21.06.2022
Pohjavirroista pintaan ja takaisin
Hangö Teaterträff tapahtui kesäkuussa ensi kertaa kahden vuoden korotauon jälkeen livenä. TINFO lähetti festivaalille kahdeksi päiväksi teatterikriitikon ja -tutkijan Alexandra Dunajevan. Dunaeva kirjoittaa, kuinka nuoret taiteilijat ottivat tilaa performatiivisin keinoin, kuinka he näkevät tien ulos uusliberalismin kynsistä ja mitä kuvitteellisilla olennoilla voi olla tekemistä Ukrainan sodan kanssa.
Kun TINFO pyysi minua kirjoittamaan raportin Hangö Teaterträff -festivaalista, se vaikutti aluksi riskaabelilta. Venäläistaustainen teatterikriitikko, ei puhu ruotsia ollenkaan, vasta aloittamassa suomen opiskelut, ja vain englannin kieli mahdollistaa nyt kommunikoinnin ihmisten kanssa. Miten pystyisin kuvailemaan ruotsinkielistä teatterifestivaalia Suomen-kaltaisessa tekstikeskeisessä teatterikulttuurissa?
Otin kuitenkin haasteen vastaan ja toivon, että tämä ulkopuolinen näkemys – ulkomaalaisen näkemys – olisi hyödyllinen, varsinkin kun toiseuden kunnioittaminen on yksi koko Hangö Teaterträffin festivaalikulttuurin avainasioista. Täytyy heti sanoa, että syvä uskoni siihen, että teatteri on voimakas vuorovaikutuksen väline, joka pystyy paitsi rakentamaan kansallista kulttuuria myös rakentamaan siltoja eri kulttuurien, yhteisöjen ja kontekstien välille, oli perusteltu. Minulle festivaali todella toimi. Päätän kirjoittaa kokemukseni Hangosta eräänlaisten huomioiden muotoon. Metodologisesti en yksinkertaisesti näe muuta tapaa, koska klassinen arvostelumuoto vaatisi asiantuntija-aseman, eli roolin, jota en nyt voi ottaa.
***
Hangö Teaterträff – festivaali meren rannalla
"Kevyt tuulenpuuska heitti kirpeän meri-ilman kasvoilleni kuin kourallisen merivettä." – Halusin aloittaa tämän tekstin tällä tai vastaavalla kliseellä. Ei voi mitään, meri on Hangon tärkein vetovoima, kaikkia muita elämänmuotoja hallitseva voima. Meri määrää kaupungin rytmin, sen taloutta ja koko olemuksen. Ja vastaavasti se määrittää festivaalin tunnelman.
Ehkä oma avoimuuteni merta kohtaan, sen suoranainen kaipuu, selittää, miksi minulle sellaiset suurimpia tähtiä eivät olleet sellaiset kuin She She Pop, vaan ne työryhmät, jotka työskentelivät Hangon tunnelman, tämän paikan kontekstissa ja sen jännitteiden kanssa. Tietenkin myös esitysten laatu voi mahdollisesti selittää asiaa...
Asphodel Meadowsin kollektiivinen työ (konsepti, dramaturgia, teksti, ohjaus: Sinna Virtanen) keskittyi mereen rytmisenä elementtinä. “Esitys syntyi tarpeesta luoda tilaa surulle, tarpeesta katsoa merta, tarpeesta katsoa mereen” – näin taiteilijat itse määrittelivät ideansa. Yleisö sai ylleen kumihaalarit ja vaikuttavan ylelliset hopeahatut (joiden piti pelastaa meidät auringonsäteiltä, mutta itse asiassa teki meistä kuin avaruusolentoja). Joten pukeutuessani tähän haalariin, en juurikaan ajatellut surua, odotin innolla tekstiä “The sea grass meadows of the Baltic Sea”, jotain sellaista ekologista retkeä Itämeren historiaan (itse asiassa, kuinka paljon aikaa Itämeren eliöyhteisön tutkijat viettävät täällä sellaisissa kumipuvuissa?) Mutta se saikin alatekstin – taiteilijan runollisen mielikuvituksen tuottaman myytin kadonneesta kaupungista.
