Pauli Patinen, mitä kuuluu? 

 

Pauli Patinen: No kiitos kysymästä, ihan hyvää. Katsoin kalenteria aamulla ja huomasin, että on marraskuu. Syksy on kulunut täällä Espoon &-teatterissa pitkälti ensi kevään & FESTin suunnittelun parissa, minkä lisäksi olen niin sanotulla vapaa-ajallani jättänyt tai ollut mukana jättämässä yhteensä 11 erilaista hakemusta ja kiertänyt kolmet festivaalit, joista viimeisimpänä Vilnan Sirenos ja sen yhteydessä järjestetty Baltic Drama Think Tank.  

 

Vilnan Think Tankista jäi hyvät fiilikset. Oli hyvä tavata baltialaisia kollegoita tuolla lailla organisoidusti niin, että ajatusten vaihto ja se niin sanottu verkostoituminen ei ollut täysin sen varassa, kuinka kauan jaksaa roikkua baarissa. Tuntuu hirveän tärkeältä, että järjestetään tällaista, että ihmisiä tuodaan yhteen ja että sinne myös lähdetään. Se on meille kaikille hyväksi.  

 

Sen huomasi kyllä Vilnassa, että liikkuvuutta on Virolla, Latvialla ja Liettualla ihan maantieteellisistä syistä meitä enemmän. Siellä ihmiset tuntevat toisiaan ennestään paljon. Aina kun matkustaa tuntuu myös siltä, että oma katse Suomeen tarkentuu, kun ihmiset kysyy, että no, millaista teillä on nyt, minkälainen on sisäpoliittinen tilanne, mikä rahoituksen tilanne? Mitkä ovat tärkeitä keskusteluja nyt – minkälaista tehdään? Näin Suomesta ja suomalaisesta kentästä tulee väkisinkin jäsennettyä ja artikuloitua niitä havaintoja. 

Mä yritän matkustaa niin paljon kuin mahdollista katsomassa esityksiä. Olen tällä hetkellä siis Espoon &-teatterissa töissä puolipäiväisenä dramaturgina, joten myös työn puolesta pääsen vähän matkustamaan ja tapaamaan ihmisiä, paljon toki myös etäyhteyksien kautta. Mutta olen aika monta vuotta ihan systemaattisesti yrittänyt esitysten perässä matkustaa pois Suomesta aina kun mahdollista. Itse asiassa varmaan jo 2010-luvun puolivälistä asti eli ennen kuin olin Teatterikorkeakoulussa.  

 

Yksi ensimmäisistä tällaisista mahdollisuuksista oli mulle Baltoscandal, jossa olen käynyt 2018 vuodesta asti. Monet teatteriesitykset, joita olen sillä festivaalilla nähnyt, on vaikuttaneet oikeastaan koko mun teatterikäsitykseen. Tosi pitkään mulla oli sellainen kokemus, että iso osa teatteriesityksistä Suomessa tehdään vaan ikään kuin mitään postmodernia käännettä, puhumattakaan sen jälkeisistä, ei olisi koskaan tapahtunut. Ikään kuin kysymykset subjektista, representaatiosta ja tekijyydestä eivät olisi koskaan ajautuneetkaan mihinkään kriisiin – se ei tuntunut mulle kauhean tunnistettavalta tai omalta. Ja sitten matkustin, lähelle, Rakvereen ja näinkin kokonaisen ohjelmiston täysin jotain muuta. Festivaalin taiteellinen johtaja Priit Raud kykenee suhteellisen pienillä resursseilla tuomaan käsittämättömän monipuolisen ohjelmiston sinne joka toinen vuosi. Yht’äkkiä teatteriesitys näyttäytyi monena muunakin asiana kuin psykologisen henkilön toiminnan tai jonkinlaisen ympäröivästä maailmasta tehdyn havainnon esittämisenä.  

Ja mä en haluaisi tehdä tässä nyt tällaista dikotomiaa tai vastakkainasettelua suomalainen teatteri vastaan eurooppalainen teatteri, mutta nähdäkseni semmoinen ilmiö on kuitenkin jossain määrin olemassa. Paikannan sen paljolti siihen, että meillä on vain yksi koulu, jossa koulutetaan ohjaajia, näytelmäkirjailijoita, dramaturgeja ja suunnittelijoita. Mun kokemus Teatterikorkeakoulusta on, että meille karkeasti sanottuna opetetaan, jos ei nyt yhdenlaista tapaa lähestyä, niin ainakin vaan yhdenlaista tapaa tehdä teatteria. Verrattuna esimerkiksi isoihin eurooppalaisiin maihin, joissa kouluja ja traditioita on useita samassa maassa, puhumattakaan sitten kielialueista, mikä tuo vielä lisää vaihtoehtoja.

 

Ihmiset myös niissä ympäristöissä pääsee paljon helpommin näkemään eri lähtökohdista tehtyjä esityksiä. Käsitys siis siitä, voiko esitys olla jotain muutakin kuin näytelmäteksti, ohjaajan oma aihe, lakanapurku ja näyttelijän tahdon suunta, saattaa olla rikkaampi kuin Suomessa, tai ainakin siihen on mahdollisuus.  

 

Opiskelin puolet mun maisterintutkinnosta 2022–2023 Justus-Liebig -yliopistossa Gießenissä Institut für Angewandte Theaterwissenschaftissa. Ehkä oikeastaan vasta siellä sain sellaista vahvistusta, että se mikä mua kiinnostaa, miten haluan lähestyä näyttämöä ja esitystä – vaikka en nyt toki rohkene sanoa, että mulla oikeasti vielä olisi mitään vakiintunutta tapaa – on aivan yhtä relevanttia ja hyväksyttävää kuin jotkin muutkin.  

 

Siellä Saksassa varmaan myös syntyi ajatus, että koittaisin vaalia sellaista itselleni vieraana pysymistä. Tarkoitan tällä siis sitä, että kun aika nopeasti sitä oppii jonkun tietynlaisen kieliopin, tietynlaisia tapoja ajatella ja puhua esityksestä, niin silloin alkaa helposti ajatella tuntevansa itsensä, että tällainen mä oon, tällaista on teatteri ja tällainen maailma. Tässä on minusta valtava essentialisoimisen vaara. Kun pääsee olosuhteisiin, joissa joutuu jatkuvasti uudelleen arvioimaan sitä, minkälainen sitä on itse, miten ajattelee asioita, miten ajattelee taiteesta ja näyttämöstä, joutuu samalla kyseenalaistamaan oikeastaan kaikki muutkin itsestäänselvinä pitämänsä asiat.  

 

Teatterikorkeakoulusta poiketen Gießenissä opetus oli todella teorialähtöistä ja se opetettava teoria nojaa pitkälti just postmoderniin ja jälkistrukturalismiin sekä postkoloniaaliseen, ekologiseen ja uusmaterialistiseen ajatteluun. Verrattuna siis Teatterikorkeakouluun, jossa teatterihistorian opetus lopetetaan tyyliin 1950-lukuun. Eikä tämä ole siis mikään hyvä–huono -asetelma tai että toinen olisi oikein ja toinen väärin, syntyy vaan erilaista jälkeä. Mulla oli totta puhuen siellä Gießenissä myös tosi hankalaa, se akateeminen opetus oli ainakin alkuun mulle aivan liian vaativaa. Esimerkiksi ihan mun opintojeni alussa, kun professori Bojana Kunst pyysi mua tekemään esitelmän jostain Katy Pilcherin teoriasta, ja kun mä kysyin, että mistä kohdasta tätä kirjaa, niin se ilmoitti, että koko kirjasta... 

