Politiikka hyökyy Berliinin näyttämöillä

 

 

Joka tapauksessa syksy 2024 on ollut Euroopan väkirikkaimman maan pääkaupungissa ja yhdessä maanosamme keskeisistä teatterikaupungeista täynnä valinnanvaraa yhteiskunnallisesta tematiikasta kiinnostuneille – musikaalilaidasta poimintana biofic Josephine Bakerista Wintergartenissa, mutta ei vain varieteena vaan myös amerikkalaisena kansalaisoikeustaistelijana sekä Vincent Patersonin ohjauksen berliiniläistymisen 20-vuotisjuhlaa viettävä Cabaret, toisessa päässä koko joukko pienimuotoisempia esityksiä.

 

Seuraavassa tarkemmin kolmesta näkemästäni esityksestä, joissa kaikissa politiikka on läsnä, mutta eri tavoin.

 

Theater am Delphi toimi Berliinin-alustana viime vuonna Lontoossa kantaesityksensä saaneelle monologille Vanya Is Alive. Sodan myötä Venäjältä Länsi-Eurooppaan emigroituneet tekijät ovat luonnehtineet itse tätä merkittävimmäksi venäläiseksi hyökkäyssodan alkamisen jälkeiseksi näyttämöteokseksi. Natalia Lizonkinan kirjoittama, Ivanka Poltšenkon ohjaama ja Nikolai Mulakovin esittämä teos on ehtinyt kiertää jo venäjäksi venäläisdiasporaa aina Pariisia ja Tel-Avivia myöten. Ohjaajan kääntämä englanninkielinen versio näytettiin Edinburghin Fringessa ja sai nyt siis ensi-iltansa Berliinissä.

Arkivaatteet, yksi tuoli, yksi spotti, tarinankerronnan minimipuitteet siis. Kehyshahmona on Vanjan äiti, joka kiertää etsimässä sotaan lähtenyttä poikaansa – äidin odysseia on universaali, suomalaisillekin Lemminkäisen äidistä tuttu. Poliittisen siitä tekee orwellilainen uuspuhe: sotaa ei ole, on erikoisoperaatio. Vähitellen yhä useampi musta esitetään valkoisena ja lopulta katsojan tulee lukea lähes kaikki kuulemansa tasan päinvastoin kuin kertoja niitä kertoo, ovatpa ne äidin tai hänen kohtaamiensa henkilöiden suusta. Vanja on elossa eli EI SIIS TODELLAKAAN OLE. Poliisi ei tiedä mitään TIETÄÄPÄS ja äiti ei joudu vankilaan SIIS OIKEASTI JOUTUU. Tätä hierotaan minun makuuni turhan perusteellisesti katsojan naamaan - vähemmälläkin temppu tulisi selväksi eikä ole niin kantava narratiivi-idea, etteikö jotakin muutakin tarvittaisi. Lisäksi standupia tiettävästi taitava Mulakov joutuu kamppailemaan tavoittaakseen ei-äidinkieliseen ilmaisuunsa sen, mitä teksti vaatisi toimiakseen usealla tasolla yhtä aikaa. Tästä huolimatta esityksellä on merkitystä: nykypäivä rymistelee näyttämölle monin saappain, vaikka osa niistä olisi vähän linttaan astuttujakin. Oman lisämausteensa tuo se, että Delphi on näyttämönä tuttu paikkana, joka esiintyy Babylon Berlin -sarjassa sadan vuoden takaisena Moka Efti -yökerhona.

 

Berliner Ensemblen Neues Hausin Kauppamatkustajan kuolema ei näyttäydy vain lama-ajan kuvauksena, vaan ideaalien karkaaminen yhä kauemmas ja kyvyttömyys jättää seuraavalle sukupolvelle toivomaansa perintöä resonoivat mainiosti tässä ajassa niin materiaalisen kuin henkisenkin perinnön suhteen – ajassa, jossa Suomessakin yleistynyt kehotus ”Menkää töihin!” on irvokkainta mitä monikriisistä ahdistuneelle prekariaatille voi sanoa. Tai jossa vanhukset ovat valtiontaloudelle arvokkaampia kuolleina kuin elävinä.

Max Lindemannin ohjaus noudattaa valtavirran tulkintatraditiota, mutta murroksen yhteiskunnallisuus nousee pintaan korostamalla sitä, kuinka vähän yksilöillä on mahdollisuuksia omiin valintoihinsa – tai kuinka ne eivät muuta tapahtumakulkua. Vaikka klassikon nimeä myöten lopputulos on alusta asti tiedossa, esityksen etenemistä leimaa vahva vääjäämättömyyden tuntu.

