23.03.2017

Onko jotain ehkä muuttunut?

Kahdeksan teatterin (7 vos-teatteria ja yksi vapaa ryhmä) ja kuuden kaupungin teatteriyhteistyöhanke on melkoinen signaali tulevasta. Roihan mallilla on elinvoimaa. Yhteistyössä tuotetaan kolme produktiota. Ensimmäisenä on vuorossa Orvokki Aution Pesärikon uusi Mikko Roihan dramatisointi ja ohjaus. Jokainen produktio kiertää ympäri Suomea ja on osa kunkin teatterin ohjelmistoa. 10-20 esitystä per kaupunki. Kokonaisesitysmääräksi saadaan näin noin sata esityskertaa.

Miten ylellistä näyttelijöille! Saada hioa ja kehittää ilmaisua, saada erilaisia yleisöjä ja kohtaamisten voimavirtoja. Miten ylellistä katsojille kaikissa niissä kaupungeissa, jotka ovat mukana! Berliinissä on ensi-ilta 14.9.2017. Kuinkahan eteläpohjalainen perhemeno siellä maistuu, ja riiviöanoppi. Pienen hetken muistelen KOM-teatterin Pesärikon kantaesitystä ja Vieno Saaristoa!

Onko jotain ehkä muuttunut? Tämän toiveikkaan kysymyksen esitti Mikko Roiha, joka on ollut riemuissaan siitä, miten lutvikkaasti hanketta on laitettu kasaan.

Janne Katajan Riihimäki

Riihimäki maailman kartalle! Riihimäki on muutakin kuin junan pysähdysasema! Pian nähdään Riihimäki Janne Katajan silmin. Odotan jo nyt Taija Helmisen näytelmää Janne Katajan Riihimäki, jonka Helminen on kirjoittanut haastattelujen ja kirjallisten lähteiden sekä riihimäkeläisten lähettämien tarinoiden pohjalta.  Nyt saavat äänen 1980-luvun lapset ja uusi työkulttuuri. Omenansiemenkaupasta alkoi alakoululaisen liikemiesura. Meidän oma Ingvar Kamprad! Jiihaa!

Riihimäelle lähtö tulee siis 13.10.2017, viimeistään. Teatterin taiteellisena johtajana jatkaa Janne Saarakkala. Teatterin menossa on uudenlaista twistiä. Pieni paikkakunta voi etsiä ratkaisuja ihan omalta pohjaltaan, se on vapaa kehittelemään uudenlaisia toimintakulmia.

Ravistele rakenteita

Tässä mennään nyt flow´ssa. Lahden kaupunginteatteriin kannattaa suunnistaa heti pääsiäisen jälkeen seminaariin Ravistele rakenteita kuulemaan, minkälaisia ovat olleet Teatteri 2.0:n ja Lahden kaupunginteatterin Avoimen näyttämön kehityshankkeen hedelmät ja mitä Avoin näyttämö suomalaisen ammattiteatterikentän työkaluna voisi tarkoittaa. Lahteen siis! Katsoin jo toiveikkaana ohjelmistokalenteria, mutta sinä iltana ei ollutkaan esityksiä. Höh!

Vankilateatteri jatkuu

On ilahduttavaa, että vankilateatteritoimintaa voidaan jatkaa ja sitä voidaan tehdä muuallakin kuin esimerkiksi Helsingissä tai Hämeenlinnassa. Alan uranuurtaja ja kehittäjä Taittuu ry on solminut Rikosseuraamuslaitoksen kanssa kolmen vuoden sopimuksen teatteritoiminnan järjestämiseksi. Vuodesta 2008 vankilateatteria tehnyt ohjaaja Hannele Martikainen iloitsee toiminnan vakiintumisesta.

Dokumenttiteatteria dokumentoitua

Totuuden jälkeinen ja populismin aika – miksei myös tietynlainen journalismin ahdinko – haastavat pohtimaan, miten teatteri tai journalismi voivat täyttää yhteiskunnallista ja taiteellista tehtäväänsä. Suomalainen ”Pressi” Klubi oli yleisölle näkyvä osa Tampereen yliopiston NÄTYn ja journalistiopiskelijoiden journalistista dokumenttiteatterihanketta. Tässä parivuotisessa hankkeessa etsittiin uusia kerronnan ja esittämisen tapoja, joilla puhutella teatteriyleisön lisäksi myös journalismin yleisöjä. En valitettavasti päässyt niitä katsomaan.

Hankkeesta on onneksi tehty loppuraportti Journalistisen dokumenttiteatterin mahdollisuus. Tästä tietopaketista voi lukea myös pohdintoja eri ammattialojen työkäytännöistä ja ammatillisista arvoista. Ei mikään ongelmaton asia.

