12.12.2019

Hanna uusi blogikuva

Pitkä matka todelliseen inkluusioon

Pelkäätkö enemmän sitä, joka avoimesti halveksii olemassaoloasi vai sitä, joka hiljaisesti syrjii olemassaoloasi samalla kun väittää välittävänsä?” Näin kysytään Norjan taideneuvoston kriittisessä inkluusiota käsittelevässä julkaisussa Actualise Utopia.

Miten rasismi ja syrjintä estävät kulttuurin uudistumista ja moninaisuutta? Norjan Kulttuurineuvosto yhdessä pohjoismaisten kumppaniensa – poliitikkojen, taidelaitosten johtajien ja taidetyöntekijöiden kanssa pohti konferenssissaan Nordic Dialogues kriittisesti sitä, miten rakentaa nykyistä inklusiivisempaa kulttuurisektoria. Rasismia, nationalismia ja sosiaalista syrjintää vastaan on taisteltava yhdessä, ja kulttuuri on yhteiskunnan liimaa. Tämä seminaari oli viimeinen inklusiivista kulttuurisektoria käsitelleiden kokoontumisten sarjassa.  

Pohjoismaiden yhteisenä tavoitteena on, että jokaisella on yhdenvertaiset mahdollisuudet kulttuuriseen osallisuuteen taustasta riippumatta.

Mutta, mutta. Tuo kriittinen julkaisu antaa karun kuvan siitä, missä ihan oikeasti mennään ja kuinka kaukana ollaan vielä todellisesta inkluusiosta. Actualise Utopia tarjoaa tervetullutta sanoitusta, kokemusten, kättä pidempää ja toimintatyökaluja. Kaiken kukkuraksi se sisältää erinomaisen sanaston.  Julkaisussa on myös Ruskeiden tyttöjen artikkeli ”Intersectionally feminist self-care manual for the POC artist”. 

On aika murtaa pohjoismaisen kulttuurin valkoisen kolonialistisen rakenteen sykli”, todetaan julkaisun motossa. Teoksen toimittaja Ninos Josef, ruotsalais-syyrialainen tanssija ja näyttelijä muistuttaa siitä, että Pohjoismaissa on yhä enemmän niitä, jotka ovat tämän rakenteen ulkopuolella.

Kulttuurin kolonialistiseen rakenteeseen kasvaminenhan alkaa lapsesta ja jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin. Kolonialistinen opintopolku tarkoittaa pääasiassa länsimaisen kulttuurin mukaisia normatiivisia representaatioita. Se tarkoittaa taidekoulutusta, jossa valkoiset opettajat opettavat länsimaisen taidekulttuurin traditiota ja jossa normatiivinen taiteilijanura ymmärretään lähinnä julkisella tuella tehdyksi (usein julkisesti tuetuissa taideinstituutioissa) taiteeksi.

Aivan liian vähän taidekoulutus on etsinyt keinoja laajentaa rekrytointipohjaansa varmistaakseen, että myös sosioekonomisesti haavoittuvassa ympäristössä kasvavien lahjakkuuspotentiaali tulisi käyttöön.  Myös länsimaisen ”laatu”-käsitteen varjolla harjoitetaan hyvällä omallatunnolla ulkopuolelle jättämistä. Ulossulkeminen jatkuu vielä tavassa, jolla taiteilijoita joko kanonisoidaan ikuiseen elämään traditiossa tai vaietaan kuoliaaksi. Etnisten ryhmien ja muiden vähemmistöjen taide on usein pelkkä alaviite kansallisissa historioissa, jos sitäkään.

Palaan tähän vielä myöhemmin yhteisen Inkluusiopäivämme (27.3.2020 Maailman teatteripäivänä) lähestyessä. 

Unescon kulttuuri 2030

Tuhti lukupaketti tutustuttavaksi. Juuri pötkähti sähköpostiin. Lukulistalle.
 

Porttiteatterissa Koulutiellä – we will, we will rock you!

Tämä esitys on omistettu niille pienille ihmisille, jotka vielä reput tyhjinä seisovat ensimmäistä päivää koulunpihalla. Ja myös niille aikuisille, jotka eivät ole tällä areenalla teille tarinaansa kertomassa, niille jotka katosivat.” Näillä Pekan, luokkansa Pellen/Klovnin sanoilla alkaa dokumentaarinen 17 porttiteatterilaisen esitys. 

Porttiteatteri on helsinkiläinen ammattilaisvetoinen rikostaustaisten esiintyjien teatteri. Koulutiellä on taidonnäyte. 

Nopeatempoinen, parituntinen matka vie nauruun, itkuun, ihmeeseen. Koulutiellä elää ja koskettaa esityksenä, teatterin- ja musiikin tekemisenä, ei sosiaalipornona. Kolmisenkymmentä kohtausta. Pulpettien ympäröimällä näyttämöllä esiintyjät toimivat pulpettikuorona ja hakkaavat pulpettiinsa “We will we will rock you” -rytmiä. Laulavat lapsikuorona Liikennelaulua tai Laulua oravasta ja Koulutiellä uutena versiona.  Lisäksi väliin mahtuu joukko erilaisia musiikkikomboja. Itse tehtyjä, yhdessä kätilöityjä.

Jokainen esiintyjä piirtyy esiin omaäänisenä, ainutlaatuisena kertojana/muusikkona/esittäjänä/näyttelijänä. Jokainen tuo näyttämölle omat kokemuksensa. Näiden tarinoiden lähestymiskulmat ja havainnot hämmästyttävät.  Ekaluokkalaisen pelkoja, selviytymiskeinoja, kapinaa, pesismatsin kuningattaren revanssia tai häpeilyä luuserina, jota kukaan ei joukkueeseensa halua, supersankareita pelastamassa, vasenkätisiä oikeakätisten maailmassa.