 

Tekstiin kirjoitetut optimistiset akanvirrat näyttäytyvät enemmänkin groteskeina piruetteina kuin potentiaalisina vaihtoehtoisina alkuina. En voi olla ajattelematta, että amerikkalainen unelma rinnastuu myös 1950-luvun saksalaiseen talousihmeeseen, joka jatkui myös kansainvälispoliittisena stabiliteettina Willy Brandtin 1960-luvun lopun idänpolitiikan myötä. Nyt tuosta maailmasta on kaikkialla lännessä kovin vähän jäljellä, ja rautaisen ammattitaidon ensemble tuo sen kyllä esiin konventionaalisemmillakin keinoilla.

 

Viikon kohokohta oli kuitenkin Maxim Gorki -teatterin suurelle näyttämölle tehty Franz Kafkan (3.7.1883 - 3.6.1924) Oikeusjuttu, joka sekä kunnioitti absurdin ja modernin yhteiskunnan satiirin suuren mestarin kuoleman satavuotisjuhlaa että oli saanut Oliver Frljićin näyttämösovituksena huikeat kierteet alleen. Bosniassa syntynyt Frljić, nykyinen kroatialainen ja Gorkin yksi taiteellisista johtajista on aiemmin tarttunut Muodonmuutokseen sekä Esitelmään akatemialle, ja hämmästyttävää on vain se, että provokaattorina tunnettu ohjaaja on malttanut pitää näppinsä irti Oikeusjutusta näinkin pitkään.

 

Lopputulos on silkkaa neroutta. Näyttämö täyttyy kafkoista ja josef K -hahmoista, jotka keskustelevat, riitelevät ja sopivat toistensa kanssa, asettavat koko ajan uusia pelisääntöjä (vai onko se joku muu? milloin mitenkin!) joiden noudattaminen on lähtökohtaista ja usein vaillinaista. Näyttämösovitus on väärä sana, Gesamtkunstwerk oikeampi. Näin jumalaisesti rytmitettyä ja koreografioitua näyttämöteosta, joka ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole tanssi- eikä musiikkiteatteria, en muista pitkään aikaan nähneeni. Tehosekoittimen kautta käytetty dialogirepertuaari istuu kudokseen viimeistä milliä myöten; ei vie eikä myötäile, vaan on lapsenomaisen ja villin valssin, eräänlaisen sirkuskudoksen keskeinen muttei näkyvin osa. En tiedä voiko vääristyneen oikeuslaitoksen – jolla sekä on kasvot että ei ole – kanssa asiointia paremminkaan kuvata.

 

Esitys ei kuitenkaan ainoastaan siirrä yksilön angstia anonyymin – totalitaarisen – koneiston parista yhteiskunnalliselle tasolle, vaan se lisäksi kritisoi sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia moralisointeja, joista ajassamme ei ole pulaa kummistakaan. Kun me kysymme, mikä onkaan Josef K:n rikos, kysymykset oikeasta ja väärästä eivät hoidu julistamalla mutkat suoriksi. 

Näyttämölle tuodaan myös oikeuden jumalattaren elämää suurempi patsas, se, jonka silmät ovat siteen peitossa, koska oikeus on sokea. Sillä on joskus tarkoitettu puolueettomuutta, mutta humanisti Frljić kysyy: mitä jää näkemättä? Mistä seuraa, että Josef K:n kysymys "Keitä te olette?" on osoitettu kaikille hänen sänkynsä ympärille kokoontuneille eli kaikille meille katsomossa. Sänky toimittaa montaa virkaa: se on kieppuva valveen ja unen rajan tyyssija, mutta myös sairaalasänky oikeuden jumalattaren vaaka ja miekka tällöin vaihtuneina miekkaan ja sairaalan tippapussiin. Oikeuslaitos onkin hoitolaitos, joka ei tietenkään paranna mistään sellaisesta mikä ei ole yksilön vaiva, vaan yhteiskunnan sairaus. Oikeuslaitos, joka ei toteuta oikeudenmukaisuutta, kertoo rampautuneesta yhteiskunnasta.

 

Käsiohjelman kuvassa oikeuden jumalatar ottaa siteen silmiltään – mutta on toisessa kuvassa suljettuna lasipalloon, jota kreikkalaisen taruston titaani Atlas kantaa harteillaan. Niin hauras, niin kannateltava, ja siksikin niin tärkeä.

 

Hupaisa vertailu vielä lopuksi Berliner Ensemblen ja Gorkin välillä, molemmissa kun käytetään nousevaa ja laskevaa näyttämölavan osaa: Kauppamatkustajan kuolemassa Willy Loman laskeutuu kellariin muiden jäädessä maanpinnan perustasoon, kun taas Josef K:n demonit kaikki nousevat nostimen voimin hänen yläpuolelleen. Politiikka, siinä toki on myös aina kyse siitä, kuka on kenenkin ylä- ja alapuolella.