12.10.2023
Pitkäkestoista tuhlailevuutta ja tapahtumallisuutta yksittäisen teosajattelun ja irrallisten projektien sijaan
Teatterikirjoittaja ja -ajattelija Hanna Helavuori kirjoittaa kuudesta keskeisestä suomalaisesta taiteilijasta tai kollektiivista ja näiden taiteellisista praktiikoistaan. Näissä taiteellisissa kokeissa, kestollisissa esityksissä, installaatioissa tai esityskonsepteissa kohteina ovat lajienvälinen vuorovaikutus, ei-inhimilliset olomuodot, prekaarin subjektin kokemukset, representaatio ja valta, antifasistinen keho ja yleisön emansipaatio.
Helavuori on seurannut näitä tekijöitä vuosikausien ajan, osallistunut – enemmän – tuntenut ruumiillaan esitykselliset tapahtumat. Nyt hän sanoittaa artikkelissaan näitä kokemuksia, analysoi ja taustoittaa teoksia.
Miten ilmastokriisi ja lajikato näkyvät esitystaiteen tekijöiden työskentelytavoissa ja estetiikassa? Millaisia yleisösuhteita teokset rakentavat?
Jälkifossiilisen ajan ja posthumanistiset taiteilijat etsivät esitysten keinoin ekososiaalisesti kestäviä tapoja elää ja toimia yhdessä. Samalla he ovat laajentaneet käsitystä siitä, keitä kaikkia tähän yhdessä olemisen piiriin kuuluu.
Taiteilijoilla ja kollektiiveilla on ollut tarve irrottautua hektisestä uusliberalistisen ajan tehotuotannosta ja projektiajattelusta, josta muodostui vapaalle kentälle – pakon ja uusliberalististen ihanteiden sanelemina – vallitseva tuotantotapa 1990-luvulta alkaen.
Esitystaiteen tekijät etsiytyvät projektin alkuperäisten ideaalien – avoimuuden, leikkisyyden sekä hitaan kehkeytymisen äärelle. He haluavat päästää irti pakoista ja hallinnan kuristusotteesta. Taiteilijat jakavat Bojana Kunstin eronteon työn ja projektin välillä sekä elämän luontaisen kestollisuuden ja projektin lyhyen kiihtyvän kestollisuuden välillä. Lyhytkestoinen projektiajattelu kutistaa taiteen merkityksen välineelliseksi, sen tuottamaksi hyödyksi ja arvontuotannoksi. Etukäteen valmiiksi suunniteltu projekti ei anna sijaa odottamattomalle ja yllätyksille. Kunst onkin kehottanut kapinoimaan projektien alistavaa ajallisuutta vastaan ja vaatimaan työn ajallisuutta kestona.
Työskentelyä ohjaa kanssatekemisen ”sympoiesiksen” eetos yksintekemisen ”autopoieksiksen” sijaan. Tällä käsitteellään Donna Haraway viittaa siihen, ettei mikään ole itseorganisoituvaa autopoeettisuutta vaan osa monimutkaisia, dynaamisia, sijoittuneita ja historiallisia järjestelmiä, joissa kaikki vaikuttaa syntymässä olevaan teokseen. Esityksiä tehdään maailman kanssa, maailman seurassa. Oleminen kapitalismin raunioilla (Tsing: 2021) pahasti vaurioituneella planeetalla suorastaan huutavat tällaista ekokriisin ja uusmaterialismin synnyttämää tapaa toimia.
Pitkäkestoisissa tutkimuksellis-esityksellisissä prosesseissa ja teossarjoissa taiteilijat voivat keskittyä rauhassa teemoihin laajoina kokonaisuuksia ja kehittää omaa estetiikkaansa. Tällainen sarjallisuus antaa mahdollisuuden kokeellisuuteen, koetteluun, syventymiseen. Ollaan kuuntelevassa suhteessa kaikkien eri materiaalisten toimijoiden ehdottamalle. Liikutaan avoimessa prosessuaalisuudessa ja annetaan työn alla olevien teoskokonaisuuksien muotoutua omaehtoisesti vähitellen.
Jo suomen kielen sanan ”esitys” ja englannin kielen ”performance” etymologiset juuret valaisevat perustavanlaatuista eroa, josta viimeksi on muistuttanut kuvataiteilija Saara Hannula. Esitys-sanan juuret ovat sanassa ”esi”, jolla ilmaistaan suhteellista sijaintia johonkin toiseen verrattuna. Etuliitteellä (esi-isä, esirippu, esiliina) viitataan ajalliseen tai tilalliseen edessä olemiseen. Sanassa ”esitys” se viittaa esillä olemiseen ja esikokemiseen. Sen voi ajatella viittaavan myös esille ja havaituksi tulemiseen, kun taas englannin kielen sanan merkityspaino on suorittamisessa ja toteuttamisessa.
Esitystaiteilijat oleilevat asian äärellä, antavat sen kehkeytyä. He paikantuvat ja palaavat hitaaseen työskentelyyn, luovat pitkäkestoisia yhteyksiä. Tällaisessa tekemisen tavassa korostuu syventyminen, jonkin asian äärellä oleskelu, jolloin myös elämä ja taide sekoittuvat. Teokset haurastuttavat esityksen, teoksen ja taiteen rajoja. Ne eivät välttämättä näytä ns. taiteelta ja valmiilta teoksilta. Tällaisen voi nähdä hauraana ja heikkona toimijuutena (Tuija Kokkonen) tai tyhjänä toimintana, joka avaa mahdollisuuksia kokea, katsoa ja havaita tapahtumassa olevaa uudenlaisista näkökulmista.
