07.10.2021

Hyde Vilnassa Sirenos-festivaalilla 2021

Umpihangesta-sarja

Paluu Liettuaan

Näen teatteria. 11 päivää ja iltaa, yhteen laskettuna 1 430 minuuttia, lähes täysi vuorokausi teatteria. Hyde Hytti kertoo kokemastaan Vilnassa Sirenos-festivaalilla.
 
Tuhatvuotinen Vilna. Kuljen runoilijoiden jalanjäljissä, kirkkojen keskellä. Näen teatteria. 11 päivää ja iltaa, yhteen laskettuna 1 430 minuuttia, lähes täysi vuorokausi teatteria. Tunnen, aistin, kehollistun. Mieleeni alkaa tulvia muistikuvia ja kokemuksia liettualaisesta teatterista, johon tutustuin ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin aloimme kasata Baltic Circle -verkostoa.
 
Keskustelemme festivaalivieraiden kesken. Puhumme muuttuvasta ja monimutkaistuvasta maailmasta, teatterin keinoista kohdata aika, tekijöiden päivittyneistä tavoitteista, uusiin asioihin ja ilmiöihin reagoimisesta ja niiden ennakoimisestakin. Puhumme tabuista, asioista ja ajatuksista, joiden ei enää haluaisi olevan ihmisarvoa heikentämässä, estämässä tasavertaista kohtelua. Kurkistamme historiaan, koska sieltä kumpuavaa retoriikkaa kuullaan valitettavasti tänäkin päivänä. 
 
Liettualainen Sirenos-festivaalikokonaisuus koostuu liettualaisen teatterin katselmuksesta (Lithuanian Showcase), festivaalin OFF-ohjelmasta ja kansainvälisistä vierailuista. Tänä vuonna festivaalin ulkomaalaisnimiä olivat brittiläinen Blast Theory, puolalainen TR Warszawa, kroatialainen ZKM, slovenialainen Mladinsko ja ranskalainen Compagnie d’autres Cordes. Festivaalin lisäksi kävin katsomassa repertuaarissa pyöriviä vilnalaisesityksiä. 
Puhumme tabuista, asioista ja ajatuksista, joiden ei enää haluaisi olevan ihmisarvoa heikentämässä, estämässä tasavertaista kohtelua. 
Festivaalilla kokemani esitykset ovat tarinoita ja tulkintoja, jotka vaativat meitä katsomaan lähihistorian tekemisiämme, jotta osaisimme suunnitella turvallisempaa tulevaisuutta. Niissä käsitellään kansallismielisyyden nousua eri maissa ja Euroopan reagointia viiden vuoden takaiseen pakolaisaaltoon sekä holokaustia, joka erityisesti Liettuassa on edelleen erittäin arka aihe. Tapettiinhan saksalaismiehityksen aikana juutalaiskaupunki Vilnan asukkaista yli 90 prosenttia. Sodanjälkeisenä neuvostoaikana alkanut vaikeneminen ja jopa tietoinen vaientaminen tuntuu jatkuvan tähän päivään. 
 
Tuotantoryhmä Operomanijan The Filler vie kuusi kokijaa kerrallaan keskelle juutalaisgettoa. Kuunnelmakävelyesitystä varten tekijät ovat haastatelleet Israelissa asuvia geton entisiä asukkaita, joiden kotirapuissa kuljemme. Yhtä lähellä holokaustin kokeneita ihmisiä en ole koskaan ollut.
 
Puolalainen Krystian Lupa on rakentanut W.G. Sebaldin Austerlitz-romaanin pohjalta Jaunimo Teatrasin suurelle näyttämölle unenomaisen, runollisen, visuaalisesti upean teoksen. Tapahtumat (näennäisen) ulkopuolisena havainnoiva kertoja, herra Austerlitz avaa sukunsa holokaustin mustaamaa tarinaa toisen maailmansodan alusta vuosituhannen vaihteeseen. Nykyisen Jaunimon kohdalla toimi gettoteatteri 1942-43. 
 