Toisaalta opetus Gießenissä perustui paljon semmoisiin kurssimuotoihin, joissa keskityttiin nimenomaan keskeneräisen työn jakamiseen ja vertaispalautteen antamiseen eli avoimiin ja jaettuihin dramaturgioihin, ei lopputulokseen. Lähtökohtana oli siis, että ihan alkuvaiheenkin ideoita voi jakaa ja että niin sanottuja valmiitakin teoksia voidaan aina kehitellä eteenpäin kollegoiden kanssa. Näillä kursseilla sain esimerkiksi ensimmäistä kertaa käsityksen siitä, mihin se kaikkien väärin ymmärtämä Das Arts -palautemetodi perustuu ja miten sitä oikeasti käytetään. Vaikuttavaa oli myös se systematiikka, että kun jotain käsitteitä tai harjoitteita tai menetelmiä esiteltiin ja jaettiin, niin aina kiinnitettiin huomiota historiallisuuksiin, eli siihen mistä ne tulee ja mitä tarkoitusta palvelemaan ne on alunperin kehitetty.   

 

Tosi merkittävää Gießenissä oli minulle myös se, miten valtavan kansainvälinen se koulu on. Mä opiskelin koreografien kanssa luokalla, jossa oli opiskelijat Brasiliasta, Meksikosta, Kolumbiasta, Iranista, Venäjältä, Etelä-Afrikasta ja Saksasta...  siis eri mantereilta ja täysin erilaisista konteksteista. Pelkästään jo se päivittäinen opettelu, että mikä se oma positio on suhteessa tähän konstellaatioon ja miksi... Siinä joutui kyllä kyseenalaistamaan paljon itsestäänselvinä pitämiään asioita ja ajattelun tapoja, pystyi pysymään itselleen usein vieraana.  

 

Totta kai Gießenin maantieteellinen sijainti alle tunnin päässä Frankfurtista teki myös mahdolliseksi nähdä valtavan määrän erilaisia esityksiä. Matkustin myös paljon Berliiniin ja esimerkiksi Varsovaan, kävin Ruhrtriennalessa ja Saksan suurimmassa kansainvälisessä esittävän taiteen tapahtumassa Theater Der Welt -festivaalilla, jonka muuten vuonna 2023 ensimmäistä kertaa sen historiassa kuratoi ei-eurooppalainen ja nainen: Chiaki Soma Tokiosta. Että siinä paljastui myös se, kuinka eurosentrisiä Saksassakin ollaan. Haluan suositella tuolla festivaalilla näkemääni Carolina Bianchin The Bride and The Goodnight Cinderella -esitystä, jonka tuomme & FEST:iin Tanssin Taloon keväällä. En ollut ennen sitä enkä varmaankaan sen jälkeen kokenut teatterissa mitään vastaavaa.  

 

Mutta kaiken kaikkiaan voi siis sanoa, että nuo opinnot ja aika Saksassa on vaikuttaneet tosi paljon siihen, miten katson näyttämöä, esitystä, teatteria ja elämää.  

 

Muutoin tulevat kuulumiseni: viikon päästä lähdetään Dresdeniin, johon Teatterikorkeakoulun lopputyömme Varasta tämä esitys on kutsuttu Fast Forward -festivaalille. Vierailun toteuttamisessa on ollut aika paljon työtä, kun sitä esitystähän ei tietenkään alunperin suunniteltu siirrettäväksi mihinkään…. Toivon myös tulevaisuudessa voivani jatkaa työskentelyä TeaKin luokkakaverini Martta Jylhän näytelmien parissa. Martta on mielestäni erityislaatuinen ja poikkeuksellinen kirjailija, ja työ hänen tekstiensä lukevana dramaturgina on ollut äärimmäisen antoisaa.  

 

Työni täällä Espoon &-teatterissa jatkuvat näillä näkymin määräaikaisesti kevääseen saakka, siitä eteenpäin en tiedä. Omia, hyviä, teosideoita on tällä hetkellä ainakin kolme, mutta yhdestäkään ei ole vielä sovittua ensi-iltaa. Haluaisin ohjata esityksen, jossa on pelkkiä loppukohtauksia, tekstilähtöisen esityksen, jossa on 40-50 näyttelijää sekä Tuntemattoman sotilaan, jonka lähtökohtana on yritys tutustua uudestaan omaan veljeeni, joka työskenteli vuosia ammattisotilaana. Eli minuun saa olla yhteydessä, mikäli tällaiset ideat kiinnostavat!  

 

 

 

 

 

 

 

---

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.