Nykyteatteri ja esitystaide operoi entistä enemmän kestolla, Henri Bergsonin filosofian keskeisellä käsitteellä (durée, duration). Kesto merkitsee heterogeenistä, laadullista, ei-mitattavissa olevaa. Kestossa liikutaan ajan olemuksessa ja aikakokemuksessa, jossa aika ei enää ole jotain mitattavaa, arvioitavaa lineaarista kvantitatiivista aikaa – se on talouden ulkopuolella olevaa ja vain koettavissa olevaa, vaistonvaraista ja aistimellista laadullisuutta. Sisäisen kokemuksen sijaan lineaarinen aika sen sijaan on sidottu ulkoiseen.
André Lepecki on oivaltavasti kritisoinut esittävän taiteen yhteydessä käytettyä luonnehdintaa ”kestollinen”, jonka käyttö on usein rajattu kuvaamaan tavallista pidempiä teoksia. Tällöin määrällinen korostuu intensiivisen ja laadullisen sijaan. Kauan kestämisessä keskiöön nousee helposti esiintyjän sietokyky, kyky kestää eräänlaista kärsimystä. Kesto voi kuitenkin toteutua myös sekunnin murto-osassa silloin kun astutaan pois krononormatiivisesta ajan mittaamisesta ja ehdotetaan viipyilevää kokemusta ajan olemuksessa. Kyse ei enää ole suorittavasta kestollisuudesta vaan pikemminkin viipyilevästä kokemuksesta, joka lisää kykyä havainnoida myötätuntoisesti ja vieraanvaraisesti.
Resurssien rajallisuudessa taiteellista työskentelyä leimaakin yhä enemmän niukkuuden eetos, mutta samaan aikaan taiteilijat harjoittavat ”tuottamatonta” kulutusta ja tuhlausta (Georges Bataille) juuri suhteessa aikaan ja kestoon ja toimijuuteen. Heideggerilainen mietiskelevyys, ”silleen jättäminen” (Gelassenheit), heikko toimijuus (Kokkonen) luopuminen, haurastuminen on usein prosessien ja teoksen ytimessä.
Kesto ja heikko toimijuus suuntaavat huomion ei-inhimilliseen ja mahdollistavat ei-inhimillisen toiminnan tulemisen näkyviin
Tuija Kokkonen on sarjamuotoisissa ja kestollisissa Muistioissaan Esitys merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) — II muistio ajasta (2008), Kronopolitiikkaa — III muistio ajasta (2010), Chronopolitics with Dogs and Trees (2013 in Stanford ja 2014 in Helsinki) “tutkinut esityksen ja ihmisen ja ei-inhimillisten toimijoiden välisisiä rajoja ja luonut tiloja, joissa ihmisillä on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa”. Ensimmäisessä ajan muistiossa Herra Tossavainen (2006/2007) kysyttiin, mikä on ihminen esityksen aikakaudella ja yritettiin muistaa kadonneita eläimiä. Tätä aiemmat muistiosarjat 1990-luvulla käsittelivät vapautta.
Kokkonen on luonut heikon toimijuuden käsitteen. Hänelle juuri heikko toiminta ja kesto ovat potentiaalisuuden työkaluja: hitaassa tapahtumisessa, ajan virtaavuudessa erilaiset mahdollisuudet voivat tulla havaituiksi. Kestollisuus tarjoaa tilaa havaita sellaisia toimijoita, joiden aika, kesto ja rytmi ovat erilaisia kuin meidän.
Kokkosen uusin esityssarja on Kemi – muistio puista I ja Kemi – muistio puista II (2022). Ensimmäinen osa käsitteli muistamista, juuria ja kieltämistä. Se harjoitti poliittista vastamuistamista nostaessaan esiin vaiettuja tapahtumia ja kokemuksia, joita ei haluta muistaa tai joita on liki traumaattista muistaa. Kemi – muistio puista II antoi äänen nuorille Elokapina-aktivisteille transformatiivisina toimijoina ja raivasi tilaa kansalaistottelemattomuuden ymmärtämiselle ja hyväksynnälle.
Paikkasidonnainen ensimmäinen osa tehtiin Kemissä, Kokkosen syntymäkaupungissa. Teos oli uusliberalismin jälkeensä jättämän ajan dystopia, jonka spekulatiivisena kehyksenä toimi muistamisen instituutin tutkijoiden teatteritaiteen osaston esitelmätilaisuus vuonna 2122. Nyt katsottiin tulevaisuudesta käsin meidän aikaamme, jossa ”luonto”, ”maailma” tai ”metsä” nähtiin lähinnä vain hyödynnettävänä resurssina. Historiallisten jälkien metsästäminen palautui 1980-luvulle ja Margaret Thatcherin toteamukseen taloudesta menetelmänä, jonka päämääränä on muuttaa sydäntä ja sielua.