Esityksessä on vahvasti läsnä Foucault´n biovalta: koulun tai perheen voimankäyttöä, käskyvaltaa, odotuksia. Ylisukupolvista taakkaa siirtyy sodan rikkomilta seuraaville sukupolville. Samanaikaisesti esitys hengittää haurautta ja katoamisia, hiljaista surua. Kohtauksia sitoo toisiinsa ”luokkakuva”, kertomus niistä, joita kuvassa oli, kadonneesta ja kadonneiden muistosta.  

Aleksi Salusjärvi on kirjoittanut sivuutetuista ja kirjallisuuden ulkopuolisesta kirjallisuudesta. Porttiteatteri on teatteri-instituutioiden ulkopuolista teatteria ja esiintyjyyttä. Koulutiellä näyttää tällaisen esiintyjyyden ja tarinoiden voiman.

Konditionaalin perfekti on niin sanottua ”jossittelua”, olisi voinut olla…”, näin pohdiskelee yksi esiintyjä.  Niin…  Mietin pitkin esitystä, miten paljon lahjakkuutta, miten paljon menetettyä. Onneksi ei iäksi. Onneksi on Porttiteatteri! Nyt on nyt!  

Kiitos 17 esiintyjälle ja Tuija Minkkiselle, Sanna Salmenkalliolle, Rosa-Maria Perälle sekä Riikka Karjalaiselle. Kiitos ja onnittelut yhteistekijyydestä.  
 

Viimeiset viilanvedot, turkin ravistukset ja kynsien rapinat

Tässä pimeydessä on helppo altistua kuolemille ja äänille, varsinkin kun johdattajina ovat sellaiset taiteilijat kuin Juha Valkeapää ja Heidi Soidinsalo. Hiljainen kuolema on lempeän kotitekoinen, intiimi ja konkreettinen äänimatka sukupuuttoon kuolleesta dodosta, kieleen ja Pompeijiin, isään, Viialan villatehtaaseen ja kolmeen peräjälkeen kuolleeseen koiraan. Esitys tekee tietoiseksi oman elämän katoavaisuudesta ja mielikuvittelun voimasta. Tässä esityksessä kuolema koskettaa niin elollista ja inhimillistä kuin ei-inhimillistäkin.  Viialan villatehdas saa Soidinsalolta ja Valkeapäältä uhkeat viimeiset viilanvedot.

Iäksi kadonneet ovat läsnä ääninä, ja kuulo on aisteista se, joka meissä aistii viimeisimpänä ennen kuolemaa.
 

Miltei mykkä Oidipus

Mitä tehdä klassikolle, joka itse selittää itsensä läpikohtaisin. No mykistetään ja katsotaan, miten käy. Työryhmä Anna-Sofia Tuominen, Juho Uusitalo, Laura Mattila, Nicolas “Leissi” Rehn, Sofia Palillo teki Viirukseen Oidipuksen. Tässä jatketaan Full Pull Woyzeckin, ja Temptation Island Karamazovin jäljissä klassikkojen kuorimista.  

Tämä Oidipus on esitys esityksessä. Näyttelijät käyttävät mykän komedian tuttuja keinoja, rakentavat tilanteita. Tämä Oidipus vapauttaa, mutta ei minkään katharsiksen kautta vaan tyhjentämällä klassikon voimastaan ja näyttämällä mykkäfilmin komediahahmot, nämä rakastettavat pienet, suuret ihmiset ja heidän huolenaiheensa. Se katsoo kriittisesti tällaisen klassikon maailmankuvaa ja naiskuvaa. Se kieltäytyy metafyysisestä ahdistuksesta. Se kieltäytyy raastavasta itseruoskinnasta ja syyllisyydestä.
 

Keskiluokan pakkoraot

Ken Loachin elokuva Kiitos tilauksestasi kertoo alustatalouden kurjuudesta, murenevasta terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta. Pikajakelufirmassa franchising-yrittäjä on oman onnensa seppä, joka kantaa kaiken riskin ja painaa duunia seurantalaitteen aikaorjuudessa.

Millerin Kauppamatkustajan kuolema on sukua Loachin elokuvalle. Kansallisessa sen uusi suomennos ja esityksen pelkistetty puhtaus näyttää ikiajankohtaisen voimansa. Surumielisesti lävistävä runollisuus toi mieleen Hopperin maalausten tunnelmat varjoineen.

Kauppamatkustajan kuolema on kuvaus murenevasta keskiluokasta, joka viimeisillä voimanrippeillään pitää julkisivua yllä. Lomanin perhe elää yhä ahtaammaksi käyvällä ”näyttämöllä” – konkreettisesti myös teatterissa. Esitys alkaa urkujen soitolla ja harmaiden tiiliseinien puristuessa näyttämökoroketta kohti. Esitys päättyy urkujen soittoon ja requiemiin.

Näyttelijät fyysistävät hienovaraisesti pakkorakoa, onnistumisen pakkovankeutta ja ylisukupolvisia siirtymiä. Ollaan maskuliinisten taakkasiirtymien ytimessä ja yksinpärjäämisen ja -suorittamisen kehässä: isä, isä… pojat kerjäämässä isän hyväksyntää, pätemässä, esiintymässä, kuten isänsä… ja vaimo/äiti yrittää kantaa arjen emotionaalisesti. Järisyttävä esityksellinen valotus tähän ahdinkoon.
 

Belgian teatteritodellisuudessa

Olemme Todellisuuden tutkimuskeskuksen kanssa Brysselissä ja Ghentissä. Vooruitissa ja sen With Pleasure -esityskokonaisuudessa, jossa yksi teos on TTK:n Sleeping Beauty. Kaikesta tästä ensi viikolla.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät