ja vielä Bachin musiikillinen uhrilahja kantaattien muodossa.

Esityksen innoittamana ryhdyin etsimään lisää tietoa afrofuturismista. Tässä hyvää taustoitusta afrofuturismille. Lisäksi voi tutustua kosmiseen vallankumoukseen ja radikaaliin unelmointiin.

Minulle Cosmic Latte on mielenräjähdys. En sitä muutoin voi kuvata. Illalla kuuntelin San Rata. Ei ole paluuta. Post Suomi 100 ja afrosuomalaisuus -jiihaa!

Hyvät ihmiset, menkää ja kokekaa Cosmic Latte. Ottakaa riski mennä vailla lippua. Helle ja kevätväsymys aiheuttavat no showta.
 

Kuka ja mikä meidät päästää pahasta?

Löydetty tila virittää jo heti alkuunsa tuntemattomuudellaan. Tuire Tuomiston Shawarma – Pahan koreografia tapahtuu Öljysäiliö 468:n punaisessa tilassa Laajasalossa. Sisältä punaisena hehkuvan tilan lävistää aukoista tunkeutuva valo. Me istumme punaisessa tilassa keskipakoisesti reunoilla sivustaseuraajina, pahuuden mahdollistajina aivan kuin muutoinkin. Ja meitä uhkaa kumu, joka tulee rautapalkeista, öljytynnyrirumpusetistä, huilusta, ovien avautumisesta.

Tuire Tuomistolla on käsittämätön kyky saattaa katsojan ajatus liikkeelle luomalla alitajuisesti vaikuttavia kuvia ja tilanteita tyrkyttämättä. Minua kauhistutti kahden esiintyjän konttorituolitaisto ja tapa, jolla he repivät kertakäyttösadetakkeja toistensa päältä kuin nahkaa. Yhtä lailla kauhistuttaa kohtaamisen uhka tai se, että yksi vain juoksee ympäri, ympäri näkemättä ympärilleen. Minua kiehtoi kehämäisen kiertyvän liikkeen variaatiot. Tankotanssia ja suuri ihmisvarras.  Ja täydellinen yllätys. Tuunattu Suvilaulu ”jo joutui armas aika” kaikuu kuin sakraalitilassa. Ovet aukeavat. Yllätysesiintyjät – kaksi karitsaa saapuvat. Ja äkkiä olemmekin pastoraali-ilottelussa. Esitys sai miltei uskonnollisia sävyjä viattomien karitsojen myötä.  

Kävimme jälkikäteen keskustelua, minulla oli suunnaton tarve yrittää sanallistaa näkemääni. Häiriköin Tuirea, joka muistutti minulle shawarma-sanan etymologiasta kääntymisenä: ”Ajatukseni oli, että jos pahaa kääntää, kääntelee, saattaa myös paljastua jotain siitä, mitä me pidämme ´hyvänä´. Syy, miksi halusin käsitellä pahaa, oli yhtäältä se provosoiva ennakkoluulo, että näyttämöllä nähty paha aiheuttaisi lisää pahaa (kenen pahasta me silloin muuten puhumme?) ja toisaalta erilaisten me-piirien syntymistä, jolloin kaikki paha on oman piirin ulkopuolella.”
 

Uurasta nautinnoissa!  

”Jos perimmäinen päämäärämme on voimakkaan ja elämänhaluisen olemassaolonkokemuksen luominen ja säätäminen, on järkevää käyttää siihen tarkoitukseen sellaista kokonaisvaltaista menetelmää kuin taide.” Tässä yksi Teemu Mäen Taiteen tehtävä -esseekokoelman kiteytyksistä.

Uskalsin tarttua tähän esseekokoelmaan vasta nyt. Korkea oli kynnys. Ajattelin, ettei oma pää riittäisi ja putoaisin kirjoittajan kelkasta ja uuvahtaisin jo ensisivuilla ja että minua odottaisi saarnoja kateederilta. Höpöhöpö. Ison osan muodostavat Mäen luennot Aalto-yliopiston professuurikaudelta, mutta luennoitsija/kirjoittaja on laskeutunut alas paljastuen hauskaksi, itseironiseksi ja suhteellisuudentajuiseksi. Hän kutsuu itseään Mäki Käkikelloksi toistaessaan asioita tai lörpötellessään. Esseiden äänensävy on kaikkea muuta kuin tuputtava ja ryppyotsainen. Mäki on kielen kuohkeuttaja, hän kirjoittaa mutkattomasti ja suorasti.

Matka alkaa käytännöllisestä utopiasta, taiteen tehtävistä, taiteen tekemisen ja katsomisen/kokemisen syistä, kriittisestä taiteesta ja taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä, jatkuu pohdintoihin taiteellisesta tutkimuksesta ja päättyy taiteen ja päättyy näkemyksiin siitä, miten taide voi reagoida ilmastonmuutoksiin (hyvin).