Raportti luo historiallisen yleiskatsauksen ja pohtii dokumenttiteatterin lähtökohtia, journalismin ja dokumenttiteatterin yhtäläisyyksiä ja eroja teatterintutkijoiden ja journalismin tutkijoiden vinkkelistä tarkasteltuna. Pauliina Hulkko arvioi, mitä kaikkea tarkoitti näyttelijäntyön pedagogisesta näkökulmasta ylirajaisuus, jossa ”ruumiillistavat ja esiintyvät” näyttelijät ja ”tietoa hankkivat ja välittävät” journalistit saatettiin yhteen.

Näyttelijäntyön näkökulmasta kurssin tavoitteena oli vahvistaa uudenlaista toimijuutta ja näyttelijän yhteiskunnallista osallisuutta. Kirjoituksessaan Hulkko pohtii, miten eri ammattialojen erilaiset käytännöt tulivat näkyviin ja miten erilaista osaamista eri ammattialoilla edellytetään. Ei ihan helppoa. Tarvitaan riittävää ennakkotyöstöaikaa, asettautumista oman mukavuus- ja osaamisalueen ulkopuolelle. Tämänkaltaiseen työskentelyyn sisältyy näyttelijän näkökulmasta pelkoa ja ahdistusta, toisaalta myös kriittisen sisäisen sensorin irtipäästöä. Kiinnostavaa oli lukea Hulkon näkemyksiä siitä, mitä näyttelijä dokumentilla tekee – näyttelijä on dokumentin animoija, outouttaja ja abstrahoija.

Journalistisen dokumenttiteatterin mahdollisuus -julkaisu pohtii, mitä on taiteen ja esityksen tieto ja miten se eroaa journalismin ja tieteen tiedosta. Minut se sai miettimään tiedon paikantuneisuutta. Paikantunutta, sitoutunutta, ruumiillisuuteen pohjautuvaa ja itsensä läpinäkyväksi tekevää tietoa – sellaisena kuin Donna Haraway tiedon näkee. Teatteri on juuri tämän paikantuneen tiedon tuottaja. Teatterin teon politiikka on lihan ja tunnun politiikkaa.

Ryhdyin mielessäni miettimään jatkumoa havainnointi – lukeminen – näkeminen – aistiminen – tuntuminen. Mitä se dokumentaarisuus oikeastaan on? Todenmukaisuutta ja näkökulman valintaa? Mitä ne tosiasiat ovat? Aina jonkinlaisesta sommittelusta ja faktojen retorisesta käytöstä on kyse. Ja samanaikaisesti ollaan moraalin ja politiikan kysymyksissä, maailmankatsomuksessa ja ihmiskuvissa/käsityksissä, joita näyttämöllä manifestoituu.

Hanna Suutelan yhteenvedon pohdinnat rituaalista ja kansankokouksesta kannattaa pitää mielessä. Suutelan mukaan journalistisen dokumenttiteatterin jännite virittyy kahden erilaisen julkisen kokoontumismuodon, teatterillisen rituaalin ja erimielisyyksistä neuvottelevan poliittisen kansankokouksen, välille. Ei paljon auta, jos tietoa tuotetaan yhteiseen osallistumiseen pohjautuen. Tällainen prosessi toteuttaa vain näennäisesti demokratian ihannetta, koska se ei mahdollista ulkopuolista kriittistä katsetta. Suutelan mukaan osallistumisen rituaali tulee tuottaneeksi myös suljettuja kuplia.

”Tutkiva journalistinen dokumenttiteatteri vastuuttaa katsojansa jatkamaan maailman ja epäkohtien tutkimista, ei sanele tai saarnaa valmiita malleja tai keinoja, joita yleisö lähtisi yhtenä miehenä toteuttamaan.” 

Tragedian näyttämö

Ihan miltei vahingossa silmiin osui Taideyliopiston verkkosivuilta neljännen vuosikurssin dramaturgiopiskelijan, FM Ilja Lehtisen essee, jossa Lehtinen liikkuu Hans-Thies Lehmannin teoksen Tragödie und dramatisches Theater (2013)  maastossa.

Kuinka kirkkaasti Lehtinen artikuloikaan tragedian mahdollisuutta: ”Nykyisessä ideologisen vakuuttuneisuuden ja teesiytyneen, asemiinsa jumittuneen, yhä kärjistyvän “keskustelun” tilassa tragedian näyttämö voisi ylittää kaikki jähmettyneet, riitelevät “vaihtoehdot”: se voisi puhkaista sekä katteettoman optimismin että lamaantuneen pessimismin. Se voisi piirtää näkyviin päämäärätietoisen puheemme ja toimintamme rajat sekä suunnata katseen niiden tuonpuoliseen todellisuuteen: elämän, kuoleman, kehojen, yhteisyyden, väkivallan, solidaarisuuden ja myötätunnon kentille.”

Ilja Lehtisen essee täytti minut suurella toivolla ja vahvisti uskoa teatterin ja draaman mahdollisuuksiin. Nöyrä kiitos!

Sensuuri ja itsesensuuri

Tässä hyvää pohdintaa sensuurista ja itsesensuurista