Ohjaaja Cilla Backin mietteitä italialaisesta teatterista ja hiukan suomalaisestakin

Cilla Back on suomalainen ohjaaja, joka on hankkinut koulutuksensa Italiassa, Milanon Scuola del  Piccolo Teatrossa, jossa hän aluksi opiskeli lavastusta mutta siirtyi myöhemmin ohjaamiseen.

Cilla työskentelee milloin missäkin maassa, hän on nomadi joka suvereenisti vaihtaa kaupunkia ja maata eikä halua määrittää itseään tai töitään mihinkään tiettyyn maahan, kansallisuuteen tai kulttuuriin. Hän kuitenkin ystävällisesti jakoi ajatuksiaan teatterin tekemisestä Italiassa, Suomessa ja maiden välisistä eroista. 

 

Mikä sai sinut alun perin lähtemään Italiaan opiskelemaan? Miksi juuri Italia?

Halusin opiskella teatteria Keski-Euroopassa. Jo silloin minulle oli hyvin selvää, että suomalainen teatteri perustuu hyvin pitkälti suomalaisiin teemoihin ja suomalaiseen perinteeseen. Keski-Euroopassa traditiot ovat aivan toisenlaiset ja olin enemmän kiinnostunut niistä. Vaikka kokemusta ei ollut vielä silloin paljoakaan, olin enemmän kiinnostunut siitä, mitä siellä tehtiin.  Ajallisesti tämä oli Suomessa sitä Turkan ja hänen oppilaidensa aikaa.

 

Et ole siis sitä mieltä että italialainen teatteri olisi niin vahvasti perinteisiin nojaava kuin yleensä ajatellaan?

Italiassa on syntynyt niin monta eri tyylilajia ettei voi oikeastaan puhua edes perinteestä. Italiassa on paljon teatro di ricercaa eli tutkivaa teatteria, sosiaalista teatteria, melodraamaa. Italiasta tulee myös ohjaajia, kuten Dario Fo, joiden omat vahvat näkemykset teatterin tekemisestä ovat oikeastaan jo muodostuneet omiksi tyylilajeikseen. Italialainen perinne siis muodostuu ei-perinteestä. Lisäksi siellä on paljon keski-eurooppalaisia vaikutteita.

Suurin ero mielestäni on, että italialainen katsojakunta on tottunut hyvin erilaisiin teemoihin, joten se ei heti etsi helposti tunnistettavissa olevia symboleja vaan heillä on avarakatseinen suhtautuminen.

 

Osaatko sanoa jotain italialaisesta teatterikoulutuksesta yleisesti?

Italialaiset näyttelijät ovat enemmän ”päänsä sisällä” verrattuna esimerkiksi suomalaisiin, jotka ovat paljon fyysisempiä. Italia on myös hyvin ailahteleva maa, silloinkin kun puhutaan koulutuksesta. Esimerkiksi Milanon Piccolo Teatrossa vaikutti hyvin vahvasti aina senhetkinen talon ohjaaja. Suomessa kehitys on ollut tasaisempi. Italiassa on myös jäänyt vähemmälle kaikki turpaan lyöminen, kurittaminen, räkiminen, veren ja liman lennättäminen, mitä tapahtui vielä siihen aikaan kun itse opiskelin. He ovat ehkä todenneet ettei se ole niin olennaista näyttelijän koulutuksen kannalta. Fyysinen kehonhallinta on toki eri asia.

 

Minkä koit koulutuksen suurimmaksi anniksi Italiassa?

Sen, että näin paljon erilaista teatteria. Jokainen ohjaaja, joka tuli, edusti aivan omaa koulukuntaansa. Näin pystyi näkemään monia eri tapoja tehdä, eikä jumiuduttu yhteen ainoaan oikeaan tapaan tehdä. 

 

Miten koet että suomalainen kenttä suhtautuu ”ulkoa” tulevaan ja miten itse olet lähestynyt tätä ”epäsuomalaisuutta”?

