Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa teatteritieteen oppiaineessa vuonna 1998. Muutin Pohjanmaalta Kallioon. En ollut koskaan käynyt yhdessäkään helsinkiläisessä teatterissa, ja rehellisesti sanottuna halusin ensisijaisesti opiskella elokuvatutkimusta. Olin pienestä pitäen ollut erityisen kiinnostunut vanhoista elokuvista ja yläasteelta lähtien Shakespearen näytelmien filmatisoinneista. Perustin oman lehtileikearkiston, pidin kirjaa näkemistäni elokuvista ja rippileirillä luin Laurence Olivierin elämäkerran. Lähetin fanipostia John Gielgudille ja Katharine Hepburnille.  

 

Elokuva- ja televisiotutkimusta oli tuolloin mahdollista opiskella pelkästään sivuaineena. Opintojeni aikana tietääkseni vain yksi opiskelukavereistani valmistui tämän haastavan taipaleen kautta sivuaineen maisteriksi (ja myöhemmin filosofian tohtoriksi).  

Mutta tuolloin oli vielä mahdollista kokea niin sanottua akateemista vapautta. Ja olinkin pian hurmiossa. Kirjoittauduin kaikille mahdollisille teatteritieteen kursseille ja kävin kaikilla elokuva- ja televisiotutkimuksen luennoilla. Opiskelin pohjoismaista kirjallisuutta, psykologiaa, taidehistoriaa.  

 

En tiennyt juuri mitään teatterista, mutta juuri se tietämättömyys innosti. Ahmin ja pänttäsin tietoa, kirjoitin yöt esseitä. Ensimmäisen vuoden jälkeen ei ollut kysymystäkään siitä, että olisin vaihtanut pääainetta, oli niin paljon vielä opittavaa. Sain myös ensimmäistä kertaa elämässäni kesätyön tutkimusprojektissa – ilmoitin kotiin, etten enää tule Pietarsaareen perheyrityksemme varastoon keräämään muttereita, ilmajousituksia ja jarrurumpuja asiakkaillemme lähetettäväksi. Olin teatteritieteilijä, tai ainakin halusin sellaiseksi.  

 

Teatteritieteestä olin löytänyt tieteenalan, jossa pystyin yhdistämään kiinnostustani historiaan, kirjallisuuteen ja performatiivisuuteen. Teatteritiede tarjosi näkökulman oman yhteiskuntamme tarkasteluun, taiteen ja ruumiillisuuden kautta. Oppiaineessa oli myös intohimoisesti työhönsä paneutuva professori Pirkko Koski, jolla oli laaja kansainvälinen verkosto ja jota hän vuolaasti myös käytti opiskelijoidensa hyväksi. Olin pian mukana pohjoismaisessa tutkimusprojektissa, ja kävin Kreikassa antiikin teatterin kesäkurssilla.  

 

Voin vain kuvitella, miltä minun kaltaisilta taiteiden tutkimuksen opiskelijoista tällä hetkellä tuntuu, kun tieteenalat, joita voi opiskella enää vain Helsingin yliopistossa, uhkaavat haihtua ilmaan.  

Hufvudstadsbladetin haastattelussa (14.12.) humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa kyseenalaistaa sen, että Helsingin yliopiston pitäisi olla viimeinen linnake uhan alla oleville aineille. Teoriassa taiteidentutkimuksen opetusta voisi varmaan järjestää pääkaupunkiseudun sijasta Joensuussa ja Jyväskylässä, jotka Hiidenmaa muun muassa mainitsee haastattelussa. Mutta kuten eräs teatteritieteen alumni Twitterissä kirjoitti, “Helsingin yliopistolla on suorastaan velvollisuus pelastaa koko maan taiteidentutkimus.”

 

Hiidenmaan väitteeseen, että humanistinen tiedekunta on laittanut paljon resursseja teatteritieteen tuntiopettajiin eikä tiedekunnalla ole tähän enää varaa, teatteritieteen yliopistonlehtori Johanna Laakkonen vastasi puolestaan, että lukuvuonna 2021-2022 teatteritieteen tuntiopetuksen kustannukset ovat noin 5000 euroa. Tämä on jo niin häkellyttävä mittasuhde, että ei ihme jos kentällä myllertää huhuja kaiken takana olevankin aivan jotain muuta.  