Eichmann Jerusalemissa on slovenialaisen Jernej Lorencin ohjaus. ZKM-teatteri yhdistelee juutalaisvainoja ja kroatialaiskohtaloita. Monella näyttelijällä on omakohtainen suhde tapahtumiin ja arvet ovat yhä aristavia. Esityksen estetiikassa hyödynnetään teatteriharjoitusten ja kirjallisten taustamateriaalien yksityiskohtaista kuvaamista, joka tuo hieman hapellista huokoisuutta umpisynkkään faktaluettelointiin tapettujen juutalaisten hiusten määristä ja muista kauheuksista.
 
Liettualaiselta Oskaras Koršunovasilta nähtiin festivaalilla kaksi tuotantoa. Mies Podolskista on hänen oman teatterinsa (OKT) tutkielma, joka tarkastelee yhä syvenevää kuilua yksilön ja valtakoneiston välillä. Tapahtumapaikkana on Moskova, mutta Dmitri Danilovin palkittu näytelmä voi olla ikävää arkipäivää missä tahansa valtiossa, jossa ihmisoikeuksia tulkitaan aina tilanteen – eikä lakien – mukaan. Ohjauksen tiheää piinaavuutta huojennettiin ovelasti ramppia rikkomalla. Olimmehan osallisia? Tämähän on vain teatteria? 
Näytelmä voi olla ikävää arkipäivää missä tahansa valtiossa, jossa ihmisoikeuksia tulkitaan aina tilanteen – eikä lakien – mukaan.
Othello on Oskarasin ohjaus omalle teatterikorkeakoululuokalleen. Othellon rooliin on kutsuttu afroliettualainen naisoletettu näyttelijä, ja se on herättänyt kiivasta keskustelua ohjaajan motiiveista. Ohjaaja puolustaa roolivalintaa sanomalla, että se ”avaa aivan uuden näkymän totuttuihin ajattelumalleihin”. Nuorempi teatteripolvi näkee kuitenkin ohjaajan näyttämöllisissä ratkaisuissa konservatiivisia, ei-päivitettyjä kaikuja. Suomalaiskatsojan silmiin osui eniten – varsinkin esityksen ensimmäisellä puoliajalla – se, että sovituksessa ei niinkään pohdita Othellon ”ylpeys käy lankeemuksen edellä” -asennevammaa, vaan hänestä on tullut enemmän oman elämänsä ulkopuolinen tarkkailija. Esityksessä on paljon samaa kuin parikymmentä vuotta sitten valmistuneessa Shakespearen Kesäyön unessa. Kollektiivisen keskittynyttä tekemistä ja komeasti vyöryviä näyttämökuvia. Yhdistävänä tekijänä molemmissa on myös koreografi Vesta Grabštaitė.
Nationalistinen aate nostaa äkäistä päätään sekä alkuteoksessa että vauhdikkaassa teatteritulkinnassa.
Puolalaisen TR Warszawan Pieces of a Woman nostaa naiset päärooleihin. Lapsen kuolema kotisynnytyksessä luo esityksen syyllisyyttä ja syyllistämistä käsittelevän pohjavireen. Intensiivisen tarkka näyttelijäntyö tempaa mukaan seuraamaan unkarilaisen Kata Wéberin kirjoittamaa, miehensä Kornél Mundruczón ohjaamaa elokuvallista kerrontaa. 
 
Suomessakin tunnetun ohjaaja Yana Rossin ja Mindaugas Nastaravičiuksen kristallinkirkas dramatisointi Ödön von Horváthin romaanista Wienerwaldin tarinoita (vuodelta 1931) puolestaan on sovitettu tapahtumaan tämän päivän Liettuassa. Nationalistinen aate nostaa äkäistä päätään sekä alkuteoksessa että vauhdikkaassa teatteritulkinnassa.
 
