26.02.2019

Pitäkää huolta kantasoluista!

Lappeenrannan Kaupunginteatterin 70-vuotisjuhliin pyydettiin puheenvuoroa teatterin merkityksestä ihmisille, kaupunkilaisille. Mitä puhuin? Oli helppo nousta Runarin ja Kyllikin skenografian sillalle, kunnon rakenteelle. Siltaa pitkin kuljetaan toisen luo. Silta yhdistää.

Teatteri on hieno arkaainen taidemuoto. Se on sidoksissa näyttelijöiden fyysisyyteen ja paikkaan. Siinä eletään jaettua aikaa. Se ei ole skaalattavissa, se ei ole tehostettavissa, sitä eivät hoida markkinat. Tai hoitavat kyllä, mutta huonosti. Se on näin kaukaista sukua vanhusten ja lasten hoivalle.

Teatteri kutsuu kokoon ja luo yhteisön. Teatteri on alusta, joka rakentaa kansalaisuutta ja kaupunkilaista. Se on agora, joka tarjoaa tilaa erilaisille äänille.

Teatteri on kaupunkien DNA:ta, elimellinen osa kaupunkikudosta. Ajattelen kaupunkia yhteisöruumiina ja teatteria tämän yhteisöruumiin kantasolukkona. Kantasolu on solu, joka pystyy jakautumaan loputtomasti ja muodostamaan eri kudostyyppejä.  

Teatteri voi parhaimmillaan olla luomassa uutta kaupunkipolitiikkaa, jossa olennaista on pitää kaikki mukana. Uskon, että arvot ja etiikka nousevat keskiöön, ja tulemme kokemaan paikallisuuden nousun. Avoimen, myös erimielisen dialogin tyyssijana teatteri voi rakentaa uutta paikallisuutta. Näin rakennetaan ekologista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä taloudellisen kestävyyden lisäksi.

Tämä kaikki edellyttää vuoropuhelua, kuuntelua. Kun sosiaali- ja terveysmenot siirtyvät kaupunkeja suuremmille harteille, jää kaupungille enemmän mahdollisuuksia rakentaa uutta kestävää kaupunkipolitiikkaa. Siihen haastaa ja velvoittaa myös uunituore laki kuntien kulttuuritoiminnasta korostaessaan yhteistyötä.

Kunnanäideille, -isille, -kummeille on vain yksi viesti. Älkää olko talousankeuttajia ja kyynikkoja. Pitäkää kantasoluista huolta!

Peilinä meille

Lappeenrannan Kaupunginteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmäksi Sirpa Riuttala löysi Kylätaskun Runarin ja Kyllikin. Mikä rohkeanavara ja ennakkoluuloton valinta – Riuttala tekee teoksesta vielä omilla sävellyksillään musiikkiteatteria. Syntyi laulu kielletyistä iloista. Toivoisin, että esitystä tultaisiin katsomaan pidemmältäkin. Lappeenrannassa nähdään ensemblen monimuotoisuutta, erilaisia materiaalisuuksia, erilaisia kehollisuuksia, nähdään kulissiteatterista irrotettua tila-ajattelua.

Tämä Runar ja Kyllikki laajentaa perspektiiviä ja pitää meille peiliä. Siellä on nyt Runarin ja Kyllikin kyläyhteisön Huokausten silta, lappeenrantalaisille tuttu. Samuli Hallan skenografia on rujonrankka tila.  Lattioita peittävät vaatteet ovat kuin ihmisten pintakuorta tai maankerrostumia, niitä kuoritaan ja raastetaan.

Isä, poika ja hirvi

Hieno vastapari Runarille ja Kyllikille on Elli Salon Hirvimetsä. En vielä nähnyt sitä Lappeenrannassa. Katsomisen paikka. Teatterikorkeakoulun taannoinen tulkinta ja kuunnelma olivat elämyksiä.
 

Ei oma huone vielä riitä

Medusan huoneen kuvat ovat väkeviä poeettisuudessaan ja surrealismissaan. O'Keeffen maalaukset alkavat hiljaisesti saada oman äänensä tajunnassani.

Medusan huoneessa tulen ajatelleeksi suljettua akvaariota, jossa äänettömyydessä ja hitaasti lipuen tapahtuu outoja asioita. Akvaario on kuin näyttämö, joiden tapahtumia katsotaan etäännytetysti, hitaasti. Esitys operoi kestollisuudella. Se laittaa meidät katsomaan kunnolla, joka hetkeä. 