Osittain varmaan siitä syystä, että olen jo tehnyt töitä ulkomailla, asenteeni ei ole ollut anteeksipyytelevä. Ensimmäiset työni, joita tein, olivat mielenterveyskuntoutujien kanssa, ihmisiä jotka ovat läpikäyneet psykoosin. Tästä kokemuksesta heidän mieleensä on jäänyt paljon asioita, jotka liittyvät yhteiskuntaan. Tämä on oikeastaan asia, joka tulee italiasta, siellä käytetään hyvin paljon tämän tyyppistä materiaalia taiteissa, ihmisten ehdoilla. Tämä oli asia, mikä minua kiinnosti. Aloin myös hyvin pian tekemään töistä isoissa taloissa. En oikeastaan ole koskaan edes esittänyt itselleni kysymystä, miten minuun suhtaudutaan. Piirileikkejähän leikitään joka maassa. Minulla on oma tapani tehdä ja onnekseni olen tavannut näyttelijöitä joiden kanssa yhteistyö on ollut toimivaa. Jo ensimmäisinä vuosin tapasin Minna Haapkylän, jonka kanssa teen edelleen töitä. On toteutettava omaa näkemystään vertaamatta liikaa. Italialainen ja suomalainen teatteriperinne ovat aivan erilaiset, kuin on myös katsojakuntakin. On vain käsiteltävä niitä teemoja ja tehtävä niitä projekteja, jotka kiinnostavat itseä. Kun niistä saa tarpeekseen, siirtyy tekemään niitä toiseen maahan.

 

Mitä mieltä olet suomalaisesta apurahasysteemistä?

Valtion apurahojen lisäksi on erittäin tärkeää, että Suomessa on olemassa pienempiäkin säätiöitä, kuten KONE,  Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Alfred Kordelinin säätiö, jotka jakavat apurahoja taiteilijoille. Ilman niitä jäisi paljon tekemättä. Suomessa tunnutaan olevan kiinnostuneita kansainvälisistä produktioista, tukirahaa on usein saanut niiden toteuttamiseen. Pitäisi kuitenkin pitää huoli siitä, ettei rahojen jako muutu liian sisäänpäinlämpeäväksi. Kuten aiemmin jo tuli mainittua, jokaisessa maassa teatteripiirit ovat jokseenkin sisäänpäinlämpeäviä, ja siinä piilee vaara. Pitäisi katsoa sisältöjä, millainen produktio on ja miten se edesauttaa esimerkiksi suomalaisen teatterin kansainvälistymismahdollisuuksia.

 

Onko sinulla kokemuksia residenssityöskentelystä Italiassa?

Italiassa ei ole ensembleja vaan tyhjiä taloja, jotka tilaavat esityksiä. Italialaisille se on tapa olla, toimia ja tehdä, eikä siellä edes puhuta residenssissä olemisesta varsinaisesti. Itselläni ei ole tästä kokemusta, voisin kutsua koko elämääni ja työskentelyäni yhdeksi residenssiksi! Minulle on tärkeää voida liikkua maasta toiseen, olla nomadi. Olen saanut itseni siihen asemaan lähtemällä jo nuorena Suomesta. Kuuluin jo Suomessa vähemmistöön joten en edes silloin identifioinut itseäni tietyn maan tai tietyn kulttuurin kanssa ja tällä tiellä olen jatkanut myös urallani.

 

Italialainen teatteri on kiertävää teatteria, miten näet sen vaikutukset esimerkiksi näyttelijöiden elämään? Suomalaisesta näkökulmasta ikuinen kiertolaisuus tuntuu melko raskaalta taakalta.

Produktioita tehdään Italiassa valtavalla vimmalla, koska niitä tehdään ilman rahaa, ilman ruokaa ja ilman kattoa. Tekijöiden on ensin oikeutettava ja perusteltava itselleen se, mitä ovat tekemässä ja sitten vielä eri tahoille saadakseen rahaa toteutukseen. Jokainen on siis hyvin motivoitunut produktioihin ja se on ehkä systeemin hedelmällisin puoli. Toinen puoli on se, että monet taiteilijat elävät köyhyyden rajoilla. Se ei ole millään tavalla tarkoituksellista. Rikastumaan eivät pääse edes menestyneet ryhmät. 

