Pauliina Lapio, Keski-Suomen Tanssin Keskus
Työvaihto-organisaatio:     Pavilion Dance, Dance South West, Bournemouth, UK
Ajankohta:        touko-kesäkuu 2013

DIARY OF THE MADWOMAN

SUMMA SUMMARUM

Lähtiessäni Taivexin matkaan en osannut kuvitella, millaisiin haasteisiin vielä pääsen. Ensimmäinen tavoitteeni oli lähteä joko Ruotsiin tai Saksaan, tutkimaan Tanssin hyvinvointivaikutuksia tai Tanssin tuotteistamista eri näkökulmista kuin omassa organisaatiossani Keski-Suomen Tanssin Keskuksella. Loppujen lopuksi päädyin Pirjetta Mularin suosittelemana merenrantakaupunkiin Bournemouthiin Dance South West –organisaatioon Pavilion Danceen askartelemaan ikäihmisten ja Tanssin hyvinvointivaikutusten parissa ja suunnittelemaan ikäihmisten taidefestaria Suomeen ja Englantiin.

Eniten minuun teki vaikutuksen ihmiset, asenne, tapa tehdä töitä ilman kilpailuhenkeä (sanotaan sitä vaikka aidoksi yhteistyöksi), vilpittömyys ja toki erilaiset kulttuurin rahoitusmallit. Haasteisiin törmäsin ennen kaikkea siinä, että meillä on aika samanlainen kansallinen rahoitus kulttuurilaitoksille, jossa kummatkin valtiot, sekä Englanti että Suomi ovat isojen säästöjen edessä. Toki tämä seikka tuli keskusteluissa hyvin esille, ja monia ajatuksia ja yhteistyömalleja saatiin vireille.

Omassa elämässäni ja ammatillisessa mielessä tämä vaihto oli suorastaan lottovoitto kahden eri toimintamallin kohdatessa. Olen itse aika taloustietoinen ja markkinointitietoinen tuotannon ammatilainen, ja Pavilion Dancessa minunlaiseni ajatusmaailma oli hyväksytympää ja näin ollen ehkä tavanomaisempaa kuin taidemaailmassa Suomessa. Samanlaisia arvokeskusteluita ja tuotantokeskusteluita käytiin silti, ja ehkä silmiinpistävintä olikin se, kuinka ammattimaisesti taidekenttä tuotannollisesti toimii, toki isomman taloudellisen panostuksen ansiosta.

PEOPLE

En ole ennen käynyt Englannissa. Kuitenkin suurin yllätykseni oli, miten samanlainen kulttuuri meillä on. Jopa lastenohjelmat on samat kuin Pikku Kakkosessa. Kun kaikki kysyivät minulta vaihdon aikana, että mikä on ollut suurin ero tai suurin havainto, niin jouduin aina vastaamaan, että minun suurin havaintoni on se, että suuria eroja ei ole. Tottahan toki, byrokratiassa, ihmisissä, toimimintakulttuurissa on eroja selvästikin, mutta aikalailla helppo oli meidänkin sulautua Bournemouthin elämään. Vai johtuiko se meistä sittenkin?

Haluaisin toki välittömästi tuoda ihmisten asenteen, tavan tehdä töitä meillekin. Turha stressailu, jännitys ja kiirevouhotus oli yhtäkkiä poissa. Ihmiset kyselivät kuulumisia ja huolehtivat toistensa voinnista oikeasti. Pääsin todistamaan useita kohtauksia siitä, miten hyvin ihmissuhteita ja ystävien hyvinvointia vaalitaan jopa työpaikalla.

Tulin tutuksi työyhteisön kanssa hyvin. Pavilion Dancella on henkilökunnalle yksi iso avokonttori, jonne minullekin oli varattu pöytätilaa (merinäköalalla), joten siinä kuuli ja pääsi seuraamaan ihan kaikkea. Olin ihmissuhdeapuna yliopistoharjoittelijalle, jonka mieshuolia yhdessä analysoimme, sain kutsun polttareille, pääsin mukaan työntekijän tyttären syntymäpäivälahjaostoksille ja lapsellisten työntekijöiden kanssa vaihdettiin toki usein lasten kuulumisia. Varsinaisesti vapaa-aikaa en työntekijöiden kanssa viettänyt, mutta se olikin minulle ihan ok, koska minulla oli oma perhe mukana, jonka kanssa seikkailimme iltaisin ja viikonloppuisin alueella. Toisaalta sain myös “vetäytyä” työstä ja hieman hengähtää perheen avulla. Toki omaa aikaa ei täten juuri jäänyt. Välillä odotin hetkeä, että saisi olla suomalaisittain hetken yksin! Vaikka, todella harvoin sitä edes kaipasi. Tosin nämä kollegat Pavilion Dancessa saivat ihan omanlaisensa kuvan suomalaisuudesta, koska väkeä lappasi vieraanani jatkuvasti…