Yleisö kuuntelee kuulokkeiden kautta romaanin tekstiä, joka on rakennettu kuin surffauksen rytmiin, ja seuraa samalla esiintyjiä rannalta käsin. Kuulemme listan ikonisista, kaikkien Hangossa vierailleiden turistien tunnistamista, kaupungin arkisista yksityiskohdista. Teksti muuttaa tavanomaisen lomakohde-Hangon joksikin täysin muuksi. Turisteille kaupattavat aurinkohatut saivat ylleen suruhunnut, merenrantaravintoloiden valot välkkyivät helvetillisen räikeinä ja viaton veneily avomerelle alkaa häiritä vedenalaisten niittyjen pieniä asukkaita ja koituu ajan myötä kohtalokkaaksi yhdensuuntaiseksi menolipuksi jokaiselle meille. Meren rytmi, tekstin rytmi ja esiintyjien Malou Zilliacuksen ja Geoffrey Eristan rytmillisesti sovitettu oleminen, tavoitti täysin merellisen liikkeen, löysi sen ”pohjavirtoja” juuri Hangon uuden matkailukauden kynnyksellä.
Meren rytmi, tekstin rytmi ja esiintyjien Malou Zilliacuksen ja Geoffrey Eristan rytmillisesti sovitettu oleminen, tavoitti täysin merellisen liikkeen, löysi sen ”pohjavirtoja” juuri Hangon uuden matkailukauden kynnyksellä.
Paikan rytmin ja mytologian kanssa työskennelleet tekijät voittivat takaisin foucault’laisessa heterotopian hengessä tilaa vakiintuneelta kylpyläkaupungilta, joka ei ikään kuin kaipaisi taidetta tekemään näkyväksi surua ja muita tuntemuksia.
En osaa ruotsia, luin rinnalla tekstiä englanniksi, mikä tietysti vääristi käsitystäni. Rytmiin, lukijoiden intonaatioihin ja esiintyjien toimintaan reagoimalla pystyin kuitenkin rakentamaan oman tarinani muuntumisesta, uuden kehon saamisesta ja vapautumisesta. Esityksen aistinvarainen kerros tuki tätä kerrontaa – vesi vaikutti kehoon voimakkaasti. Pitkän auringossa olon jälkeen meidät kutsuttiin mereen, ja kehon tuntemukset muuttuivat rajusti, kun – lämpötilaerosta johtuen – rannalla lämmenneet kumiset vaatteet kiristivät ja kuristivat mitä syvemmälle veteen siirryttiin. Tätä veteen kutsua voi pitää teoksen vetonaulana, vaikka koko esitys oli visuaalisesti ja audiona rakennettu vahvasti, kaikkien sen osasten tukiessa teoksen ideaa.
Toinen kaupungin tunnelmaan kiinnittynyt esitys on Toisissa tiloissa -kollektiivin Kuvitteellisten olentojen kokoelma. Ei paikkasidonnainen teos, vaan tämä esitys osoittautui muovautuvaksi aineeksi, joka mielestäni oli todella hyvin rakennettu Hangon kontekstiin. Samalla teos on huima seikkailu, jonka avulla voi sukeltaa lapsuuteen ja nähdä tutun tilan uusin silmin.
Esitys on jaettu useisiin osiin, joista ensimmäinen on omistettu maagisten olentojen eri tyypeille ja historialle. Kirjaston autiossa tilassa kirjahyllyjen välissä tutustuimme vähitellen erilaisiin fiktiivisiin olentoihin, uppouduimme historiaan ja mytologiaan ja löysimme yhteyksiä eri kulttuurien synnyttämien mielikuvitusolentojen välillä (esim. antiikin Kreikan myytit ja Kalevala). Palattuamme teatterisaliin improvisoimme lähtien yksinkertaisesta edeten monimutkaisempaan löytäen vähitellen hirviöitä omasta kehostamme ja ympäröivästä tilasta esiintyjien Eeva Kempin, Kaisa-Liisa Logrénin, Minja Mertasen ja Jaakko Ruuskan tiukassa ohjauksessa.
Teoksen lopussa löydät itsesi täydellisestä "moni-iästä", minun tapauksessani, jostain 8-37 ikävuoden väliltä.