Italiassahan erityispiirteenä on myös poliitikan läheinen vaikutus teatteriin. Paljon on kiinni siitä, kuka esimerkiksi istuu pääministerin pallilla. Valta vaihtuu ja rahat voivat mennä sen sileän tien. Suomessa vaikutus ei ole niin rankka. Ei ole ministeristä kiinni, onko jollakin teatterilla yhtään rahaa vaiko ei mutta Italiassa näin on. Berlusconin aikakausi on ollut katastrofaalinen teattereille. Monet teatterit ovat joutuneet sulkemaan oviaan ja toiset ovat alkaneet kukoistamaan, ja näiden tapausten takaa löytyykin useimmiten Berlusconin omistussuhde.

Italialainen teatteriammattilainen ei kierrä 12 kuukautta vuodessa. Kiertueella ollaan noin neljä kuukautta ja lopun aikaa hän elättää itsensä tekemällä teatteria sairaaloissa, vankiloissa ja kouluissa. Teatteriammattilaiset Italiassa tekevät paljonkin työtä kouluisssa, järjestävät työpajoja ja muita projekteja. Kouluilla on budjeteissaan rahaa tämänkaltaisille projekteille.

 

Mitää mieltä olet italialaisesta nykyteatterista suhteessa suomalaiseen?

Suomalaisessa nykyteatterissa näkyvät realistiset teemat jokapäiväisestä elämästä kun taas italialainen teatteri on symbolisempaa ja tietyllä tavalla runollisempaa. 

 

Miten näet nykynäytelmäkirjailijoiden tilanteen Italiassa?

Italiassa tehdään hyvin paljon esityksiä jotka eivät perustu tekstiin vaan esimerkiksi liikkeeseen, tilaan tai jopa installaatioon. Liikkeellisyys on niin vahvaa että esitystä ei aina lähdetä pohtimaan siitä lähtököhdasta että on teksti ja se sitten tehdään alusta loppuun. Kuten sanoin, perinteet ovat erilaiset. 

 

Kansainvälistymisen haasteet?

On otettava huomioon että esitysvierailu ja ohjaaminen ulkomailla ovat kaksi eri asiaa. Sillä, että käydään tekemässä vierailu paikassa x, ei teatteri vielä kansainvälisty. On hienoa ja mielenkiintoista, että vierailuja tehdään mutta ei se kansainvälisyyttä edistä. Oikea kansainvälistyminen on laajempaa ja pitkäkestoisempaa yhteistyötä, ja se vaatii paljon eri instanssien yhteistyöhalua. Suomessa asiaa voisi auttaa se, että esimerkiksi laitosteattereissa ohjaajilla olisi enemmän mahdollisuuksia kokeilla.

Omalta osaltani olen yrittänyt auttaa kansainvälistymistä Prosperon kautta. 

 

Vaikka itse olet tuollainen kiertolainen, on kysyttävä, otatko silti vaikutteita toisista maista enemmän kuin toisista?

Italiassa minun on helpompi olla ja ohjata, siellä katsoja on tottunut erilaisiin tyyleihin. Sitten taas esimerkiksi suomalainen Minna Haapkylä on yksi minua parhaiten lukevista näyttelijöistä. On rikkaus ja vaikeus, että tekee monessa eri maassa. 

Se mikä Suomessa on hyvää on se fakta, että on löytynyt tällainen paikka, teatteri, jossa suomalainen voi käsitellä ja purkaa mielensä asioita. Mielestäni tämä onnistuu teatterin kautta Suomessa hyvin. Nykydraamalla on tällä hetkellä paljon menekkiä.

Teatteri tarvitsee yleisönsä ja päinvastoin. 

 

Cilla Back ohjaa ensi vuonna Saksan Schauspielhaus Bochumiin Federico Garcia Lorcan Yerman. Ensi-ilta on 14. huhtikuuta 2012. 

 

Haastatteli kv-koordinaattori Krista Koskinen