HARDCORE

Asiat, joita tulin tänne tekemään, nousivat potenssiin kymmenen, kun tajusin miten merkittävien asioiden äärellä ollaan kansainvälisessäkin mittakaavassa. Agendoja on nyt monta. Ihmiset vanhenevat edelleen, väestö ikääntyy ja elää pidempään. Palveluita ei ole, ja huonokuntoisimmat homehtuvat ja ikävystyvät laitoksiin. Kauhuskenaariona siis. Toisaalta on paljon ihmisiä, joilla on aikaa tehdä ja harrastaa, sekä osa jolla on myös rahaa. Sitten on kulttuuri- ja taideammattilaiset. Tällä sektorilla ei ole paljon rahaa (tai joillain on), aina on tehty pienellä ja tulokset on vaikuttavia, mutta silti alasajo on aika massiivista. Sen sain tuta myös Briteissä, jossa suuria kansallisia laitoksia on jopa lakkautettu kulttuurileikkausten vuoksi.

Pääsin mukaan alueelliseen tapaamiseen (South-West), jonne oli kutsuttu alueen Tanssin toimijat. Aluksi oli kokous tanssin laitoksille ja organisaatioille (niin kuin meillä aluekeskukset) ja iltapäivällä oli What Next –työryhmän istunto, joka pohtii taiteen lobbaamista uudella tavalla. Tämä päivä oli todella Hardcorea!

Kerta oli alueen historiassa ensimmäinen yhteinen kokoontuminen, ja Pavilion Dance koollekutsujana. Näin heti, että Keski-Suomen Tanssin Keskuksella ja Pavilion Dancella on paljon yhteistä ideologian ja toimintamallin suhteen.  Meillä yhteistyö alueen toimijoihin on vaan vahvempaa, koska tunnemme suurimman osan tanssitaiteilijoista, koreografeista, opettajista ja muista ammattilaisista. Ajatusmaailma ja tapa toimia on molemmilla aika “fresh”.

Myös tapaamiset tanssiorganisaatioiden kanssa Dartingtonissa (Gillian Dale; Dance in Devon, Anna Leatherdale; Fountain for Community Dance ja Sarah x (?); facilitator in Bristol Conference, Christchurchissa, Bournemouthissa useamman kerran, Dorchesterissa ja viimeksi Bristolissa olivat aina aika Hardcore-tapaamisia. Olin tervetullut jokaiseen niistä ja myös meidän työstämme Tanssin Keskuksella oltiin todella kiinnostuneita. Pientä mittakaavaa vaihdon merkittävyydestä kertoo ehkä se, että konsepti Tanssiva Lahja (tanssivalahja.fi) todennäköisesti tulee olemaan kolmessa eri organisaatiossa jatkossa tuotekehityksessä, kulttuuriluotsitoiminta (Jyväskylän kaupunki) todennäköisesti kopioidaan Bournemouthin Pavilion Danceen ja esimerkiksi meillä vasta alkamassa oleva ikäihmisten street-team K-70 herätti vastakaikua. Keittokirja (the Cookbook) tanssiteos kiertänee täällä ensi vuonna/ vuonna 2015 palvelutaloissa, vaikkakin teosvaihto tai kiertuetoiminta ei ollut ensisijaisesti vaihdon tarkoituksena.

Varsinainen työvaihdon jatko tulee olemaan vielä työn alla pitkään, sillä varsinaisena tehtävänäni Pavilion Dancessa oli yhteisen projektin aloittaminen kv-painotuksella. Se tulee olemaan ikäihmisten/ikääntyvien kulttuuri/taidefestivaali, joka järjestetään ainakin Britanniassa, mutta jos hyvin menee, myös Suomessa. Olen aloittanut kartoituksen jo suomalaisista kumppaneista. Festivaalilla on nyt jo paljon yhteistyökumppaneita, kuten fountain for Community Dance, Pavilion Dance, Dance SouthWest, Saddler´s Wells Lontoosta jne jne. Joten se tulee olemaan vielä hieno juttu!

DANCE FOR YOUR LIFE

Kaikki on ollut tanssia elämässäni viimeisen neljän vuoden aikana. Rakastan tanssia. Olen etuoikeutettu, kun saan työskennellä Tanssin parissa. monet asiat tanssissa on minulle tärkeitä, ja olen saanut useat ihmiset kiinnostumaan Tanssin monimuotoisuudesta urani aikana.

