23.11.2023
Noora Karjalainen, mitä kuuluu?
Väitöstutkijana Taideyliopistossa hiljattain aloittanut Ursa Minor Enseblen taiteellinen johtaja Noora Karjalainen kutsuu kuulevat kuurojen taloon vieraiksi, kun ryhmän uusi teos, Kuvanveistäjä tulee ensi-iltaan tänään torstaina. Nuorena kuolleesta Karl Albert Tallrothista kertova näytelmä on ollut Karjalaiselle ja työryhmälle osoitus siitä, että 1890-luvulla viittomakieliset taiteilijat kohtasivat samankaltaisia – välillä tragikoomisiakin – ennakkoluuloja kuin nyt. Karjalainen pyrkiikin teatterintekemisellään murtamaan auditiivisen maailman luomia normeja käyttämällä kuurojen luonnollista aisti- ja kokemusmaailmaa. Tavoitimme teatteriohjaajan haikeista tunnelmista juuri ennen ensi-iltaa kysyäksemme, mitä kuuluu?
Noora Karjalainen: Kiitos kysymästä, aikamoista kyytiä ovat viime kuukaudet olleet! Aloitin syyskuussa tohtoriopinnot Taideyliopiston esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutkessa ja olen siinä ohessa ohjannut Koneen Säätiön tuella Ursa Minor Ensemblelle epookkidraamaa kuurosta kuvanveistäjästä Karl Albert Tallrothista. Näytelmä saa tällä viikolla kantaesityksensä kulttuurikeskus Caisassa, eli olemme aivan loppusuoralla. Maaliviivan häämöttäessä nousee esiin monenlaisia tunteita. Toisaalta on ihanaa viimein saattaa esitys yleisön eteen ja nähdä miten teos muuttuu yleisön käsissä. Toisaalta taas prosessin päättymisessä on haikeutta siitä, että pian lähdemme taas eri teille ja muutaman kuukauden kestänyt kuurokuplamme puhkeaa.
Tähän maailmanaikaan on hyvin harvinaislaatuinen etuoikeus saada tehdä taiteellista työtä täysin viittomakielisessä työryhmässä. Olemme monella tasolla taiteen kentällä väliinputoajia: kuuroilla on muita heikommat mahdollisuudet päästä opiskelemaan teatterialan ammatteihin, rahoituksen saaminen taiteelliseen työhön on haastavaa, eikä meillä ole omaa fyysistä paikkaa, jossa tehdä pitkäjänteistä taiteellista työtä. Kuluneet kuukaudet ovat konkretisoineet meille projektiluontoisen rahoituksen ongelmakohtia. Apurahat mitoitetaan yleisten standardien mukaan, mutta niissä ei oteta huomioon viittomakielellä työskentelyyn liittyviä erityispiirteitä: tekstin syväluku ja viittomakielelle kääntäminen vievät paljon aikaa, ja laadukkaan puhetulkkauksen toteuttaminen vaatii oman aikansa näyttelijöiden ja tulkkien väliselle yhteistyölle. Kun apuraha mitoitetaan vain harjoitusajan mukaan, itse varsinaiseen harjoitteluun jää vähemmän aikaa, sillä käännöstyö on pakko tehdä ensin ja tulkkaukseen valmistautuminen on vain hoidettava.
Tähän maailmanaikaan on hyvin harvinaislaatuinen etuoikeus saada tehdä taiteellista työtä täysin viittomakielisessä työryhmässä.
Riittämätön rahoitus on usein syynä sille, miksi välttelen tekstiin pohjautuvien esitysten tekemistä. On yksinkertaisesti taloudellisempaa keskittyä liikkeeseen ja fyysiseen materiaaliin. Kuitenkin Kuvanveistäjän myötä olen saanut muistutuksen siitä miten valtava voima kuuron käsikirjoittajan tekemässä tekstissä on. Salla Fagerström on onnistunut kiteyttämään näytelmään Albertin tarinan kautta jotain hyvin olennaista kuurojen jaetusta, ylisukupolvisesta elämänkokemuksesta. Tarvitsemme enemmän käsikirjoitettuja näytelmiä, jotka käsittelevät kuurojen historiaa ja kokemuksia, jotta meidän tarinamme tulevat yhteiskunnassa nähdyiksi ja kuulluiksi.
Kuvanveistäjä Karl Albert Tallrothista kertovan näytelmän valmistaminen on ollut viittomakieliselle työryhmällemme jollain tapaa korjaava prosessi. 1890-luvun viittomakielisten kuurojen elämässä on ollut samankaltaisia haasteita ja taisteluja mitä yhä tänä päivänä käymme läpi. Aloittaessaan taiteellista uraansa, Albert sai osakseen kuulevilta tovereiltaan arvostelua ja epäilyjä: tokkopa kuuro voisi menestyä taiteilijana, sillä mielikuvitukseen ja luovuuteen tarvittaisiin kuuloa! Yhä tänä päivänä kuurot taiteilijat törmäävät mitä kummallisimpiin olettamuksiin. Esimerkkinä mainittakoon erään kuulevan kollegan minulle lausuma päätelmä: “Eiväthän kuurot voi tanssia näyttämöllä, sillä sehän olisi työturvallisuusriski. Hehän saattaisivat tippua näyttämöltä!”
Tokkopa kuuro voisi menestyä taiteilijana, sillä mielikuvitukseen ja luovuuteen tarvittaisiin kuuloa!
Myös Albert törmäsi vastaavanlaisiin olettamuksiin. Hän oli kuitenkin sisukas kuuro ja riittävän lujatahtoinen päästäkseen vuonna 1895 kuulevien epäilyksistä huolimatta Ateneumin Taideteollisuuskeskuskouluun opiskelemaan. Taiteilijana Albert oli poikkeuksellisen monipuolinen ja edistyksellinen. Hän oli kehittämässä uudenlaista plastista viittomalaulua ja veisti hämmästyttävän realistisen näköisen luonnollisen kokoisen kipsiveistoksen “tyypillisestä kuuromykästä”. Albertin elämä jäi varsin lyhyeksi, sillä hän kuoli vuonna 1899 vain 27-vuotiaana. Albertin poismeno oli iso menetys koko kuurojen yhteisölle.
Esitysprosessi on ollut meille ennen kaikkea antoisa, sillä olemme käyneet jatkuvaa keskustelua taiteesta, viittomakielestä ja kuurojen historiasta. Ennen Kuvanveistäjää meille oli epäselvää millainen kuurojen taiteen historia Suomessa on, sillä tietoa ei ollut helposti saatavilla ja se oli melkoisen pirstaleista. Tänä syksynä olemme saaneet punottua lukuisista tiedonjyvistä jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Albertin rooli kuurona taiteilijana on paljastunut valtavan merkitykselliseksi.
Inspiroiduin kymmenisen vuotta sitten amerikkalaisesta kuurosta skenografista Ethan Sinnottista, jonka näyttämöfilosofia on “let the audience be deaf”. Usein kun käyn itse katsomassa kuulevien teatteria, koen olevani vieraana kuulevien talossa. Mitä jos kutsuisimme kuulevat vieraaksi kuurojen taloon? Kuvanveistäjässä olemme tutkineet tätä näkökulmaa tekemällä valintoja siten, että näyttämö seuraa kuurojen luonnollista aisti- ja kokemusmaailmaa näyttelijäntyön sekä valo- ja äänisuunnittelun kautta. Kerron esimerkin. Näytelmässä on mukana yksi kuuleva hahmo Julia Stadius. Eräässä kohtauksessa Julia on yksin huoneessa. Hän kuulee, kun hänen poikansa Valter Stadius on tulossa huoneeseen ja kääntää katseensa kohti ovea. Pian tämän jälkeen ovi avautuu ja näemme kun Valter astuu huoneeseen. Vaikka Julia kuulee poikansa askeleet, yleisö ei niitä kuule, vaan saa visuaalisen vihjeen huoneeseen pian saapuvasta henkilöstä Julian toiminnan kautta.
Usein kun käyn itse katsomassa kuulevien teatteria, koen olevani vieraana kuulevien talossa. Mitä jos kutsuisimme kuulevat vieraaksi kuurojen taloon?
Ensi-iltaa kohti mennään täyttä höyryä ja odottavaisin mielin. Saamme nyt Kuvanveistäjän yleisöön ensi kertaa myös ei-viittomakielisiä katsojia, ja palan halusta tietää miten Albertin tarina avautuu heille. Odotan myös sitä, että saamme jakaa esityksen viittomakielisille, joille hänen tarinansa ei ole entuudestaan tuttu.
Seuraavaksi olemme Ursa Minor Ensemblen kanssa menossa tammikuussa 2024 Turun kaupunginteatteriin esittämään Growthin, joka käsittelee sitä mitä tapahtuu, kun näyttämöllä saa olla kuuro. Turun esitysten jälkeen keskityn taiteelliseen väitöstutkimukseeni Tutkella. Väitöstutkimukseni keskiössä on kuuro keho. Tutkin teatteritaiteen ruumiillisuutta ja siihen liittyvää problematiikkaa, normeja ja valtaa, sekä kehitän kuurosta todellisuudesta käsin tapahtuvaa taiteellista praktiikkaa. Paluuta entiseen ei enää ole. Näyttämö on jo minulle muuttunut tila ja suhtaudun Albertin tavoin tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Noora Karjalainen on Ursa Minor Ensemblen perustaja ja toiminut sen taiteellisena johtajana vuodesta 2015 lähtien. Karjalainen on valmistunut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta teatterinopettajan maisteriohjelmasta vuonna 2022. Sitä ennen hän on opiskellut taidehallintoa ja -johtamista, hänellä on erityispedagogiikan opintoja sekä AMK-tutkinto Turun Taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusohjelmasta. Opintojen aikaisessa vaihdossa Tukholman Teatterikorkeakoulussa hän opiskeli mm. visuaalista teatteria ja miimitekniikoita.
Noora Karjalainen aloitti väitöstutkijana Taideyliopiston esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutkessa tänä syksynä.
Kuvanveistäjä 23.-26.11.2023 Kulttuurikeskus Caisassa.
Valokuva: Heidi Koivisto Robertson
Haastatteluvideon tuotanto: Ursa Minor Ensemble. Tulkki: Timja Shemeikka
TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki Mitä kuuluu -sarjan haastattelut.