Rikkert van Huisstede, mitä kuuluu?  

 

 

Rikkert van Huisstede: Olen onnellinen. On ollut ihana vihdoin tavata suomalaisia esiintyjiä ja oppia tuntemaan heitä paremmin. Olemme yhdessä työstäneet Boys Won’t Be Boys -konseptiteoksen suomalaista versiota etänä syksystä 2022 lähtien – olemme pitäneet pitkiä etäkokouksia, joissa olemme käyneet hyvinkin henkilökohtaisia asioita läpi, ja nyt vihdoin ensi-ilta häämöttää.  

 

Boys Won’t be Boys käynnistyi vuonna 2018, jolloin tein Hollannissa samannimisen esityksen miehisyydestä. Teos syntyi halustani kyseenalaistaa normeja. Pukeudun mekkoon, enkä ole niin sanottu tavallinen mies. Mutta poikkeamalla normeista tunsin itseni yksinäiseksi. Normeista poikkeavia miehiä, kuten esimerkiksi David Bowieta aikoinaan, pidetään kummallisina. Vastustin ajatusta, että minun olisi pitänyt luoda itselleni jokin ulkoavaruudesta tulleen miehen persoona. En ole kummajainen, vaikka kyseenalaistan maskuliinisia normeja pukeutumisellani. Mielestäni kaikkien miesten tulisi kyseenalaistaa normatiivisuutta tänä päivänä, sillä normatiiviset miehet ovat panneet paskaksi tämän maailman. Meidän on muututtava.  

Halusin siis esitykselläni käydä keskustelua miehisyydestä, maskuliinisuudesta ja normeista – mutta en odottanut, että näinkin moni mies haluaisi osallistua tähän keskusteluun. Yllätyksekseni moni mies haluaa muuttaa maskuliinisuuden narratiivia.  

 

Kiersimme Hollantia, ja huomasimme, miten jokaisesta kaupungista löytyi ihmisiä, joilla kaikilla oli omia kiehtovia tarinoita miehisyydestä, vaikka pelkkä aiheen pohtiminen – mitä miehisyys tarkoittaa – edellyttää rohkeutta. Joten päätimme kutsua lisää ihmisiä osallistumaan konseptiteokseen, kävimme yhä vain enemmän keskusteluita. Näin asteittain yleisöstä on ikään kuin tullut esiintyjiä.  

 

En enää tunne itseäni yksinäiseksi, koska konseptimme kautta olemme osoittaneet, miten erilaisia miehiä on olemassa. Kyse ei ole enää kummajaisuudesta, vaan siitä että oman itsensä kautta voi olla inspiraation lähde muille ja löytää uusia tapoja olla tässä maailmassa. Siksi minulle on erityisen tärkeää tehdä tämä esitys myös ulkomailla – olemme aikaisemmin tehneet tämän teoksen Suomen lisäksi vain Curaçaon saarella.  

 

Jokaisella esiintyjällä on vajaa 10 minuuttia aikaa luoda oma esityksensä esityksen sisällä. Minä toimin inspiroijana ja vastaan siitä, että kokonaisuudesta tulee kiinnostava. Mutta esiintyjien tarinat ovat heidän omiaan. Teos on tämän takia joka kerta todella monimuotoinen – tarinakerronnan lisäksi siinä saattaa olla räppiä, videotaidetta, musiikkia – riippuen esiintyjistä.  

 

Etsiessämme suomalaisia esiintyjiä käytimme hyväksemme Suomen Benelux-instituutin ja Jäbä & Tunteet -podcastin verkostoja, ja näin löysimme Roderick Kabangan, Julian Owusun, Jani Toivolan ja Jamie Macdonaldin.  

 

Saadakseen rahoitusta Hollannissa on oltava rekisteröitynyt toimija – joten meidänkin ryhmämme on rekisteröitynyt voittoa tavoittelematon yhdistys. Alussa hain rahoitusta itse, ja kiertuemanagerimme vastasi taloudesta. Saatuamme lisää enemmän rahoitusta pystyin tuottajan lisäksi palkkaamaan kiertuemanagerin, markkinointi- ja viestintäsuunnittelijan sekä talousvastaavan. Viime vuonna teimme sata esitystä pelkästään Hollannissa. Voin itse keskittyä taiteellisiin kysymyksiin kuten esitysten ohjaamiseen.  

 

Teoksemme on tuonut esille ääniä, joita ei muuten kuultaisi, Hollannissa(kaan). Esityksessämme esiintyjä voi kertoa hyvinkin henkilökohtaisia tarinoita ja olla todella haavoittuvainen. Nämä tarinat eivät ole näyteltyjä. Näyttämöllä on oikeita ihmisiä – eikä me olla siihen totuttu teatterikontekstissa. 

Kiertuetoimintamme on mahdollistanut se, että vain harvassa hollantilaisessa teatterissa on oma kiinteä ensemble. Teattereissa on kuraattoreita, jotka tietenkin useimmiten tilaavat esityksiä lähtökohtaisesti suurilta tuotantotahoilta. Joten kiertuetoiminta ei ole helppoa pienemmille toimijoille, mutta aloitin kerta kaikkiaan soittamalla heille suoraan itse. Välillä jouduin hieman valehtelemaan päästäkseni heidän puheilleen, mutta hitaasti työ tuotti tulosta.  

 

Aihepiirin takia esiinnyimme aluksi lähinnä suurissa kaupungeissa, mutta koska niin moni nykyään jo on kuullut teoksestamme, esitämme sitä nykyisin kaikkialla, myös pienemmillä paikkakunnilla. Nykyään minulla on jopa ohjaajan assistentti, joka käynnistää paikallisen tuotannon, jonka loppupäässä minä astun kuvioon. Meillä on tällä hetkellä noin 120 esiintyjää eri paikkakunnilta ympäri maata, jotka ovat valmiita esittämään tarinoitaan eri kokoonpanoissa. Voisimme saada aikaan samankaltaisen tekijäkunnan Suomesta – olen varma, että täkäläisiltäkin yleisöiltä löytyy omia tarinoitaan kerrottaviksi. 

 

Vastavalmistuneiden näyttelijöiden tilanne meillä on haastava. Jos he ovat onnekkaita, he saattavat työllistyä yhdessä niistä teattereista, joista yhä löytyy ensemble, tai he alkavat tekemään omia tuotantojaan – mutta siinä tapauksessa heidän on oltava todella hyviä johtamaan ryhmäänsä ja löydettävä tila toiminnalleen. Hollannista löytyy tällaisille ryhmille tarkoitettuja festivaaleja, joihin vierailunäyttämöiden kuraattorit tulevat katsomaan esityksiä. Meillä on myös tuotantoyhtiöitä, jotka myyvät esityksiä kuraattoreille, mutta he ottavat tietenkin välistä oman osuutensa. Moni tekee tietenkin myös yhden hengen kabaree-esityksiä, jotka ovat todella halpoja – ja joista taas laaja yleisö pitää. Sillä jos julisteessa sanotaan, että luvassa on komediaa, kansa tulee. Omasta mielestäni näissä kuitenkin valitettavan usein pilkataan vähemmistöjä.

Hollannissa on yhä konservatiivisuutta. Pienten kaupunkien kuraattorit ovat sanoneet minulle, että heidän yleisöpohjansa ei vielä ole valmis kohtaamaan esitystä, joka käsittelee maskuliinisuutta. Pelätään “sateenkaariagendaa”.  

 

Toisaalta olemme saaneet todella paljon rahoitusta toiminnallemme. Näin sarkastisesti sanoisin, että teoksemme täyttää monen rahoittajan vaatimukset inkluusiosta ja uusien äänten löytämisestä. Tottakai he myös pitävät teoksestamme, mutta näillä tuilla rahoitamme esityksemme.   

 

Seuraavaksi työstän hanketta, jonka otsikko on Becoming, jossa joka ilta keskustellemme eri ‘tulemisista’ – esimerkiksi sateenkaariperheen muodostamisesta, polyamoriseksi ryhtymisestä, jne.   

 

Ollessani täällä Svenska Teaternissa alan kaivata seiniä ja suuria laitoksia. Taiteen tekeminen Hollannissa on yksinäistä. Istun yksin kotonani ja kirjoitan massiivisia määriä sähköposteja. Saat mahdollisuuden esittää esitystäsi vain, jos se täyttää tietyt vaatimukset: se on noin 90 minuuttia pitkä ja kerää vähintään 100 ihmistä illassa. Olisi mahtavaa pystyä antamaan esiintyjillemme tämän kaltainen rakennus.  

 

 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.