Kuitenkin, oli virkistävää nähdä tanssiorganisaatioita, joissa työntekijät eivät eläneet vain tanssille. Bournemouth Pavilion Dance oli tällainen organisaatio. Tästä keskustelimme myös useammassa palaverissa. Britanniassa ei kouluteta myöskään erikseen Tanssin tuottajia, vaan tuottajilla on usein tanssijan tausta. Oli kiinnostavaa vertailla koulutuksia ja taustoja. Olin hyvin hämilläni, kun minulta kysyttiin että minkä lajin harjoittaja olen? Että onko contemporary, ballet vai mikä? Kun kerroin, että en ole tanssitaiteilija, opettaja tai koreografi, vastaukseksi tuli hämmentävä hiljaisuus.  Kun kerroin että olen oppinut TANSSIN tuottajan ammatin työn ohessa, sain ihailevia kommentteja. Että jokuko on ihan ulkopuolelta tullut ja halunnut työskentelemään Tanssin parissa? Rahoitus on huono, työtä paljon, ja lobbaamista hirveästi?

LANGUAGE SKILLS/I HAVE SOLD MYSELF IN FINLAND

Kielitaitoni englannin suhteen oli lähtiessä omasta mielestäni aika hyvä. Varsinkin kirjoitettu englanti ja ymmärretty englanti. Tietysti paineita aiheutti se, että menisin paikkaan ,jossa englanti on “puhtaimmillaan”.  Puhuttu englanti ei ole koskaan ollut vahvuuteni, pärjään toki aika hyvin, mutta omasta mielestäni tässä on paljon kehittymistä.

En arvannutkaan, kuinka vaikeaa englannin kieli voi olla! Bournemouth alueena on parin tunnin päässä Lontoosta, jossa toki paikallisia murteita käytetään rohkeasti. Työpaikalla ei ollut juurikaan ongelmia, tosin pystyin aika helposti sulkemaan korvani ymmärtämisen tasolta jotta voisi avokonttorissa työskennellä. Osa porukasta puhui hyvin puhdasta englantia tai selvää, osa hyvinkin kiemuraista murretta. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni siinä että yritti arvata aiheen, josta puhutaan. Ja välillä lensi yli, ja korkealta! Varsinkin muilla alueilla liikkuessa saattoi bongata hyvinkin mielenkiintoisia murteita. Tosin huomasin myös sen, että kun itse olin päivät jatkuvasti kielen kanssa tekemisissä, aloin olla jo todella hyvä ymmärtämään puhetta. Puolisoni, joka oli poikamme kanssa kotona päivät, kysyi usein minulta, että mitä se sanoi (aiemmin se saattoi olla toisinpäin).

Kollegoilla ja englantilaisilla ylipäätään tuntui olevan hyvä sietokyky ja ymmärrys suuren maahanmuuttajaväestön ansiosta “huonompaa” englantia kohtaan. se oli ensimmäinen ennakkoluuloni ja pelkoni, että kuinkahan asenteet tulee vastaan. Välillä iltaisin tuntui, että olin aivan uuvuksissa pitkien päivien jälkeen puhuttuani englantia, kuunneltuani kovaa faktaa tutkimusaiheestani (tutkimustuloksia, hankekieltä) ja yrittäessäni selvittää omia kiinnostuksen kohteita, oman organisaation työtä erikoisosa-alueella (sanoja kuten pitkäaikashoidon yksikkö, muistisairaiden osasto, kaupungin sosiaali-ja terveysyksikkö, terveydenedistämislaitos…). 

Työkaverini ja mentorini ihmettelivät, miten hyvin kirjoitan muistiinpanoja englanniksi (miksi en suomeksi?) ja varsinkin radiohaastattelun jälkeen (kyllä, pääsin paikallisradioon ikäihmisten haastattelemana) sain paljon positiivista palautetta kielitaitoni suhteen. Joten, miksi suotta murehdin?

Toisaalta kummastusta herätti se, että suomalaiset osaavat puhua englantia (hah!) ja monikin henkilö sitä ihmetteli, että kuinka hyvin englanti minulla sujuu. Että ihan koulussako opetetaan? Toisaalta kun kysyin mitä kieliä täällä opiskellaan, niin saamme jälleen suomalaisina olla ylpeitä: kun luettelin oman kielitaitoni ja kuinka kauan olen kutakin kieltä opiskellut (mukaanlukien PAKKOruotsi), oli se kovin hämmästyttävää englantilaisten mielestä. Muutaman kerran toki perheeni kanssa liikkuessa kiitin onneani, että kukaan ei ymmärrä mitä poikani puhuu…

Kieltä enemmän vaikutteita sain muusta kommunikoinnista, jota en varmaan parin kuukauden ansiosta vieläkään osaa. Kaikki pikkusanat, lausahdukset… ensimmäistä kertaa kun työkaveri kysyi How are you? En tajunnut sen olevan tervehdys vaan aloin selvittämään mitä kaikkea illalla olikaan tapahtunut. Jossain vaiheessa osasin jo itsekin kysyä ilman paineita siitä, että vastaukseksi tulee koko viikon kuulumiset. Hauskoja kielellisiä sattumuksia tapahtui paljon, ja niille naurettiin – onneksi yhdessä – pitkin vaihtoani.