Esiintyjät esityksellistivät uusliberalistista yhteyksien katkeamista, sielun lobotomiaa. Heillä ei enää ole yhteyttä kadonneeseen näyttelijäntaiteeseen, jota oli eläytyminen ”toisen ihmisen osaan, jopa muunlajisen olennon tai jonkin tapahtuman tai ilmiön osaan, ja tämän ilmaisemista erilaisin näyttelijäntyöllisin keinoin, kuten esityksen tutkija toteaa. Teos käsitteli myös sitä, miten uusliberalismin retoriikka tunkeutui salakavalasti ihmisten kieleen ja samalla mieleen. Tästä puolestaan on seurannut poliittista vaihtoehdottomuutta ja näkökulmien kapenemista.
Kemi – muistio puista oli teos juurista ja kadonneen tuntoisuuden etsinnästä. Se rinnasti toisiinsa puut ja kaupungin nähden kaupungin elävänä organismina, jolla on puun tavoin ravinteita kuljettavat juuret: ”Juurissa on tieto, miten organismi säilyy elossa.” Kadonnutta tuntoisuutta etsittiin radikaalilla ekologisella herkkyydellä. Antropologi Tim Ingoldin mukaan tämä tarkoittaa ihmisyyden ja elollisuuden kokonaisvaltaista ymmärrystä, jonka tiede on tullut hylänneeksi, mutta joka elää taiteessa.
Elonkehää kohtaan myötätuntoista ja vieraanvaraista ymmärrystä ja Elokapinan kaltaisen vastarintaisen toiminnan välttämättömyyttä käsitteli Kemi – muistio puista II. Kiasma-teatterissa ja sen ulkopuolella toteutetun lukutapahtuman kehyksenä, johon prologi viritti, toimi unohtaminen ja kieltäminen: ”yhä nopeammin muuttuvat ympäristöt veisivät meiltä mukanaan myös kyvyn muistaa”. Näyttämön lukutapahtuma oli kahdenkeskinen, intiimi kohtaaminen kahden eri aktivistin kanssa. Neljä osallistujaa kerrallaan istuutui pöydän ääreen kuuntelemaan 15 minuutiksi kerrallaan pöydän toisella puolella istuvaa aktivistia. Etäännytetty kuulokkeiden kautta välittynyt luenta avasi hetkiseksi maiseman aktivistin kokemusmaastoon, muistoihin metsästä ja aktivistiseen toimintaan. Se, mistä aktivisti lukemalla kertoi, saattoi nyt ilmetä vapaasti ja pakottomasti yhteisesti jaetussa ajassa. Luenta päättyy 15 minuutin kuluttua, kun tiimalasin hiekka on valunut tyhjiin. ”Kun hiekka on valunut, meidän aika on loppu.” Tiimalasista tuli heikko toimija, joka materialisoi ajan vähäisyyden.
Teos esityksellisti sellaista, ehkä hauraaltakin tuntuvaa transformatiivista toimijuutta, joka on valinnut toimintamuodokseen kansalaistottelemattomuuden ja jossa poliittista muutosta haetaan välineellistämällä oma ruumis. Ilmastokriisi ja kuudes joukkosukupuutto ovat saaneet aktivistit harjoittamaan suoraa kansalaisdemokratiaa ja solidarisoitumaan metsän kanssa.
Pitkäkestoisia kollektiivisia harjoitteita ja sosiaalisia veistoksia
Esa Kirkkopellon vuonna 2004 koolle kutsuma ryhmä Toisissa tiloissa on kehitellyt yhdessä pitkäkestoisia kollektiivisia ruumiillisia harjoitteita, joiden avulla ihmiset pystyvät tuottamaan itselleen ja toisilleen muuntuneita, ”ei-inhimillisiä” kokemuksia. Muodonmuutosharjoituksissa osallistujat käyttävät omaa ruumistaan, muuttuvat yhdessä ja tavoittelevat erilaisin yhdessä kehitetyin kollektiivisin tekniikoin kokemuksia toisenlaisista olomuodoista, joiden mittakaavat ulottuvat mikrotasolta kosmisuuteen. Osallistujat hahmottavat näin myös ihmisyyden rajoitteita ja mahdollisuuksia. Harjoitteet ja yhteisölliset tapahtumat purkavat ihmiskeskeisiä ajattelu- ja kokemustapoja ja rakentavat posthumanistista elonkehäkeskeistä ymmärrystä olemisesta maapallolla. Paikkasidonnaisia tapahtumia ja kokemuksellisia osallistuvia tapahtumia on toteutettu erilaisissa kaupunkitiloissa eri puolilla maailmaa.
Porosafari (2010 - ) on urbaani tutkimusmatka poron kokemusmaailmaan. Osallistujat muodostavat taidekollektiivin jäsenten, porokoirien koossapitämän monikymmenpäisen porotokan, joka hiljaisuudessa tai äännähdellen vaeltaa ja laiduntaa vapaasti useamman tunnin ajan. Laumaelämä tuottaa kokemuksen poroudesta.
Vaellusta on edeltänyt porokoulutus, jossa osallistujat saavat tietoa poroista ja niiden elintavoista ja suhteesta ihmiseen. Vaelluksen jälkeen osallistujille järjestetään poroerotus. Tässä jälkikäteisessä purkavassa keskustelussa jaetaan vaelluksen aikaisia kokemuksia.
Porosafari on toteutettu puoliurbaaneissa ja osittain luonnontilaisissa kaupunkiympäristöissä. Kaupunkiympäristö palautuu luonnontilaiseksi, kun se avautuu poron kaltaisen laumaeläimen näkökulmasta. Lauma ei vaella sääntöjen ja kieltojen rajoittamina tai suoraviivaisesti. Osallistujat eivät matki poroja vaan vaeltavat ja havainnoivat kollektiivisena laumana vaeltelun kokemustaan, jossa aikakäsitys ja havainnointitavat muuttuvat.
Vaellusesityksessä Susisafari (2014 -) puolestaan osallistujat kohtaavat kaupunkiympäristön ristiriitoja herättävän villin ja sosiaalisen pedon näkökulmasta. Osallistujat muodostavat öisessä kaupunkitilassa vaeltavan susilaulaman. Muuntautuminen suden olomuotoon tapahtuu susille lajityypillisten käyttäytymismallien avulla. Osallistujat ulvovat susien tapaan, tutkivat toisiaan ja muodostavat lauman ja saalistavat. Teos päättyy kokemusten jakamiseen.
Tämänkaltaisissa yhteisöllisissä ja osallistavissa teoksissa yksilösubjekti muuntuu osittain laumaeläimeksi, luopuu hetkiseksi itsestään. Ehkä tällaisessa yhteisolemisessa toteutuu jotain siitä, mitä Tuija Kokkonen luonnehtii heikoksi toimijuudeksi. Teokset voivat kasvattaa näin herkkyyttä ympäristöä kohtaan ja ihmisen kykyä avautua vuorovaikutukseen toislajisten kanssa.
Suuren Koralliriutan osallistujien tehtävänä on pitää koralliriutta elossa. Sitä varten eri-ikäiset osallistujat ovat sekä katsojia että tekijöitä, jotka luovat esityksen itselleen, samalla rakentaen koralliriutan eliöyhteisön. Osallistujat tutustuvat eri eliöiden ja kalojen liikeratoihin ja eleisiin.
Planetaarisessa tilanteessa, jonka globalisaatio on saanut aikaan ihmisten ympäristössä ja kokemuksessa, pakolaisuus, hajaannus ja tungos ovat meille kaikille yhteisiä, ruumiitamme yhdistäviä tiloja. Mikä liikuttaa ja pitää yhdessä kaikkia levottomia, paikattomia ruumiita? Toisissa tiloissa näkee tuon voiman myötätuntona, jota voidaan tuntea ja harjoittaa vasta kun ruumiimme ovat tulleet toinen toisilleen riittävän oudoiksi.
Moniosainen kollektiivinen myötätuntoharjoitus
Avalokiteshvara Superclusters tapahtuu kaupungin liepeillä, jättömailla ja paikoissa, joissa luonnollinen ja keinotekoinen todellisuus kohtaavat satunnaisilla ja hallitsemattomilla tavoilla. Harjoitus on matka kohti kokemusta kaikkien olentojen samanarvoisuudesta ja kosmisesta myötätunnosta. Siinä yhdistyivät buddhalainen myötätunnon ruumiillistuma ”
Avalokiteshvara” ja maailmankaikkeuden suurimmat tunnetut rakenteet ”
superklusterit”.
Viimeisimpänä Toisissa tiloissa -kollektiivi kutsui meidät Valaistumiskoneen ääreen. Valaistuminen käsitteenä herätti minussa pelonsekaisia epäilyksiä. Miten tällaista täydellistymisen muotoa nyt edes voisi kuvitella tavoittelevansa. Ihan turhaan epäilin. Ja olisihan minun pitänyt jo arvata, kun kerran teoksen nimi liittää valaistumisen koneeseen. Valaistumiskoneen harjoitteiden tekijät ovat vähän kuin koneenkäyttäjiä, meillä on ruumiimme, joka sisältää mahdollisuuksia, sitä voi käyttää muuhunkin kuin suorittamiseen – mielikuvitteluun, pysähtymiseen, toisten ja itsen aistimiseen, toisiin tiloihin astumiseen.
Jatkumoita prekaarin subjektin kokemuksista ja vaihtoehdoista
Miten taide voi olla osa aktivistista ja yhteiskunnallista liikehdintää ja laajentua eri kentille ulos institutionaalisista kehyksistään? Mihin kaikkialle teokset voivat levittäytyä, tehdä pesiä ja juurtua? Millaisia evolutiivisia prosesseja, kohtaamisia ja vuorovaikutusta teokset voivat kehittää? Tällaisia kysymyksiä Lauri Antti Mattila on käsitellyt teoksissaan ja samalla luonut politiikan poetiikkaa tai poetiikan politiikkaa.
Aikaa voidaan tuhlata, sitä on rajattomasti. Virittäytyminen toiseen on mahdollista vain pitkän yhteisen ajan kuluessa. Jäämatka (2017) oli oma yksityinen aistikokemusesitys, jossa matkustaja matkasi kahden kesken kuljettajan kanssa autolla Jäämerelle. Tässä kohtaamistapahtumassa virittäydyttiin toiseen ja saatettiin tapahtumaan erilaista tuntoisuuksien vaihtoa.