 

Moni on sosiaalisessa mediassa puhunut sivistysvaltion murentumisesta, ja siltä se meistä vähän vanhemmista tuntuu, mutta nuorille juuri se oikea, haluttu opintosuunta voi olla elintärkeä henkireikä. Tästä intohimoisesta kiinnostuksesta taiteiden tutkimusta kohtaan voi koitua pitkällä tähtäimellä yhteistä hyvää maailmaan ja uutta tietoa ja ajattelua tieteelliseen yhteisöön, mikäli sille suodaan mahdollisuus kehittyä.  

 

Taiteiden tutkimuksen laitoksen opintosuunnat tarjoavat monelle taiteiden tutkimuksen opiskelijalle samankaltaisen kutsumuksen täyttymyksen kuin lääketieteellinen tuleville lääkäreille, Teatterikorkeakoulu näyttelijöille tai Sibelius-Akatemia muusikoille. Taiteen tutkimuksen opiskelijoille akateeminen ympäristö tarjoaa mahdollisuuden perehtyä tieteenalaan sekä sitä ympäröivään kulttuuriin. Professori Hanna Korsbergin sanoin, taideyliopisto kouluttaa taiteilijoita, tiedeyliopisto tieteilijöitä. Tulevat tieteilijät tarvitsevat oman tieteellisen yhteisönsä kehittyäkseen taiteiden tutkijoiksi. 

 

Kysyimme haastattelusarjassamme Mitä kuuluu? tällä viikolla Helsingin yliopiston teatteritieteen ja Tampereen yliopiston lakkautetun teatterin ja draaman tutkimuksen alumneilta heidän kuulumisiaan. Teatterikentällä tiedämme, millaisia tukipilareita nämä tieteilijät ovat esittävän taiteen kentän kentällä. TINFO on puoliksi teatteritiedettä: kuuden hengen toimistossa työskentelee kolme oppiaineen alumnia, minun lisäkseni tiedottajamme Jenni Ylinentalo ja hallinto- ja tutkimuskoordinaattori Mikko Karvinen. Tietokantojamme auttavat täydentämään vuosittain teatteritieteen pääaineesta tulevat korkeakouluharjoittelijat -- ja aiemmin saimme harjoittelijoita myös Tampereelta.  

 

Myös muulle järjestökentälle on löytänyt tiensä alumneja: Suomen Teatterit ry:n tuore toimitusjohtaja Kaisa Paavolainen, jonka kanssa olemme valmistelleet #pelastetaanteatteritiede -vetoomusta on opiskelukaverini. Niinikään teatteritieteilijöitä löytyy ainakin Sirkuksen ja Tanssin tiedotuskeskuksista, Työväen Näyttämöiden Liitosta ja Sunklosta. Mistä esittävän taiteen järjestötyöhön löytyy asiantuntevaa henkilökuntaa, mikäli perusopetusta ei enää tarjota?  

Taiteen kentälle hakeutuu ja haetaan teatteritieteen opiskelijoita toiminnanjohtajiksi, talouspäälliköiksi, tuottajiksi, tiedottajiksi, dramaturgeiksi... nämä työtehtävät edellyttävät taiteellista ymmärrystä ja suuremman kuvan näkemistä.  

 

Media tarvitsee taiteen tulkitsijoita ja taiteen sanoittajia. Tutkimuslaitokset ja viranomaistahot asiantuntijoita. Helsingin yliopiston tarvitsee puolestaan opintosuunnan, joka tutkintoarvioinnissa 2018-2019 kuului tieteellisestä tasostaan ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudestaan korkeimman arvosanan saaneisiin.   

 

Helsingin yliopistolla ei ole varaa menettää taiteiden tutkimuksen tieteenalojaan. Menetyksen hinta olisi mittava.  

 

Allekirjoita vetoomus 3.1.2022 mennessä.   #pelastetaanteatteritiede