FINNISH INVASION TO BOURNEMOUTH

Sinänsä hauskaa, että vierailumme aikana Bournemouthissa kävi useampia suomalaisia vieraita. Omat perheemme vannottivat, etteivät tule. Kaksi kuukautta, se on niin lyhyt aika. Veljeni sanoi kyllä, että voisi tulla puolisonsa kanssa juhannukseksi.

Miten kävikään? Sekä minun että puolisoni äidit kävivät, anoppini viihtyi viikon ja äitini tuli veljeni kanssa juhannukseksi. Lisäksi, puolisoni veli eli poikani kummisetä tuli kaveriporukalla Lontooseen ja teimme yhdessä päiväretken Bournemouthin lähelle Wooliin Tankkimuseoon.
Tässä nyt ei vielä mitään, olipahan vieraita ja saimmepahan salmiakkia. Isoin yllätys oli se, kun ystävä vuosien takaa Helsingin sirkuskoulusta (rehtori) halusi tulla teokseen Bodies in Urban Spaces esiintymään. Teos on kiertänyt ympäri maailmaa ja tämä kieltämättä oli itsellekin aikamoinen kohokohta reissussa nähdä ko. teos. Laitoin puolivitsillä viestin kaveriporukalle, että jos ette keksi juhannukseksi muuta, niin tulkaa tänne esiintymään, porukkaa vielä puuttuu. Mikkohan se vastasi tosissaan että haluaisi tulla. Aika nopeasti kaikki tapahtui, ja pian kuulin, että ystäväni on valittu esitykseen kera kollegansa.

No sekään ei vielä mitään, mutta kun tämä ystäväni on pirun taitava. Kohta uudet kollegani, tuottajat ja teoksen koreografi kävivät erikseen minua kiittämässä ja Mikkoa kehumassa, kuinka taitava hän on. Taisin sanoa jotain suomalaisista ammattilaisista ja hyvästä tasosta sekä ehkä vähän kehaista meitä suomalaisia noin yleensä, luonteenpiirteitä sekä intohimoista asennetta tekemiseen. Ottaen huomioon, että kukaan täältä ei aiemmin ole juurikaan ketään suomalaista tuntenut, niin toivottavasti se kantaa eteenpäin, ainakin tekijöitä itseään. Ja voi että, kyllä se myös mieltä lämmitti että sai olla tällaista vaihtoa mahdollistamassa omilla verkostoillaan.

MIDDLE OF SOMEWHERE

Lähtiessäni toki tiesin, että olen töissä Keski-Suomen Tanssin Keskuksella. Lisäksi matkani mahdollistajina oli Taivex2 –hanke sekä Keski-Suomen Taidetoimikunnan antama iso avustus kansainvälistymiseen. Teemanahan oli Dance & Wellbeing & Health joten myös sen puolen asioiden sisäistäminen kuului suunnitelmiin. Koska olen uteliasta/monessa mukana olevaa tyyppiä, satun olemaan myös Keski-Suomen kulttuurimatkailun koordinaattori, jota Visit Finland hallinnoi (MEK). Siten myös siltä puolelta tuli kyselyitä ja kommenteja tiedonhankinnan merkeissä. Toisaalta Pavilion Dancen kanssa yhteistuumin päätettiin etukäteen, että otetaan teema Old people & Dance minun vierailun ajaksi, koska siinäkin on jo ihan tarpeeksi tutkimista.

Asiantuntijan roolissa oleminen on toisaalta vapauttavaa, toisaalta hämmentävää. Minuahan ei täällä varsinaisesti kukaan kyttäillyt (tuskin edes tarpeellista) ja kaikki tuomani ideat ja ajatukset otettiin ilolla vastaan. Toisaalta Tanssin Keskuksen rooli pitkäaikaisena pioneerina terveyden ja taiteen sillanrakentajana mahdollisti erityisasemani. Toisaalta putosin kaikesta mitä Suomessa tapahtuu. Toisaalta täällä olin vain vierailijana, ja mietinkin usein että noinkohan motivaatio riittää edes paikallisilla työntekijöillä tutustumiseen ja minkään isomman rakentamiseen. Joten senkin vuoksi tilanne oli erilainen, mutta toisaalta aika kasvattava minulle.