H (2019) puolestaan oli rinnakkaisteos Hamletille, Horatian tarina. ”Esitys etsii hellittänyttä, sensuaalista ja pehmeää tilaa, näyttämöä asioille ja olemiselle, joille ei ollut tilaa Hamletissa.” H. esityksellisti sitä, mille Hamletissa ei ollut tilaa. Se näyttämöllisti vaihtoehtoisen kuuntelevan, toiseen kiinnittyvän materiaalisuuden. Elämä on vaikeaa, lempeää, yhteisolijuutta, useimmiten kömpelöä yritystä elää. Teokseen liittyi Mattilan vuonna 2029 (!) kirjoittama tutkielma Pseudo-Hamletista. Osallistujat viritettiin pakottamattomaan kanssaoleiluun ja ystävän kuoleman jättämään surun ja kaipuun maisemaan – niin hienovaraisin sanoin piirrettyyn.
Mattilan yhdessä Juhani Haukan kanssa käynnistämä nykytaideteoskokonaisuus Etsitkö töitä? kutsui ihmisiä unelmoimaan työstä. Kutsu poiki 2574 hakijan unelmat. Osa hakijoista pääsi toteuttamaan unelmaansa kahden kuukauden apurahajaksolla. Hakijoiden unelmiin oli mahdollisuus tutustua Työväenmuseo Werstaan näyttelyssä (2021), johon oli koottu yhteen dokumentaarisia videoita, tekstejä ja ääniä tästä prosessista. Näyttelykokonaisuuteen tekijät olivat organisoineet myös sarjan työpajoja, ja osana näyttelyä toimi kokeellinen TE-toimisto, joka kutsui ihmiset mukaan ajattelemaan työtä ja työelämää uudelleen. Hakemuksista koostettiin myös kirja, joka tutustutti yksityiskohtaisemmin kaikkien hakijoiden unelmiin.
Etsitkö työtä, jonka avainsanoina olivat rakkaus, nautinto, halu, kaunis työ, toimi vaihtoehtojen luojana markkinayhteiskunnan, kapitalistisen yhteiskunnan kuluttajakeskeiselle taidekäsitykselle sekä perinteiselle palkkatyöyhteiskunnalle ja sen käsitykselle työn arvosta. Tekijöiden lähestymistapa tarjosi kannustavan ja kokeilevan menetelmän yhteiselon organisoimiseksi toisin. Prosessissa järjestettiin ja jäsennettiin olemassa olevaa tietoa, kokemusta ja käytäntöä uuteen asentoon. Samalla tavoin kuin tekevät postkapitalistisen talouden tutkijat, feministiset talousmaantieteilijät J. K. Gibson-Graham – eli Julie Graham ja Katherine Gibson, joiden työ on viime vuosina noussut tärkeään asemaan osana kapitalismin jälkeisen politiikan ajattelua ja käytäntöä.
Kokeellinen näytelmä
Woyzeck Game (Mattila yhteistyössä Klaus Maunukselan kanssa), sen Esitystaiteen Seuran tuottama esitystoteutus sekä kestollinen esitysinstallaatio
Meeting Woyzeck (2022) oli Helsingin rautatientorilla toteutettu kokonaisuus. Yleisö saattoi osallistua 11 päivän ajan ”akvaariossa” Woyzeckin kanssa päivän askareisiin. Woyzeck Game tutkii ruumiiden ja koneiden, haaveiden ja haamujen kietoutumista prekaariksi subjektiksi. Peli voidaan helposti ymmärtää näkymättömien sääntöjen paikalleen pysähdyttämäksi valtapeliksi. Peli voidaan käsittää vastarintaisesti myös prosessina, joka ei pysähdy paikalleen. Pelaaminen saattaa asioita liikkeeseen. Pelin kulkuun saattoi vaikuttaa eikä lopputulos ole predestinoitu.
Büchnerin Woyzeckiä osuvampaa materiaalia tuskin voi ajatella, kun halutaan kuvata yksilöä prekariaattikapitalismin ajassa. Avautui ikkuna tehokkuusajatteluun ja vaateisiin ihmiskoneesta, jonka tulee jaksaa hyvin toimivana ja ohjelmoituna koneena loputtomiin ja olla helposti muokattavissa ja korvattavissa. Pellillisen dramaturgian avulla tutkittiin työnteon normeista juontuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisen vallankäytön kohteena oloa, jossa väärien ennakko-oletusten ja identiteettikategorioiden pohjalta rakennetaan omalle itselle vierasta subjektia.
Woyzeck Game rakensi vaihtoehdon, jossa asetutaan toisten yhteyteen ja lempeyteen ja jossa on mahdollista parantua ja toipua. Sovinnollisen idyllin sijaan me ”päästämme riitasointuisia ääniä”. Antagonistisessa tilassa on mahdollista tehdä asioita yhdessä ja etsiä optimismia, joka syntyy odottamattomista kohtaamisista.
Maunukselan näytelmä Antagonisti (2018) oli Antigone-myytin päällekirjoitus, tragedia vastarintaisuudesta ja taipumattomuudesta. Teoksessa Eurooppa näyttäytyi ulossulkevana linnakkeena, johon pyrkivien kohtalona on päätyä Välimeren joukkohautaan. Antagonisti näytti ne, joiden kohtalottomuutena on elää paperittomina. UXO (2019) oli äänitaideteoksen, nykymusiikin, esitystaiteen ja rituaalin sekoittuma, jonka dramaturgia ja libretto olivat Maunukselan. Teoksessa ääni jatkoi kapitalistisen koneen tavoin kulkuaan. Tekstit olivat kapitalismin kiihdyttämöstä: Ayn Randia, Margaret Thatcheriä ja vastaääninä Marxia ja Engelsiä sekä Walter Benjaminia.
Ekologisen surun poetiikassaan Maunuksela kirjoitti siitä, miten kaikkea kirjoittamista ja tekemistä kehystää ekologinen suru. Ekokriisi tekemisen ja ajattelun kriisinä pakottaa kyseenalaistamaan kirjoittamisen, katsomisen ja ajattelun tottumuksia ja kieltäytymään välineellistymisestä. Tekstin tulee puolustaa kokemusten yhteismitatonta arvoa ja ajattelun monimielisyyttä. Näytelmässään Apuraha ja tunteet (2021) Maunuksela tutki prekaaria yhteiskunnallista olosuhdetta, joka yhdistää hyvin erityyppisiä ihmisiä. Maunuksela on myös yksi Työstäkieltäytyjän käsikirjan (2019) kirjoittajista. Tästä jatkoi Woyzeck Game.
Pitkin 2000-lukua on syntynyt kokeellisia näytelmiä ja esityksiä, jotka ovat haurastuttaneet rajoja, etsineet uusia ilmaisumuotoja ja estetiikkaa ja pohtineet, mitä kaikkea näytelmät ja esitykset voivat olla. Ne ovat vastustaneet yksinkertaistavaa todellisuuden jäljentämisen logiikkaa. Eteläkorealaisessa Squid Game -sarjassa (ensimmäinen kausi 2021) joukko velkaantuneita ihmisiä pelaa toisiaan vastaan väkivaltaisia pelejä voittaakseen rahaa ja välttääkseen pelimaailman ulkopuolella olevan vielä julmemman ja väkivaltaisen todellisuuden.
Julman pelillistämisen sijaan Woyzeck Game rakensi todellisuutta, jossa teknologia ei liity subjektin eristymiseen ja yhteisöjen pirstoutumiseen. Woyzeck Game toteutti Donna Harawayn ajatusta siitä, miten teknologian avulla voidaan radikaalisti muuttaa ei vain sukupuolisuhteita vaan myös muita suhteita. Harawayille kyborgi ei ollut muuttumaton kone vaan vastarinnan muoto.
Esityskokeita anonyymeistä kohtaamisista, representaatiosta ja vallasta
Taidekollektiivi Helsingin Feministisen Salaseuran kohtaamisissa teoksen toteuttavat kaksi toisilleen tuntematonta anonyymiä keskustelijaa, jotka kommunikoivat keskenään lainakehon välityksellä tapahtuvassa kohtaamisessa. Kohtaamisia (2021) on jatkoa deittishowspektaakkelin konseptille Ensikohtaaminen (2018), jossa tutkittiin esityksellisesti, mitä kohtaamisessa tapahtuu, kun toisesta ei tiedä mitään. Onko helpompi olla intiimi tuntemattomana?
Kohtaamisia on kiinnostunut vallan, representaation, anonymiteetin ja empatian kysymyksiä. Entä jos kasvottomuus olisikin väline intiimiin kanssakäymiseen? Kuinka toista voi edustaa? Onko edustaminen sama asia kuin esittäminen?
Kohtaamisissa yleisö seurasi näyttämöllä pöydän ääressä istuvaa kahta esiintyjää, lainakehoa. Nämä esiintyjät on yhdistetty kuulokkeiden ja mikrofonien välityksellä katsojilta ja toisiltaan piilossa pysyviin sokkokohtaajiin. Lainakehot toistavat sanasta sanaan kaiken, mitä sokkokohtaajat sanovat.
Sokkokohtaajilla on valtaa. He ohjaavat lainakehoja, he päättävät, millainen on lainakehojen kohtaaminen, mitä he itsestään haluavat paljastaa tai jättää paljastamatta. He päättävät millainen on tuon kohtaamisen äänensävy tai ele. Mutta valtaa on myös lainakehoilla. Heillä on mahdollisuus keskeyttää ja kieltäytyä. Näkemässäni kohtaamisessa tällaisia turvattomiksi muuttuvia, mahdollisesti antirasistisia konfrontaatioita ei tapahtunut. Keskustelijoista ja lainakehoista riippuen lainakehoille ja katsojille on mahdollisuus tarjota erilaisia identifikaatioita.
Jokaisessa kohtaamisessa sokkokohtaajat ja lainakehot vaihtuivat. Näkemässäni kohtaamisessa lainakehoina esiintyi kaksi ruskeata esiintyjää: Laura Eklund Nhaga, näyttelijä, kirjailija ja spoken word -taiteilija, joka tutkii teoksissaan syrjäytymistä monista eri näkökulmista sekä Sophia Wekesa, tanssija, dj, esiintyjä ja kulttuurisesti sensitiivisten ja antirasististen käytäntöjen luennoitsija.
Laura Eklund Nhaga ja Sophia Wekesa ovat käsittämättömän luontevia lainakehoja representoimassa näitä tuntemattomia keskustelijoita, joiden äänen he korvanappeihinsa saavat ja sen simultaanisti toistavat. Välillä huomaan unohtavani tämän kaksoissidoksen havainnoidessani Eklund Nhagan ja Wekesan lainakehojen affektiivis-eettistä kykyä heittäytyä kohtaamiseen.