Liettualainen Atviras ratas -kollektiivi (Open Circle) nähtiin Baltic Circlessä jo heti sen perustamisen jälkeen vuonna 2007. Vapaalla ryhmällä on nykyään Vilnan kaupungin tuki, status ja oma näyttämö. Ryhmän jäsen Ieva Stundžytė on neuvostomiehityksen jälkeen kasvanutta teatteriohjaajapolvea. Liettua on kautta aikojen tunnettu lähes puolijumalan asemaan kohotettujen miesohjaajien valtakuntana. Tänä syksynä tunsin hienoisen muutoksen tuulen henkäilevän. Ohjaaja Eglė Švedkauskaitė työryhmineen on valmistamassa esitystä tunteesta, jonka kokee, kun on koko ajan ulkopuolisen (mies)katseen kohteena. Eglė on ohjannut myös festivaalin katselmuksessa olleen Man from Fish -esityksen. Operomanijan vahva taustavaikuttaja, tuottaja Ana Ablamonova on koonnut työryhmän vertailemaan Liettuan uuden itsenäistymisen taustoja ja nykypäivää. Valokeilassa ovat rakenteiden muutokset, mutta myös mielten pysyvyydet ja samankaltaiset sisällöt. TV-arkistomateriaali kohtaa elävän jazzbändin Radvila Darius, Son of Vytautas -teoksessa. Pysyvää näyttää – onneksi – olevan se, että kun liettualainen teatteri puhuu, niin liettualaiset kuuntelevat. Teatteri on tärkeää. 
Pysyvää näyttää onneksi olevan se, että kun liettualainen teatteri puhuu, niin liettualaiset kuuntelevat. Teatteri on tärkeää. 
Festivaalin sisällä olleen katselmuksen muita ohjaajanimiä olivat Adoma Juška, Łukasz Twarkowski (Puola), Darius Gumauskas, Antanas Obcarskas, Kamilė Gudmonaitė, Árpád Schilling (Unkari), Karolis Kaupinis, Dainius Gavenonis ja Greta Grinevičiūtė. Katselmuksen olivat kuratoineet Rimgailė Renevytė ja Ieva Tumanovičiūtė. Kansainvälisestä ohjelmistosta vastasi festivaalin taiteellinen johtaja Kristina Savickienė.
 
Ljubljanalainen Mladinsko-teatteri tiedetään avoimen poliittiseksi näyttämöksi, joka ei tabuja eikä rajoitteita tunne. Silti sen Meidän väkivaltamme ja Teidän väkivaltanne -esitys havahduttaa ja jopa vaivaannuttaa tavalla, jota ei voi kutsua katharttiseksi, mutta joka jättää kumman kirkkaan olon. Tähän yllättäviä käänteitä, taidokkaita leikkauksia ja äärimmäisen provokatiivisia elementtejä sisältänyt esitys mielestäni tietoisesti pyrkiikin. Edustaahan kansainvälisen teatterifestivaalin yleisö omahyväisyydessään pahinta ja välinpitämättömintä sivustakatsojaihmislajia. Kun näyttelijä vetää vaginastaan esiin Liettuan lipun, niin epäuskoinen nikottelu täyttää tilan. Nykyisen Bosnian alueella syntynyt kroaatti Oliver Frljić on ohjannut tämän ympäri maailmaa kiertävän, aina osin paikallisesti sovitetun tajunnanlaajentajan. Esitys syntyi vastareaktiona Balkanin alueen ja EU:n kyvyttömyyteen ottaa inhimillisesti vastaan vuoden 2015 pakolaisaalto.
 
Tällaista vuoropuhelua haluan jatkaa. Haluan olla osa uudistuvaa teatteria, sillä teatterin muuttuminen reaktiivisesta jopa proaktiiviseen suuntaan on sen tulevaisuus, elinehto. Haluan olla täällä taas ensi vuonna. Sirenos – täynnä puhuttavia kohtaamisia. Sirenos – surullisten, mutta tärkeiden laulujen festivaali.
 
#sirenos #teatras #festival
 
Hyde Hytti
 
Kirjoittaja on teatterituottaja vuodesta 1992 ja Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) kansainvälisten asioiden päällikkö. Umpihangesta-sarja on kuin kirjoittajansa, avarakatseinen ja maailmasta utelias. 
 

Sinua voisi kiinnostaa

Kansainvälisyys Festivaalit Blogit