Teemu Mäki on iloinen valistusoptimisti. Hän rohkaisee miettimään ja näkemään, mitä hyötyä ja iloa minulle taviskatsojana on taiteesta ja miten, millaista iloa tunnen ”taiteellisista tekeleistä”. Minä en uuvahtanut Mäen ”maailmankatsomuksellisella kiertoajelulla”. Mäen seitsemän kohdan ohjelma, mitä valtion pitää tehdä ja mitä minun pitää tehdä, on hyvä. Erityisesti minuun vetosi huoneentaulu ”Uurasta nautinnoissa”. Jos keskittyy vain työhön, ei opi nautintoa eikä kiitos välttämättä seiso työlle uhrautumisen lopussa. Tavaravaurauden perässä ”kipittely” aiheuttaa Mäen mukaan ihmiskunnan vakavimmat ongelmat.

Mitkä siis ovat taiteen tehtävät? Mäelle niitä on neljä: nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen. ”Keskustelunherättämistaide” ei Mäkeä vakuuta: se näyttäytyy ”kollektiivisena itsehoitona”, jossa taiteilija muistuttaa ”mainoskampanjan suunnittelijaa tai viestintäpäällikköä” tarjoillessaan osana spektaakkeliyhteiskuntaa ”elefantteja olohuoneessa” ja muita ”harmittomia ärsykkeitä”. Osallistavalta taiteelta Mäki ”hurmahenkisesti” odottaa, että se ”alkaisi vaatia osallistujilta yhä enemmän, kohtuuttomuuksiin asti”. Mäki ei lämpene taiteesta, joka ”ujuttaa tietoa sieluun” samalla kun ”kiskoo kyyneltä silmäkulmaan”. Mäki pohtii taidetta, jossa tietämisen on ”epäpuhdasta” yhteydessä tunteisiin ja moraaliseen pohdiskeluun. Pieni toive. Minä Richard Dyerin ”kasvattina” haluaisin, että Mäki tulevaisuudessa pohtisi myös populaarin poliittisuutta.

Taiteen kriittistä tehtävää ja avantgardea sekä taiteen vaikuttavuutta arvioidessaan Mäki käy lävitse taiteen perustutkimuksen kaltaista olemusta, pienenkin yleisön merkitystä, etujoukkoteoriaa. Kriittinen taide toimii myös ”siedätyshoitona” hyvässä ja pahassa. Taiteella on myös ”valumaefekti”, sen vaikutus tihkuu yhteiskuntaan. Taide on ”ruokavalio” hitaan muutoksen paikka enemmänkin kuin ”ihmelääke” tai ”vallankumous”. Ja taiteella on aikaa, sillä ei ole ´parasta ennen´ päiväystä ja se vaikuttaa utopian kautta. Mutta taideteoksen ääreen ei Mäen mukaan voi tulla kuin ”valmiiseen pöytään”: ”Taideteos on puolivalmiste, jonka sinä taiteen kuluttajana joudut tekemään valmiiksi.”

Teoksen ilmastonmuutosta käsittelevä kokonaisuus päättyy epilogiin, jota kehystää Teemu Mäen äidin kuolema. Kuolema ja ilmastonmuutos – molemmat pysäyttäjinä ja hyväntekijöinäkin. Tällaisesta kehyksestä käsin taide näyttäytyy entistä enemmän olemassaolonkokemusten säätäjänä ja mielekkääksi tekijänä. Se tarjoaa vaivaa ja nautintoa, luo vaihtoehtojen ja uusien arvottamistapoja.

Mäki päättää teoksen Pentti Saarikosken runoon ”Elämä on ihmiselle annettu, /jotta hän tarkoin harkitsisi, /missä asennossa tahtoo olla kuollut, /… /, ja omaan runoonsa ”Hän on kuollut” äidin kuolemasta: ---Äiti rakasti meitä.

Kiitos kirjasta, kiitos ajattelusta! (Tästä tulikin paljon pitempi merkintä kuin olin ajatellut. Kirjan sivuille ja pikku muistiinpanokirjaani oli kertynyt alleviivauksia ja huutomerkkejä. Annos oli niin tuhti ja ravitseva, että valui nyt tähänkin vähän kuin vahingossa.)
 

Private-festivaalilla Joensuussa    

Järjestin tee-se-ite -minifestivaalin Joensuun kaupunginteatteriin. Halusin nähdä Anna Kareninan, Pohjantähden ja Naisen 11. käskyn eli Shirley Valentinen. Olisin halunnut nähdä myös lapsille suunnatun Alas Taikavirtaa -klassikon, mutta se ei onnannut omiin aikatauluihini (höh).