Tämä on äärimmäisen kiinnostava konsepti tutkia esittävän taiteen perustavaa laatua olevia kysymyksiä performatiivisuudesta ja representaatiosta, myös rodullistetusta ruumiista. Oma katsomiskokemus toi mieleen ghanalais-brittiläisen taiteilijan Larry Achiampongin teoskokonaisuudessaan mustalle liitutaululle valkoisella liidulla kymmeniä kertoja kirjoittaman lauseen “Our lives are political because our bodies are”.
Keitä lainakehot representoivat ja keitä he esittävät? Ketkä heissä puhuvat? Ihonväriä tai omaa oletettua sukupuolta ei pääse pakoon. On paljon kehystettyjä ennakko-oletuksia ja -odotuksia, normatiivisia pakkoja siitä, mitä erilaisten sukupuolten ja eriväristen ruumiiden oletetaan puhuvan ja olevan. Teosmuoto havainnollistaa esiintyvän ruumiin voimaa ja tässä tapauksessa hyvin selkeästi myös kielen voimaa sellaisena performatiivisuutena, josta Judith Butler on kirjoittanut. Kielelliset lausumat saavat jotakin tapahtumaan tai tekevät jonkun ilmiön olemassa olevaksi. Esitysmuoto saattaa rakentaa kiintoisan särön kielellisten lausumien ja lainakehojen väliin. Voivatko nuo sanat kuulua tuolle tai tuolle ruumiille? Katsoja virittyy tarkkaavaiseksi näiden ruumiiden ja sanojen väliin aukeavasta maisemasta havainnoimaan esimerkiksi lainakehojen mikroliikkeitä, eleitä ja ylipäätään sitä, miten keskinäistä ymmärrystä ja myötätuntoa rakennetaan.
Kosmisen energian virtauksia – antifasistista ruumiinrakennusta
Teatteri Venuksen kollektiivi on jatkanut ruumislähtöistä ideologiakriittistä taidetyötään ja työskentelyään naamioiden kanssa. The Re-invention of Selfin antifasistisen purkutyön lähtökohdat ovat psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajattelussa. Fasismin massapsykologia (1934) on nyt vähintään yhtä ajankohtainen kuin omana aikanaan. Ryhmän aiempi teos, Wonderland (2016) esityksellisti kansalliskonservatiivista rajanvetopolitiikkaa ja maahanmuuton vastustusta. Teoksen esiintyjät olivat takapihan jättinaamiopäinen lapsijengi, joka terrorisoi toisia, piirsi ”meidän pihalle” mielivaltaisia toisia ulossulkevia rajoja.
The Re-Invention of Self -teoksessa puolestaan rakennettiin antifasistista kehoa, vapauduttiin kehopanssareista ja synnytettiin uudenlaista ihmistä. Kun ihmisen kehon energiavirtaukset ovat auki, ihminen avautuu universumille, Reich uskoi. Reichille viettienergia tarkoitti mittakaavaltaan kosmista, kehon syvällistä suhdetta myös luontoon.
Venuksen teoksessa esiintyjät haarniskoituvat ja panssaroituvat ja sitten vapautuvat. Leveää muovimetallinauhaa kierretään kahden esiintyjäruumiin ympärille, varmistetaan teipillä, että haarniska pysyy torsossa paikallaan, kädet ja jalat saavat omat haarniskansa. Eri tavoin haarniskoituneita hahmoja – pahvihahmo, telttahahmo, rautapanssarihahmo – astuu tilaan. Soputeltan sisällä olevan hahmon tunnistaa ihmiseksi enää sääristä ja jalkateristä. Robottimaisten olentojen liikeradat ovat rajalliset, niillä ei ole kontaktia toisiinsa tai itseensä. Emme näe silmiä, emme korvia, emme kunnolla edes päätä. Näemme myös huppuhaalarihahmojen paraatimarssin, joukot isokokoisina lapsina rummun tahdissa marssimassa kuin missä tahansa sotilasparaatissa. Rivit suorina, yhteisessä tahdissa kasvot naamion peitossa. Toisessa tulemisessa hahmot ovatkin yhdenmukaisissa sinisissä huppuhaalareissa, kasvot naamion peitossa, huppu päässä, mutta ilmapallot käsissä. Tässä on jo vapauden henkeä. Yleisölle on esityksen kuluessa robotti tarjoillut keksejä.
The Re-invention of Self on luonnepanssaroituneiden vapautusprosessi: panssaroituneen laumaruumiin omaksi vapaaksi itseksi tulon catwalk, joka laajenee rajallisista kulkusuunnista ja liikkeistä koko tilan haltuunottaviksi energeettisiksi yksilöllisiksi eri tavoin varioiviksi liikkeiksi.
Tämä viime vuosien ajatustyö on venuslaisilla johtanut sarjalliseen kokonaisuuteen, Esitys hyväksi elämäksi (2019 – jatkuu), joka pyrkii hahmottamaan hyvinvointivaltion tulevaisuutta kontekstissa, jossa maapallon resurssit ovat rajalliset. Nykytaiteen museon Kiasman eri tiloissa katsojat saattoivat kestollisten teosten äärellä pohtia esimerkiksi sitä, miten YK:n ihmisoikeudet resonoivat ajassa, jossa käsitykset demokratiasta, kansalaisuudesta ja humanitaarisuudesta ovat uhanalaistuneet. Teoksen toinen osa toteutui 24 videoteoksen muodostamana joulukalenterina vuonna 2022.
Kokeiluasetelmia yleisön muotoutumisesta
Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen Tuomas Laitinen on jatkanut taiteellista työskentelyään pohtien yleisöä. Kolmen teoksen sarjassaan Laitinen on luonut erilaisia kokeiluluontoisia asetelmia yleisön rakentumisen ehdoista. Fenomenologina hän kysyy perustavaa laatua olevia kysymyksiä yleisöstä ja kokeilee uusia tapoja ajatella näyttämön ja yleisön suhdetta.
Tietyt elementit ovat toistuneet – keskeistä ovat eri muodoissa toteutetut lukemisen aktit. Laitinen kokeilee erilaisia mahdollisuuksia yleisön rakentua ja todentua. Työskentely käsitteellistää yleisöruumiin kasvanutta itsemääräämisoikeutta, laajentuneita mahdollisuuksia ja vapautta. Hän pohtii myös kaikkia niitä konventioita, jotka yleisöruumiin vapautta kutistavat. Missä ovat katsojan, yleisöruumiin rajat? Millaisia näkymättömiä rajoja on olemassa ja miten niitä rikotaan?
Sarjan kussakin osassa yleisö toimii teoksissa annettua käsikirjoitusta tai näyttämöohjeita noudattaen. Jokainen teos on aloitettu yhteen kokoontumisen yhtäaikaisella eleellä kontaktissa toisiin katsojiin, mutta saanut erilaisia muotoja. Teoksen viimeisen osan prologissa eli käsiohjelmassa tai oikeastaan esityksen mentaalisessa esiripun nostossa saimme seuraavat ohjeet. ”Tilassa on luettavia asioita. Ne ohjaavat sinun kohtaamistasi.” Tämän osan alkurituaali muistutti milteipä ehtoollista. ”Sanan syöminen” tarkoitti käsiohjelmassa olevan tärkkelystä, vettä, oliiviöljyä ja vegaanisia väriaineita sisältävää sana-lappusta, jonka jokainen söi ennen varsinaista tapahtumaa. Muodostui teatterin communitas.
Lukeminen on saanut irtiottoja tavanomaisista lukemisen muodoista ja käyttöliittymistä, esimerkiksi A4-arkista. Osallistujat ovat kohdanneet ja lukeneet eri muodossa olevia tekstejä, saaneet vaikka kumppanuuskirjeen teoksen tekijältä. Ensimmäisessä osassa meitä ohjattiin, toimimme jokseenkin yhtäaikaisesti, toimimme enemmän kollektiivina, etsiydyimme jokseenkin yhtä aikaa eri puolille näyttämöä toisten tekstien äärelle. Sittemmin yleisön vapausaste kasvoi, ja jokaisen oli mahdollista hakeutua vapaasti omassa tahdissaan erilaisiin kohtaamisiin tekstien kanssa. Teoksen lattialla oli tekstirullia, joita saattoi lukea rullaa aukaisemalla. Lukemisen edetessä auki vetäistyjen rullien paperivyyhdit täyttivät lattian, ja tekstejä saattoi lukea myös niistä lattialla maaten ja papereissa pyörien. Kiehtovaa oli kohdata myös läpinäkyvässä vesialtaassa olevat kirjat, joita saattoi lukea laittamalla kätensä veteen ja kääntelemällä sivuja vedessä. Lempeän veden paino ja altaan äärelle satunnaisesti kokoontuneiden ihmisten lukeminen oli ihmeellinen yhteisen kohtaamisen hetki.
Viimeinen osa oli kutsu vapauden harjoittamiseen. Viimeisessä osassa toteutui hidas, kontrolloimaton, itseohjautuva oleminen ja vapaa tapahtumallisuus. Osallistujat lepäsivät ja toimivat yleisönä ajan yltäkylläisyydessä omien mielihalujensa ja kiinnostuksenkohteidensa ajamina.
Yleisöruumis saa miettimään teoksen ja yleisön suhteen ehdollistuneisuutta ja performatiivisuutta. Esityksen myös yleisö rakentuu performatiivisesti. Samoin kuin sukupuolta tai seksuaalisuutta tai rodullistettua ruumiillisuutta ja ableismia tuotetaan performatiivisesti, niin myös yleisöä – kollektiivisena katsojien, osallistujien, kokijoiden, todistajien joukkona – tuotetaan ja toteutetaan performatiivisesti.
Hanna Helavuori
Hanna Helavuori on vapaa kirjoittaja, jonka kiinnostus kohdistuu esitystaiteen, tanssin ja teatterin välimaastossa sijaitseviin kokeellisiin esitysmuotoihin. Vuonna 2022 ilmestyi hänen kirjoittamansa teos Tuntoisia ruumiita – miten ollaan teoksissa maailmassa.
Lähteet
Bergson, Henri (1991). Matter and Memory. Transl. by Nancy Margaret Paul and W. Scott Palmer. Zone Books, New York 1991.
Haraway, Donna (2016). Staying with trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham/London: Duke University Press.
Häkkinen, Kaisa. 2013. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro.
Ingold, Tim (2011). Being Alive: Essays on Movement, Knowledge and Description, Abingdon: Routledge.
Kokkonen Tuija (2017). Esityksen mahdollinen luontosuhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Acta Scenica 48. Performing Arts Research Centre, Theatre Academy, Uniarts Helsinki.
Rancière, Jacques (2011). The Emancipated Spectator. London: Version.
Lowenhaupt Tsing, Abba. The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton University Press.