Paljastamatta tämän teoksen kattavan, lempeän upottavuuden kaikkia vaiheita voin vain sanoa, että hirviöpelin ystävällisen ja turvallisen rakentamisen takana, ikään kuin kurkistuksena lasten leikkeihin, piilee suuri tulkinnan vapaus ja kulttuuriset juonet. Esityksen lopuksi puhuimme paljon lapsuuden muistamisesta, niistä erityispiirteistä, joilla taiteilijat kuvittivat tarinoitaan maagisista olennoista ja myös teoksen mahdollisuuksista olla opas lapsuuden maailmaan ja tehdä tästä esityksestä soveltuva kaikenikäisille. Tarkoitus ei ole vain se, että lapset voivat osallistua siihen aikuisten kanssa, vaan myös se, että sisäinen lapsi herää aikuisissa niin, että teoksen lopussa löydät itsesi täydellisestä "moni-iästä", minun tapauksessani, jostain 8-37 ikävuoden väliltä.
Samaan aikaan tästä teoksesta tuli minulle tilaisuus pohtia ihmisluonteen hirviömäistä puolta. Yhdessä muiden kanssa etsimme hirviöitä itsestämme saadaksemme ja kesyttääksemme ne. Hirviömme vapauttivat meidät, käynnistivät mielikuvituksen, saivat meidät nauramaan ja yllättymään. Mutta kuinka moni nyt, kun Ukrainassa käydään sotaa, löytää todellisia hirviöitä itsestään? Ja näkevätkö he niitä ollenkaan? Miten nämä hirviöt tulevat ulos? Miten tämä tapahtui maanmiehilleni? En voi irrottaa itseäni tästä kontekstista, vaan ajattelen koko ajan sotaa, niitä ihmisiä molemmin puolin rajaa, jotka kokevat katastrofaalisen moraalin luhistumisen.
Nämä ovat taas niitä tämän festivaalin esiinnostamia "merenalaisia", joita ei tarvitse erikseen etsiä. Ne tulevat esiin minun ja muiden Venäjältä paenneiden taiteilijoiden mielissä rauhallisella Hangon festivaaleilla. Nämä “merenalaiset niityt” kasvavat myös Hangon ulkopuolella, esiintyen tässä nyt kirjoittamassani tekstissä.
***
Hangö Teaterträff kevytmielisenä festivaalina
Huolimatta siitä, että festivaali viettää 30-vuotisjuhlaansa, minusta se tuntui varsin tuoreelta ja festivaalin ohjelmisto nuorten tekijöiden kädenjäljeltä. Mielestäni tämä liittyy sekä tapahtuman muotoon että yleisön ja osallistujien kokoonpanoon. Ohjelmisto on tietysti nuorelle, Suomen ruotsinkieliselle taideyhteisölle suunnattu. Periaatteessa minulle, tiukasti konservatiivisessa Pietarissa työskennelleelle, teatterintutkimuksen kohtaloa käsittelevä luento ja bileet samassa tilassa, vanhassa laivanvarustamossa, on jo aika radikaali.
Kaiken tämän kevyen hulluuden huipentuma minulle oli taiteilijoiden Emelie Zilliacuksen, Martin Paulin ja Malin Nyqvistin projekti Exhibit. Taiteilijat työstävät happeningin genreä antamatta siitä mitään ennakkotietoa. Kävi selväksi kuitenkin, että yleisö ei ollut ainoa, joka sai olla etukäteen pimennossa tulevasta, vaan taiteilijat tekevät saman tempun myös festivaalin järjestäjille, rahoittajille ja jumala tietää kenelle. Teoksen markkinointi perustui juuri tähän ei-tietoon – menet vain sinne, tietämättä minne.
Esityksen ensimmäinen osa on omistettu tämän taustan selittämiselle ja salassapitosopimuksen allekirjoittamiselle. Itse asiassa en ole varma, paljastanko jotain tämän kirjottaessani ja jos, niin mikä rangaistus minua uhkaa. Sulkemalla pois esityksen ennakkotekstit, jotka voivat vaikuttaa katsojan asenteeseen, taiteilijat väittävät näin vapauttavansa tilaa luovuudelleen ja heikentävänsä uuskapitalistista kuristusotetta. Tyhjiö kuitenkin täyttyy aina, ja tiedon puute on voimakkain tapa muodostaa odotuksia. Lisäksi konseptista itsessään tulee hyödyke, loistava tapa erottua kilpailluilla markkinoilla, joilla on runsaasti nuoria taiteilijoita, jotka haluavat ilmaisunvapautta. Emily ja Martin ovat tietoisia tästä markkinavetoisuuden ja vapaan taiteen ristiriidasta ja puhuvat siitä näytelmän alussa, mutta eivät vielä toistaiseksi näe ulospääsyä siitä.
Toinen tämän teoksen yhteydessä kohtaamani paradoksi on minun asemani kriitikkona tietyissä olosuhteissa. Allekirjoittamalla salassapitosopimuksen joudun luopumaan mahdollisuudesta julkaista tekstejä, jotka kertovat tästä esityksestä. En voi muuta kuin soittaa taiteilijoille ja keskustella heidän kanssaan henkilökohtaisesti (puhelinnumero on sopimuksessa). Julkisesti puhuessani mielipiteeni esityksestä rikkoo sopimusta ja mikä epäilemättä pahinta, saattaa häiritä esityksen festivaaliuraa ja vahingoittaa taiteilijoiden uraa. Siten tämä kaikkine asiakirjoineen (ei ole selvää onko niillä laillista voimaa - mutta joka tapauksessa) ja eettisin kysymyksin suojattu itseilmaisun keidas jättää minulle kovin vähän tilaa itseilmaisulleni kriitikkona.
Voidaanko tätä pitää taiteen tai sananvapauden rajoituksena?
Ja kuitenkin myös katsojat haluavat puhua julkisesti näkemästään. Voidaanko tätä pitää taiteen tai sananvapauden rajoituksena? Toisaalta voin rikkoa sopimuksen ja toimia omien halujeni puitteissa – rangaistuslausekkeen puuttuminen sopimuksesta jopa ruokkii kiinnostustani. Ehkä tällainen liike loisi hypeä ja keskustelua esityksestä ja nostaisi entisestään sen arvoa markkinoilla? Kolmas valitsemani strategia on puhua vain asioista teoksen ympärillä ja tarjota lukijoille arvokkainta mahdollista tietoa omista tunteistani, joita esitys herätti. Minusta esityksessä ei tuntunut olevan riittävästi aineksia ja sisältöä, mutta senkin edestä innostusta, huumoria ja vapautta. Tämä on ehdottomasti yksi hulluimmista ja hyvällä tavalla naiivimmista teoksista rakkaudesta, minkä olen nähnyt.
Ja tässä kohtaan taas paradoksin: jos väitteelle ei ole tarpeeksi materiaalia, niin mistä olen kirjoittanut jo koko sivun verran tekstiä?
***
Hangö Teaterträff henkilökohtaisen vastuunoton laboratoriona
Ne, joilla on todella sanottavaa maailmalle, ovat Subfrau & Blaue Frau & Lisen Rosell -kollektiivien taiteilijat. Töissään aiemmin paljon ruumiillisuuden purkamista tehneet taiteilijat tarttuvat nyt rahan käsitteeseen. Haluan muistuttaa, että katsoin esityksen osaamatta kieltä enkä sen vuoksi ymmärtänyt kaikkea. Lisäksi tämä oli elämäni ensimmäinen (!) kokemus drag-performanssista, mikä myös asettaa rajoituksia ja tekee mahdottomaksi teoksen ammattimaisen analysoinnin.
Minulle esitys This is not my money (prosessin johtajat: Lisen Rosell, Eddie Mio Larson) oli uusi kokemus rahasuhteesta, hyvin henkilökohtainen ja intiimi, joten sen kokeminen julkisella paikalla oli myös tavallaan paljastus. Koko esitys on sarja ehdotuksia (joskus hyvin henkilökohtaisten) valintojen tekemiseksi, joita kutakin vahvisti näyttelijöiden melko radikaali läsnäolo. Luonnehtisin tätä lavalla olemista naamioksi. Seksikäs Sonja (Sonja Ahlfors), jolla on kirkkaan punaiset huulet ja tyttömäinen, jatkuvasti lerpahtava rusetti, ikään kuin se ei pystyisi pitämään upeaa lihaansa pystyasennossa. Päinvastoin kuin hän – päättäväinen, jatkuvasti valmiina toimintaan oleva Lotten (Lotten Roos), jonka vain bassokitara antaa hänen rentoutua ja pitää hauskaa näissä juhlissa. Islantilainen peluri Maria (María Pálsdóttir), jonka jokaisesta soolosta tulee unohtumaton show. Kömpelö ja ujo Joanna (Joanna Wingren) liikuttaa jalkojaan erittäin varovasti liian korkeissa korkokengissä. Lopuksi hermostunut, impulsiivinen Kristina (Kristina Alstam), jonka monet huilunsoittoyritykset muuttuvat koomisuudesta kiusalliseksi farssiksi.
Sitten nämä hurmaavat shownaiset ehdottavat jotain käsittämätöntä – lippurahojen sijaan he ovat valmiita ottamaan vastaan lahjoja yleisöltä sillä ehdolla, että niihin liittyy tarinoita. Tämä itse antamisen prosessi dekonstruoidaan, jolloin sen sisällön kaikki ambivalenssi paljastuu. Mikä on lahjasi arvo? Mistä tämä hinta muodostuu ja mikä tärkeintä, milloin on aika maksaa? Antaminen muuttuu vaihtamiseksi, ja nyt katsoja joutuu ei-oman, ”helpon” rahan armoille, jolle on pakko löytää vastine. Esiintyjät improvisoivat päätä huimaavalla tavalla satunnaisilla esineillä. Sanaakaan ymmärtämättä näen kuinka yleisö nauraa, kuin stand-up -showssa. Näyttelijät tarjoavat monia mahdollisuuksia päästä eroon yhtäkkiä yleisön päälle pudonneista euroista – lopulta he kerjäävät rahansa takaisin ottamalla näin symbolisen korvauksen. Mutta käy ilmi, että muiden ihmisten rahoista eroon pääseminen ei ole niin helppoa. Yksi lasi samppanjaa ja muutama hassu tarina voivat lämmittää yleisön, herättää kurinalaisessa suomalaisyleisössäkin todella humalaista innostusta – ja nyt joku vaatii näyttelijöiltä, jotka yrittävät myydä myymättä jäänyttä roskaa, paljastamaan rintansa tai nostamaan hametta.
Näin luultavasti kuvittelen sisaruuden. Sellaisen, jossa jossain näen myös itseni.
Vaikuttaa siltä, että valtasuhteet tasapainoilevat jatkuvasti, siirtyen joko yleisön tai esiintyjien puolelle. Mutta todellisuudessa tekijäryhmä on tietysti se, joka johtaa tätä makaaberia farssia. Esityksen lopussa esityksen interaktiiviseen osuuteen sisältyvä energia puretaan voimakkaaksi näyttämömetaforaksi. Kaikki lattialle kaatuneet naiset tarttuvat toisiinsa muodostaen muodottoman, liikkuvan ihmiskehopallon. Mustat mekot ylös vedettyinä, korkokengät, rypyt sukkahousuissa, hikiset kasvot, levinnyt huulipuna –pitkään, vielä pitkään tämä naurettava, pelottava ja samalla hauska organismi ryömii lattialla ja istuu sitten pitkälle pöydälle, jonka ääressä yleisö istuu rauhassa, liikkuu sitä pitkin. Liike tapahtuu, koska jokainen nainen tässä kasassa työntää toisiaan eteenpäin, jokainen on vastuussa muista, estäen heitä putoamasta tai satuttamaan itseään. Näin luultavasti kuvittelen sisaruuden. Sellaisen, jossa jossain näen myös itseni.
Lopussa näyttelijät katsovat yleisöä kyyneleet silmissä ja etsivät visuaalista kontaktia meihin jokaiseen. Ja luoja, olen jo unohtanut, kuinka vaikeaa on katsoa ihmisiä silmiin. Näyttää siltä, että olemme kaikki todella tiiviisti yhteydessä, ja nykyisten katastrofien taustalla voiman löytäminen Toisen silmiin katsomisesta jää viimeiseksi toivoksi, jos ei pelastautua, niin ainakin löytää merkitys.
TINFO / 21.6.2022 Aleksandra Dunaeva
Käännös: Artikkeli on kirjoitettu alunperin venäjäksi. Sen on suomeksi toimittanut Sari Havukainen, oman kielitaitonsa lisäksi tekoälyä hyödyntäen.
Kuva: TINFO / Linnea Stara