Ainon Kiven ohjaaman ja sovittaman Anna Kareninan pohjana on Maaria Koskiluoman dramatisointi. Esitys näyttää aistivoimaisesti, minkälaisen uhkan naisen kaikkia normeja rikkova halu muodostaa yhteisölle ja minkä hinnan nainen joutuu halustaan maksamaan. Yhteisö ei jätä rankaisematta. Esitys käyttää itselleen esiintyvää sosieteettia kehystyksenään, samoin projisoituja kommentteja. Lavastuksen peilit ja viuhkaelementti toimivat osana tätä kehystystä. Teatteritila on kokonaisvaltaisesti käytössä seurapiirin näyttämönä.

Esitys fyysistää halun ja haluamattomuuden, se näyttää yhteisön ulossuljennan mekanismit, se näyttää normitetun pakkoliikkeisyyden ja vapaan liikkeen. Pakkoliikkeisyys korostuu, kun roolihenkilön puhe erotetaan hänestä. Ihmisen kuori esittää itseään. Joensuun Anna Karenina on paitsi fyysinen myös vahvasti auditiivis-visuaalinen. Musiikki, äänet, laulu kertoo sen, mitä sanat eivät kerro. Ja näyttämö kylpee tiheässä valossa, kylmässä sinisessä, kuolemanvioletissa, intohimon punaisessa tai luonnon maanläheisissä murretuissa sävyissä, kun se näyttää Levinin ja Kittyn rakkauden.

Sama näyttelijäensemble venyy tanssijoiden vahvistamana Pohjantähteen, jossa Janne Rosenvallin ja Iiristiina Varilon sovitus kattaa trilogian kaksi osaa päättyen 1920-luvulle. Esityksen kehystyksenä on nykytodellisuus.

Joensuun suuri näyttämö ei ole suurin suuri, se on haaste lavastajalleen, varsinkin kun tehdään fyysistä esitystä, jossa tanssijoiden/yhteisön liikkeet ovat keskiössä ja jossa kohtaukset seuraavat nopeassa tempossa toisiaan. Pienin elementein erotetaan muuttuvat interiöörit, tehdään ero sisä- ja ulkotilojen välillä, työväentaloa rakennetaan kekseliäästi lattialauta laudalta. Niin, ja liike. Liike on metafora, se on politiikkaa ja sen voi ruumiillistaa. Tämän Pohjantähden ydin on sen fyysisyydessä. Tähän kieleen johdatti jo suo, kuokka ja Jussi, joka nyt kantaa ihmistervaskantoja suosta. Miltei ollaan jo tulevassa.

Naisen 11. käsky on Joensuun kestohitti, jota näyttelijä Riitta Piironen on useaan eri otteeseen esittänyt Joensuussa tähän mennessä yli 10 000 katsojalle. Ei tätä tietoa edes tarvitse. Pienellä näyttämöllä pystyy aistimaan meidän 50+ ja 60+ -naisten yhteiset tunnot. Riitta on ilmiö. Täällä on täpösen täysi katsomo Riitan faneja voimaantumassa Shirleyn matkasta kohti omanarvontuntoa ja itsearvostusta. Koko katsomo nousee esityksen päätyttyä seisomaan ja osoittaa villisti kiitollisuuttaan. Ja vuodet ovat vain parantaneet ja syventäneet esitystä kuin hyvää viiniä. Näyttelijä rules!

Ei ole syytä purppasta näkemästään! Jatkopohdinnat ja tekijähaastattelut Joensuusta tulevat myöhemmin.

Joensuun tulevaa ohjelmistoa kannattaa katsoa jo sillä silmällä. Venäläis/neukkukausi jatkuu. Sofi Oksasen Stalinin lehmistä nähdään Aino Kiven kantaesitysdramatisointi ja ohjaus. Janne Saarakkalan Marin-tuomisina nähdään kansankomedia Rouva Stroganovna Saarakkalan ja Lija Fischerin Pohjois-Karjalaan uuspaikallistettuna sovituksena. Ja sitten vielä Bulgakovin Iivana Julma.
 

Ruotsin häirintää estävät toimenpide-ehdotukset suomeksi 

Hieno juttu, että Marianne Möller tulee suomentamaan tämän tärkeän ruotsalaisraportin seksuaalisesta häirinnästä ja sen sisältämistä toimenpide-ehdotuksista. Mitä siis tulee tehdä? Ruotsalaisraportin toimenpidelistaus on tässä: Tarvitaan lisää tietoa, ryhdytään muutoshankkeisiin, päivitetään toimenpide- ja menettelytapaohjeistukset, luodaan edellytykset hyvälle johtajuudelle, arvioidaan työehtosopimusten ja muiden sopimusten muutostarpeet, korjaustoimenpiteitä ja oikeusapuprosesseja hyödyntämällä suunnataan vaikeasta tilanteesta katse tulevaisuuteen ja luodaan näin edellytyksiä muutokselle ja ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin. Alan järjestöjen yhteinen neuvosto toimii muutostyön alustana.

Kyse on enemmästä kuin seksuaalisesta häirinnästä.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät