14.08.2015

Pois tuudituksesta

”Me teatterintekijät olemme liian monen vuoden ajan tottuneet suuriin katsojalukuihin ja tuudittautuneet niihin. Mainstream on kulkenut eteenpäin kuin valtameriristeilijä ja marginaali on jäänyt marginaaliin. Koskaan ne eivät ole sekoittuneet. Uskon myös, että suurella kotimaisuusasteella on kääntöpuoli. Uutta eurooppalaista draamaa ei Suomessa juuri esitetä eikä yleisökään osaa sitä vaatia, kun eivät tiedä mitä se on. Kansainvälisyys on myös kaksipuoleista. Sen pitäisi hengittää sekä ulos että sisään.” Tällaista terveellistä pohdintaa tuli freelancenäyttelijältä.

Ongelmien monisyisyys jää helposti päivittelyn tai helppojen selitysten jalkoihin. Teatteritilastojen katsauksessani yritin hahmotella tulevaisuutta – en sormi ojossa neuvoen ja päsmäröiden – vaan pohdiskellen. Toivottavasti se niin luetaan. Vain teatterit ja teatterintekijät itse voivat löytää ratkaisuja taiteen tulevaisuuteen ja yleisösuhteeseensa. Ja monet ovat löytäneetkin: taiteen ei tarvitse olla takajaloillaan katsojien edessä, eikä katsojien taiteen edessä.

Ei painta tilastoilIa suomalaisia naiskirjailijoita alas!

Teatteritilastot tuottavat aina tervetullutta palautetta! TINFO on muutaman vuoden ajan tilastoinut teatterin sukupuolta, laskenut nais- ja miesnäytelmäkirjailijoiden ja -ohjaajien lukumääriä ja osuuksia sekä naisten ja miesten rooleja. Laskentatapa tulee nykynäytelmän näkökulmasta tuottaneeksi yksisilmäisyyttä. Se jättää huomiotta sen, kuinka paljon meillä on Suomessa naisnäytelmäkirjailijoita, sekä teatterin kaanonissa että muutoin. Sille emme mitään mahda, että maailmandramatiikan kanonisoitu historia tuntee vain mieskirjailijoita. Tilastotarkasteluun tällä puheella luvassa laajennusta. Katsotaan seuraavaksi Minna Canthin eli tasa-arvon päiväksi 19.3.2016 teattereiden kotimaisen ohjelmiston sukupuolta ja otetaan erityistarkasteluun teattereissa esitettyjen nykynäytelmien (esimerkiksi näytelmät 2005-2015) kirjoittajat. Kyllä prosentit paranevat. Kiitos Satu Rasila ja Arto Valkama Turun kaupunginteatterista. 

Tilastot lyömäaseena – höh!

Tällainen tilastotarkastelu surettaa!

Miten yleisöjä sitoutetaan

Törmäsin vahingossa Theatron-verkostoon. Verkostoon kuuluvia teattereita yhdistää halua luoda uudenlaista vuoropuhelua esiintyjien ja yleisöjen välillä. Kiinnostavia caseja. Hyvää esitystä ei ole ilman yleisöä.

Harmony Sisters ja Toivekonsertti

Tampereen Teatterikesään valitut suomalaisesitykset olin aiemmin nähnyt lukuun ottamatta Riihimäen Harmony Sistersiä. Ulkkariesityksistä näin vain Puolan Kansallisteatterin Toivekonsertin. Mutta näillä kahdella esityksellä hengitän pitkälle! Ei musiikkiteatteri tarvitse suurta koneistoa. Glamour on katsojan silmissä ja korvissa. Esityksessä oli uskomaton Sisters-soundi. Sen eteen on täytynyt tehdä mieletön määrä työtä. Tuo soundi oli esiintyjien kunnianosoitus tälle ensimmäiselle tyttöbändille. Petriikka Pohjanheimon Mairen syvä altto resonoi sisuksissani. Köyhän teatterin versiosta Harmony Sisters venyisi säädöllä suuremmillekin näyttämöille. Jälkeenpäin mietiskelin, millaisia jugurttipäitä nämä nuoret naiset olivat. Oliko halu laulaa ja esiintyä niin ylenpalttista, että muusta viis.

Vanhan herra Kroetzin Toivekonsertti meni sisuskaluihin. Koti näyttämönä, elämä kulutusyhteiskunnan normikatseen alla, pakonomaisessa kontrollissa. Naisen seurana kosmisessa yksinäisyydessä on vain SIMS-peli ja radion toivekonsertti. Runsaan tunnin olen seurannut lähituntumalta näyttelijää, joka ruumiillistaa kontrollifriikkiyden ja yksinäisyyden. Unipillerit ja tukevat annokset alkoholia nautittuaan nainen nostaa katseensa, etsii meidät katsojat silmästä silmään. Kun katse osuu minuun, nousevat kyyneleet, pidättelen itkunpyrskähdyksiä. Ihmeellinen Danutą Stenką! Saman koin Alvin Hermaniksen Soniassa – Tampereen teatterikesässä. Teatteri ja näyttelijä ravisuttavat!

Freelancereilla oikeus työntekijäasemaan

Miksi tämä on tällaista niukkastouhua? Yhteiskunta (siis huom. virkamiehet ja poliitikot) on tyly taiteilijoille. Taiteilijat ovat hyvinvointivaltion ulkopuolella. Yhdenvertaisuusperiaatteeseen vedotaan aina vain taiteilijoiden kohdalla, ei urheilijoiden. Voisiko passiivisen työttömyysturvan muuttaa aktiiviseksi työllistämisrahaksi, paketoida homman eri tavoin? ”Työttömyysturvajärjestelmä on epäluotettava ystävä”, Ruotsin Jaan Kolk Alliansenista totesi. Taiteilijat on pidettävä omana ryhmänään muiden itsensä työllistäjien kanssa. Mela olisi valmis ottamaan heidät suojiinsa, mutta jossain vain mättää. Meillä olisi malleja ottaa vaikka mistä, Saksasta, muista pohjoismaista. Kun kerran hallitusohjelmassa on tämä Kokeilujen Suomi, niin nyt olisi aika aloittaa kolmen eri mallin kokeilut: taiteilijapalkka muiden Pohjoismaiden tapaan, Saksan erityisrahaston kokeilu ja alv-vapaus Tanskan tapaan. Tässä Tarja Cronbergin toimintaevästykset. Vorwärts!

Seminaarista lisää Ämyristä ja Metelistä.

Usko, toivo, rohkeus – tulevaisuus

Suomi uhkaa luisua toivottomuuden ja neuvottoman passiivisuuden tilaan. Mitä tällaisessa tilanteessa voi sanoa tulevaisuuden teatterista? Haluan uskoa, että ihminen pystyy vaikuttamaan kohtaloonsa inhimillisellä aktiivisuudella. Haluan uskoa, että historia on avoin. Tulevaisuus on se, mitä me itse luomme. Teatterintekijät luovat oman teatterinsa. Miten olla rohkea, hauraanherkkä ja vahva samaan aikaan? Järjen pessimismi, toivon optimismi. ”Taide on aina enkelin puolella”, kirjoitti Herbert Marcuse. Lohduttavaa. Ei utopioista pidä luopua. Entä minuudesta?

Festariputki jatkuu

Stagella Teatr.doc ja Krétakör. Paitsi esityksiä, odotan Elena Greminan ja Arpád Schillingin keskustelua kielletystä teatterista. Odotan myös kotimaisia kantaesityksiä Quo Vadiksen ja Järvikallaksen Evoluutiota, jonka skifi-dystopian käsikirjoitusversion ahmaisin. Kuriton Companyn Algernonia en tässä hyssyssä pysty näkemään. Kiinnostavaa, miten nämä esitykset keskustelevat keskenään solubiologiasta, geeniteknologiasta, moraalista, etiikasta.

Von Krahl -teatterin How the West was wonissa minua kiinnostaa, millaisessa suhteessa esityksen vapauspohdinnat ovat John Fordin ja kumppaneiden samannimiseen eeppiseen megaelokuvaan ja ylipäätään länkkärin lajityyppiin. Tällaiset ovat tervetulleita caseja. Ne tarjoavat täti-ihmiselle ruhtinaallisen tekosyyn sukeltaa leffagenreihin, jotka olen jättänyt väliin. Muistan yhden kauden Bruce Willis -leffojen ja Rambojen seurassa, kun piti ymmärtää Sakari Hokkasen, Veikko Nuutisen ja Riko Saatsin referenssejä ja tapaa käsitellä maskuliinisuutta. Minullekos tämä kävi. Ja nyt länkkärit, takaisin 60-luvulle ja lapsuuteen!   

Vastapainona feministiryhmä Blaue Fraun Some plants need more light than others, but all need at least a little. Tunnustaudun Blaue Fraun ihanien naisten fanittajaksi ihan kypällä. Aina ja ikuisesti! Jo esityksen nimi on sellainen, että se koukuttaa. Miten tulenkaan olemaan tuossa ”katastrofin, loppuun palamisen ja juhlien jälkeisessä paikassa”, ”leväten ja hiljaa”

twitter.com/tinfotweets