Toki hyvin olen tähänkin asti sisäistänyt sen, etten ole korvaamaton missään, mutta nyt tuli uudella tavalla mietittyä omaa ammattitaitoaan, ajatuksiaan ja työn tekemisen malleja. Silti tuli myös aika rauhallinen ja varma olo omasta osaamisestaan.

EXHAUSTION

Välillä väsytti. Ihan totaalisesti. Töissä meinasi nukahtaa läppärin äärelle. Kotona ei olisi jaksanut millään kuunnella pojan jorinoita ja miehen kiukuttelua siitä, miten poika on kiukutellut ja miten ei saa töitä tehdyksi lapsen kanssa. Välillä mietin, miten pitkäksi ajaksi kaksi kuukautta saattaa muodostua, kun koko ajan operoit vieraalla kielellä ja toisaalta kuitenkin teet koko ajan töitä myös Suomeen. Välillä tuntui, että joku on lätkinyt lihakseni yön aikana ihan jumiin. Välillä leuat olivat niin jumissa että olisin kaivannut jotain rentouttavaa.

Välillä sanoin, etten jaksa puhua enää sanaakaan englantia. Välillä sanoin etten jaksa enää puhua. Välillä tuli kesken kokouksen sellainen olo, ettei jaksa enää kuunnella kaveria. Kovaa faktatietoa Tanssin vaikutuksista, miten te olette järjestäneet tanssijoiden kouluttamisen pitkäaikaishoidon yksiköihin sopivaksi, miten te keräätte rahoituksen, miten lobbaatte ja keneltä, miten teillä koulutetaan Tanssin tuottajia, no entäs kuka on ammattilainen, kuka ottaa palvelutalossa vastuun hoidokeista, millaisia teoksia viette niihin, kuka on vastassa, kuka vie vessaan… Miten me voisimme tehdä yhteistyötä? Tärkeitä kysymyksiä, samoja intressejä, yhteisiä haasteita ja vaikeuksia, kiinnostavia tutkimustuloksia ja lobbausmetodeja, uusia rahoituskeinoja. Kaksi kuukautta, miten lyhyt aika kaiken tämän sisäistämiseen!

Tunnustan, jätin tutkimustulokset lukematta. Ne ovat minulla paperilla tai koneella linkkeinä. En vaan jaksanut lukea. Ensimmäisellä viikolla luin muutamia ja olin jo 200 % innostunut asiasta. Eihän millään lääkkeilläkään saada tällaisia tuloksia aikaan kuin tanssilla tai taiteella on saatu pitkäaikaishoidossa! Sitten iski masennus. Ei kukaan usko. Ainakaan Suomessa. Mitä minä voin edes tehdä? Sain enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

SOCIAL INTERCOURSE

Olen mielestäni hyvin etevä sosiaalisissa suhteissa. Saan helposti ystäviä (ja vihamiehiä) tai yleensä kontaktin ihmisiin iästä tai kansallisuudesta riippumatta. Nyt iski paniikki. En puhu kunnolla englantia, kelpaanko? Saatan olla välillä vähän hidas reagoimaan, jolle en mahda mitään. En varmastikaan näyttänyt ihan todellista luonnettani näille kollegoilleni, tosin muutaman kanssa päästiin jo aika pitkälle tutustumisessa ja “luonteenomaisessa käyttäytymisessä”. Jonkinlainen sosiaalinen verho oli ylläni koko vaihdon ajan. Uskon että se johtuu myös vastaanottajista. Osa työporukasta oli hyvinkin rentoa ja osa liiankin, osa taas oli virallista ja muodollista väkeä.

Haistelin myös tarkkana tyttönä aika paljon työpaikan sosiaalista ilmapiiria, ja miten mielenkiintoisia havaintoja sainkaan! Avokonttorissa kuulee ja aistii kaiken. En voi tehdä yleistyksiä englantilaisesta työkulttuurista yhden paikan perusteella, mutta yhden teen.

Kulttuurin ja taiteen alalla on hyvin samanlainen työilmapiiri Suomessa ja Englannissa. Isoin ja todellakin isoin ero on se, että täällä 12 ihmistä tekee sen, mitä meidän toimistolla kolme. Se tietysti meni välillä ihan huvittaviin mittoihin, kun on käteiskassavastaava ja talousvastaava erikseen. Meillä nuo molemmat on toiminnanjohtajan tehtäviä. Täällä toiminnanjohtaja kävi välillä toimistolla kuittaamassa budjetteja ja valmistelemassa palavereita ja strategioita, mutta suurimman osan ajasta juoksi verkostoitumassa ja tapahtumissa, palavereissa ja yhteistyöneuvotteluissa. Työn tekemisen kulttuuri oli myös erilainen, tosin ei näillä käytännössä ollutkaan niin kiire kuin Suomesssa, jossa muutama ihminen tekee kymmenen ihmisen työt. Lisäksi sellainen kiire –vouhotus oli minimissään. Eli työrauha oli myös kaikille muille, joita kiire ei sillä hetkellä koskenut!

FAMILY LIFE

Kun päätin, että otan lapseni mukaan reissuun, en aluksi uskonut, että puolisoni haluaa lähteä. Halusihan hän, ja tämä herätti myös paljon kysymyksiä ja kummastusta niin Suomessa kuin Englannissakin. Yrittäjä-ihmisenä ja lapseni isänä hän koki, että voisi nämä kaksi roolia helposti yhdistää. Päätimme siis jättä lapsenvahdin Suomeen (jonka olisin ehdottomasti ottanut mukaan jos olisin poikani kanssa kahden liikenteessä) ja hommata perheasunnon.  Puolisoni ei ole ollut lapsen syntymän jälkeen juurikaan lomalla tai pojan kanssa pitkiä aikoja kaksin, joten senkin vuoksi tämä oli hyvä tilaisuus saada etäisyyttä yrittäjän arjesta Suomessa. Siispä, monet asiat puhuivat sen puolesta, että perhe-elämä ja työvaihto olisi hyvä yhdistää näin.

Poika ja isä olivat päivisin yhdessä, puolisoni yrittäessä tehdä omia hommiaan internetin välityksellä aina välillä ja iltaisin vähän paremmin minun ollessa kotona. Työreissuille otin perheen aina mukaan, joten hekin näkivät paikkoja ja saivat vaihtelua. Asuntomme oli hyvin pieni, mutta lähellä meren rantaa, joten tekemistä oli ulkonakin.

Vaikka moni ex-taivexlainen mainostikin vaihtoa hyvänä keinona saada etäisyyttä perhe-elämään, otin silti riskin ottaessani perheen mukaan, ja toki aikani vaihdossa oli hyvin pitkä olla ilman perhettä. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti. Puolisoni firma toki saattoi kokea menetyksiä ja pientä säätöä, mutta muuten. Poikani reaktioita jännitin ja stressasin kaikista eniten. Hän nautti kuitenkin suunnattomasti ajastaan ulkomailla, oppi puhumaan “enskaa” ja otti kontaktia vieraskielisiin lapsiin. Bournemouth on hyvin kansainvälinen kaupunki, joten kielieste ei ollut suuri lapsilla, jotka kaikki pälpättivät puistossa omaa äidinkieltään, leikkien sujuessa kuitenkin yksiin. Omaa aikaa ei toki minulla ja puolisollani ollut, joten kahden kuukauden tehopaketti perhe-elämää ulkomailla tuli koettua. Myös Suomen harrastukset ja verkostot vapaa-ajalla jäivät pois, joten olimme hyvin tiiviisti yhdessä. Toisaalta se oli meille myös hengähdystauko. Ei tarvinnut viikonloppuna miettiä kummanko vanhemmille mennään käymään autottomina tai miten organisaoidaan iltamenot, kutsut, juhlat ja harrastukset. Täyttyykö kesälomamme sitten jatkuvista sukulaisvierialuista, iltamenoista sopimisesta ja kissanristiäisistä ja muista velvollisuuksista, kuka tietää?

LIFE WITHOUT RISKS

Jossain vaiheessa kevättä alkoi tuntua, että maailma kaatuu niskaan. Uuden toiminnanjohtajan perehdytys omaan organisaatioon, tavallaan yhden elämänvaiheen jättäminen sen myötä taakseen, kulttuurimatkailukoordinaattorin hommaan perehdytys alkukeväästä ja kaikki Taivexiin liittyvät koulutukset ja vaihdon järjestely tuntuivat vaan välillä liian raskaalta annokselta kerralle. Lisäksi 85 % työaika Tanssin Keskuksella aiheutti paineita, miten saa kaiken ajan riittämään. Eihän se riittänyt. Piti tehdä töitä iltaisin, vastata Englannista tuleviin viesteihin ja Skype-puheluihin vapaa-ajalla, surffata asuntoa monta kuukautta ja yrittäen tutustua alueen ominaisuuksiin. Puhumattakaan EU-hankkeeseen liittyviin matkajärjestelyihin ja velvollisuuksiin, lapsi vielä mukana asioita hankaloittamassa ja puoliso, joka jättää kaiken aina viime tippaan kysymällä mites minun asiat?

Viimeinen viikko ennen lähtöä töissä oli juuri niin kuin kuvitella saattaa; toimintakertomuksen viilausta, vuosikokoukseen liittyviä järjestelyjä uudelle tj:lle, tilinpäätösvalmistelua nopealla aikataululla kuten aina, kymmenen eri kokousta eri aiheesta, oman kämpän valmistelua ja muiden juoksevien asioiden valmistelua ulkomaille muuttoon liittyen. Olin ihan poikki ja finaalissa! Viimeisellä viikolla saimme juosta vielä pojan hammaslääkärissä, neuvolassa ja omilla asioilla useasti. Ensimmäinen viikko Bournemouthissa tuntui utopistiselta. Missä olemme? Täällä on ihanan rauhallista! Meri! Tuuli! Vapaus!

Kuitenkin, kaikesta narinasta huolimatta en kadu pätkääkään! Paikka Bournemouth ihmisineen ja Pavilion Dance henkilökuntineen, South-West -alue toimijoineen ja erilaiset nähtävyydet ja tapahtumat, jotka pistivät pään pyörälle ihastuksesta. Kulttuurishokki, I know, kaikki sanovat niin. Tiedän että paljon on kiinni myös omasta asenteesta, tahdon voimasta, uteliaisuudesta, ennakkoluulottomuudesta ja tietysti tärkeänä myös taloudellinen tilanne (säästin tätä varten 1,5 vuotta) ja henkilökohtainen elämäntilanne. Myös Bournemouthissa kollegat ihastelivat sitä, että matkustan lapsen kanssa ja sitä että puolisoni hoitaa lasta (hänestä tuli juuri uusi sankari kotiäitien luvattuun maahan). Että nämä ovat jollekin ihan mahdollisia asioita, eikä tekosyitä olla lähtemättä. Positiivinen asenne tarttui varmasti myös lapseeni, eikä koti-ikävä iskenyt juuri. 

Positiivisella asenteella päästiin yli raskaiden kohtien, haasteiden ja vaikeuksien. Kuka olisi uskonut, että joudumme ensimmäiset neljä päivää keittämään liedellä kaiken kuluttamamme lämpimän veden, koska boileri on rikki? Tai että sänkymme hajoaa neljäntenä yönä? tai että lähes kaikki tekninen varuste asunnostamme on joko rikki tai hajoamassa?

Opin itsestäni paljon ja tulin myös entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että suomalaiset on ihan hullua kansaa. Kaikki valittavat, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin. Tai pitäisi olla. Byrokratia on ihan hullua ja ihmisiä ei kannusteta mihinkään omaehtoiseen tekemiseen. Kaikesta pitää tehdä kovin vaikeaa tai hankalaa ja mikään ei riitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö olisi aiemminkin ollut tätä mieltä tai ettenkö olis aiemminkin matkustellut muualla maailmassa.

Tällä kertaa erona oli se, että olin oman alani töissä ulkomailla (Yksi suurimmista haaveistani) ja pidemmän aikaa. Tulin vain vakuuttuneemmaksi siitä, että kansainvälinen verkosto on minun juttuni.  Kun kuulin juhannusviikolla uutisen Suomesta, jossa eduskunta oli hylännyt ehdotuksen turkistarhauksen kiellosta, niin tuli reaktio ”That´s it, en tuu takas”!  Mutta sitten toisaalta ajattelin että Pauliina rakas, ihan samat ihmiset ovat joka puolilla maailmaa. Vaikka olisin prinsessa, en saisi sellaista yhteiskuntaa jonka haluaisin. Joten, pinnalla oli aika paljon kysymys siitä, haluanko jäädä Suomeen tai haluanko jäädä Jyväskylään, olisiko mahdollisuuksia lähteä asumaan muualle Suomeen (taas) tai muualle maailmaan. Tulipahan sekin testattua hyvällä menestyksellä, toki hyvin lyhyellä koeajalla.
Mutta mikä vaivaa ihmisiä, jotka eivät liiku minnekään?

HEALTH ISSUES

Minua vaivasi hyvin pitkälti ennen lähtöä ajatus, että kaikki ei ole kunnossa. Noin niin kuin terveydellisesti. Kaksi kuukautta ennen lähtöä sain varattua lääkäriajan, joka kulminoitui siihen, että kolme päivää ennen lähtöä sain kardiologilta tylyn tuomion. Minulla on sydämessä eteisvärinää, joka on sillä tavalla ongelmallinen, että minulle tehdään sydämeen operaatio syksymmällä aikojen vapautuessa. No tällaista uutista et olisi osannut ihan odottaa, varsinkaan näin lähellä lähtöä ulkomaille. Sain luvan lähteä (luojan kiitos) ja rentouttavan uutisen, että ei sydämessä ole mitään rakenteellista vikaa tai ongelmaa, minulla vaan sattuu olemaan vaiva joka on joko yli 75-vuotiailla tai huippu-urheilijoilla minun iässäni. Valitsin viiteryhmäkseni jälkimmäisen.

Tietysti tämä aiheutti sen, että sain uudet lääkkeet entisen migreeniestolääkkeeni tilalle (sama lääkitys kuin mummoilla) ja sen, että kävin säikäyttämällä perheenjäseneni uutisella sydänoperaatiosta.

En muuten juuri hirveästi ehtinyt ajatella lääkkeen mahdollisia sivuvaikutuksia tai tuntemuksia siinä matkustusvaiheessa tai tutustuessamme asuntoon ja kaupunkiin, hyvä eikö? Sen sijaan ennen lähtöä (ulkomaille) ehdin kyllä miettiä parin päivän aikana kaikki vaihtoehdot epäonnistuneesta sydänoperaatiosta sinkkiarkussa kotiin tulemiseen.

Paikalla olessamme en kyllä kertonut kenellekään toimistolla, että minulla on tällainen vaiva, se olisi ollut ehkä liian hardcorea aluksi ja loppuvaiheessa en sitä enää edes muistanut.
Uusi lääke, muistutus elämän arvoista ja uusi tilanne yhdessä ehkä aiheuttivat sen, että välillä väsytti ja lujaa, kuten aiemminkin “mainostin”. Toisaalta en kerennyt juuri asiaa miettimään, muuta kuin silloin kun asia oli ajankohtainen tai tilanne päällä. Käytännössä vaiva tarkoittaa sitä että sydän lähtee välillä “juoksemaan” lujaa, pulssi voi kiihtyä 40:stä 170:n parissa minuutissa ja pysytellä korkealla parikin tuntia. Joten sama kuin olisin juoksulenkillä tuon ajan. Ei vaarallista nuorelle sydämelle, mutta aika rasittavaa muuten.

FINAL COUNTDOWN

Loppujen lopuksi aika meni hurjan nopeasti (liian) ja uudet ystävät ja kollegat jäivät Bournemouhtiin. Saamme todennäköisesti vieraita Suomeen jossain vaiheessa Bournemouhtista, niin hyvin kaikki meni. Tanssin palvelut, joita Tanssin Keskuksella tuotamme, herättivät suunnatonta kiinnostusta. Halusin oppia englantilaista kulttuurin rahoitusta ja saada uusia liiketoimintaideoita, loppujen lopuksi kävi niin että meidän konseptit kopioitiin useampaankin organisaatioon (ne, joita minun EI PITÄNYT markkinoida juurikaan). Minulla ei ollut suuria ennakko-odotuksia myöskään työnantajan puolelta, ja hyvä niin. Sain rauhan prosessoida, ja tämähän aiheutti suunnatonta ihastelua myös vaihtopaikan kollegoissa.
Suurimmaksi yhteiseksi projektiksi muotoutui ikäihmisten festivaali, jota viedään tulevaisuudessa eteenpäin useamman organisaation voimin, ja jolle haetaan EU-rahoitusta yhdessä. Pavilion Dance organisaationa oli aivan mahtava ja vieraanvarainen, joten monia ajatuksia heiltä osaan tuoda tullessani. Joten kiitos Pirjetta Mularille Tanssin tiedotuskeskukseen suosittelusta!

En olisi tullut lähteneeksi työvaihtoon ihan yhtä helposti ilman Taivexia. En olisi mitenkään saanut aikaiseksi työn ohessa tai vapaa-ajalla.  Kestona kaksi kuukautta oli ehdoton minimi. Tällaista verkostoa en olisi pystynyt rakentamaan lyhyemmällä ajalla. Yhteistyö on paljon helpompi aloittaa, kun tuntee toisen, myös henkilökohtaisella tasolla.
Viimeisenä iltana toimistolla, merenrantaa ihaillessani oli tunnelma haikea. Nytkö jo pitää lähteä? Yhteisellä viimeisellä viinilasillisella muisteltiin yhteisiä kommelluksia pienellä porukalla. Kauniita sanoja, mieleenpainuvia kommentteja minulle osoitettuna, yhteistyön viimeistelyä.  Eihän sille mitään mahtanut. Liikutuksen kyynel vierähti poskelle ja pyöräillessäni kotiin merenrantaa pitkin aavistin, ettei tämä ollut viimeinen vierailu Englantiin tai viimeinen kerta, kun tapaan uudet ystäväni.

Takaisin raporttilistaan