Medusan huoneen äänensävy on kunnioittava, se on vakava, se ei ironisoi. Aivan kuten Georgia O´Keeffen jättikokoisten kukkamaalausten aistillisuuden ja erotiikan, sen ottaa tosissaan. O´Keeffe etsii väreillä ja muodoilla ilmaisua sille, mille ei ollut sanoja. Virginia Woolf etsi mielen kieltä. Saara Turunen on näiden kahden taiteilijan hengenheimolainen. Kysymys on tilanotosta, mutta ei oma huone vielä riitä. Kyse on myös relationaalisesta tilasta, jonka nainen muodostaa suhteessa toisiin, kuulumisesta yhteisöön. Juuri tästä syystä Medusan huoneen esityksellinen kehystys, vanhan ja nuoren naisen yhteys, puhutteli minua. 

Ajattelen vanhan naisen yksinäisyydestä huokuvaa seesteisen tyyntä rauhaa ja voimaa. Sen koin suunnattoman tärkeäksi, vapauttavaksi ja toivoa herättäväksi. Samoin kuin sen yhden valomurusen, jonka nainen toiselle naiselle antaa.

Turunen kirjoittaa ja esityksellistää naistraditiota, naisten keskinäistä ystävyyttä ja arvonantoa, toinen toisensa näkyväksi tekemistä. Meduusan huone vihjaa vaihtoehtoiseen tapaan olla maailmassa ja pitää yhtä. 

Vaalit tulossa

Ankeuttajia riittää.  Millaista taide- ja kulttuuripoliittista tahtoa ja ymmärrystä löytyy poliittista puolueista. Metelistä koostetta.
 

Häpeilemättä kansikuvien taakse

Kutsu nykyteatteriin. Kotkan kaupunginteatteri jatkaa kunniakkaasti teoksilla, jotka uskaltava poiketa ilmeisimmästä. Ruusu Haarlan MeNaiset seuraa Esitystä radikalisoitumisesta. Mutta katsojaa ei jätetä yksin. Esitystutkielmalle annetaan lukuohje, ketään ei jätetä. Uuteen ja erilaiseen voidaan totuttaa. Miten arvokasta onkaan, että myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella nähdään tällaisia esityksiä. Katsojakunta on muita kuin meitä, jotka istuvat esityksissä työkseen.

MeNaiset on nopearoiskeisista kohtauksista rakentuva naisena olemisen sukupolvitarina. Sen voi nähdä jatkona Traumaruumiille ja Ruskalle. Nyt näytetään historiallista laajakuvaa, naisena olon taakka- ja traumasiirtymiä: itseriistoa, -orjuutusta, suloista kostoa ja neuroottisuutta, tyttöpartyilyä, pakonomaista miellyttämisenhalua, kiltteyttä, pateettisia wannabesikamiehiä, hoivasuhdetta. Kaikki tämä irtonaisella, vinolla otteella, hulvattomalla mutta tinkimättömällä näyttelijäntyöllä, tarkoin valituilla esineillä, oivallisilla puvuilla, lavastuksella.

MeNaisten lavastus on nerokas metafora. Metallikehikkoinen huone, jonka seinälevyt ja ovi ovat jatkuvassa liikkeessä, irrotettavissa.  Huone, jonne kuka tahansa voi tunkeutua. Henkistä penetraatiota. Nainen on palveleva lihaklöntti.
 

Ei taivuta sensuuriin

Miltei sensuroitu. Rzeszówin Maska-teatteriin valmistumassa olevan #chybanieja (#enkaiminä) -esityksen harjoitukset määrättiin keskeytettäväksi kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa.

Katolisen kirkon seurakunnalta oli tullut valitus- tai ilmiantosoitto kaupunginjohtajalle, joka sitten pani toimeksi ja käski estää esityksen, joka ilmiselvästi uhkasi loukata ihmisten uskonnollisia tunteita. #chybanieja -tekstissä on kyse Jeesuksen kavaltajasta Juudaksesta. Koira älähti ilmeisesti viittauksesta katolisen kirkon pedofiliaan.

Mutta teatteri uhmaa kaupunginjohtajan käskyjä. Tekijät julkaisivat teatterin johdon allekirjoittaman autonomiaa ja ilmaisunvapautta puolustavan kannanoton: vain teatterinjohtaja on se, jolla on valta päättää esityksen tekemisestä. Ulkopuoliset eivät voi puuttua teatterin ohjelmistoon. Teos saa ensi-iltansa maaliskuussa Varsovassa Nowe Epifanie -festivaalilla, jota järjestää puolalaisen paavin Johannes Paavali II:n nimeä kantava tutkimus- ja kulttuurikeskus. 

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät