Rohkeusrokotus 

 

 

 

Eilinen (19.5.2021) aluehallintoviraston järjestämä valtakunnallinen infotilaisuus tapahtumajärjestäjille ei ilmeisesti tuonut pahemmin selkeyttä kesän yleisötapahtumien osalta. Infotilaisuus: Tapahtumat ja kokoontumisrajoitukset, katsottavana YouTubessa. Huolestuttavinta on kuitenkin päätösvastuun epäselvyys, päätösten venyminen epidemiatilanteen arvaamattomuuden vuoksi ja eri lakien säätelemät kokoontumiset, minkä vuoksi on ollut mahdollista nähdä taas terasseilla huomattavia ihmisjoukkoja, kun taas esimerkiksi 6+ -ryhmän esityksiä saadaan tällä hetkellä esittää laillisesti vain kuudelle hengelle. Ministerit ovat somessa ilmaisseet haluaan oikeudenmukaistaa avautumista ja selkeyttää ohjeistusta. Samoin kahden metrin säännöstä, joka monelle teatteritoimijalle olisi mahdoton vaatimus, käydään keskustelua.  Mutta päätösten venyessä, kesä näyttää yhä epävarmemmalta mitä monen toimijan esitystoimintaan tulee.  

 

Tämän sekasorron ja epävarmuuden aikana Yleisradion kulttuuritoimittaja Pietari Kylmälä kirjoitti tällä viikolla kiinnostavan artikkelin suomalaisen kulttuuripolitiikan näennäisestä tylsyydestä, minkä vuoksi siitä ei olla myöskään mediassa aikaisemmin pahemmin käsitelty. Kylmälä kirjoittaa Kritiikki näkyy -hankkeen  kotisivuilla muun muassa tilanteesta, jossa kulttuuripolitiikka ei tarkoita sitä, että kirjoitettaisiin yhden teatterin lomautuksista, vaan laajemmin siitä “missä menevät kulttuurin, suomalaisuuden ja politiikan rajat” alati muuttuvassa maailmassa. Tämä arvokeskustelu asettaa vaatimuksia myös kulttuurijournalismille:  

 

“Enää kulttuuripoliittinen journalismi ei voi tyytyä monimutkaisen kulttuurin rahoitusjärjestelmän kuvailuun, vaan sen on sukellettava syvemmälle yhteiskunnallisiin kysymyksiin taiteen arvosta ja kulttuurin merkityksestä.”  

 

Sen sijaan Kylmälän toive siitä, että "taidekenttä on aktiivinen keksiessään kulttuurin rahoitukselle kulttuurin ja taiteen erityislaatuisuudesta ponnistavia perusteluja jo liiankin tuttujen kansantaloudellisten ja -terveydellisten lisäksi” tuntuu lohduttomalta. Kun enää ei ollut mahdollista puhua yhteisistä arvoista, oli saatava numeerisia tietoja, ja kun ne eivät riittäneet oli löydettävä ja todistettava yhteys kansanterveydellisiin vaikutuksiin. Jos nämäkään eivät riitä, voisi kysyä tulisiko viranomaisten itse tarkemmin miettiä minkälaisen yhteiskunnan he haluavat luoda?  

 

Piia kertoi tänä aamuna TINFOn chattikanavalla uutisesta, jonka mukaan Kivinokan Kesäteatteria on uhkailtu tulevan Uppo-Nalle -näytelmän “rohkeusrokotuksen” johdosta. Rokotevastaisia uhkailuja on esitetty puhelimitse, ja teatteri on joutunut poistamaan Facebook-sivuiltaan kommentointimahdollisuuden. Kuten Sari tokaisi, tässä on mukana kaikki absurdin performatiivisuuden ainekset.  

 

Sain itse ensimmäisen koronarokotteeni tiistaina. Liikutuin astuessani Jätkäsaaren suureen vanhaan varastotilaan, joka oli muutettu terveysasemaksi. Liikutuin kun ajattelin kaikkia muita väliaikaisia terveysasemia ympäri maailman, joissa ihmiset jonottavat rokotuksiaan yli vuoden kestäneen, ja niin monta ihmistä tappaneen pandemian jälkeen. Luin tutkija Katalin Karikósta, ja muun muassa hänen pitkään kestäneestä työstään kehittäessään lähetti-rna:ta, johon BioNTech-Pfizer ja Modernan rokotteet perustuvat. Järkeä käsivarteen, niin päästään taas mökkihöperyydestämme jatkamaan elämää.  

 

 

 

Kivi on pandemian aikana aktiivisesti seurannut ja jakanut tietoa yleisötilaisuuksien rajoituksista sosiaalisessa mediassa. Hän oli maanantaina järjestämässä jo toista laitonta tapahtumaa Itä-Pasilassa muiden teatterin, musiikin ja taiteen ammattilaisista koostuvan 6+ -nimisen kollektiivin kanssa, jonka tarkoitus oli rikkoa tarkoituksella kokoontumisrajoituksia ja näin tuoda huomiota rajoitusten epäoikeudenmukaisuudelle. Ulkoilmatapahtumasta ilmoitettiin viranomaisille etukäteen, mutta yli kuuden (eli seitsemän) katsojan seuraama esitys jäi vaille poliisien huomiota.  

 

Aino Kivi: Hyvää tänne kuuluu, vaikka tällä hetkellä on intensiivistä ja ala tosiaan on, kuten kaikki tiedämme yleisöltä aika suljettu. Kulisseissa kuitenkin puhaltaa. Harjoittelemme parhaillaan Sofia Aminoffin uuden Hehkuva aika -näytelmän kantaesitystä Valtimonteatterilla ja suunnittelen Saatana saapuu Moskovaan -romaanin dramatisointia Myllyteatterin ja Kapsäkin kanssa. Ja sitten meillä tosiaan on myös laitonta esitystoimintaa. Syksystä tulee todella intensiivinen, mutta hyvä se. 

 

Aktivismi on aina ollut osa elämääni, liityin vihreään liikkeeseen heti kun kykenin, joten kansalaisvaikuttaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Olin tosin päättänyt, että kun kerta on paljon muuta en sotkeudu tähän esittävien taiteiden tilanteeseen, mutta sitten tuli mitta täyteen eikä somepäivittely enää riittänyt. Kavereille tästä järjettömyydestä kirjoittelu ei riittänyt, vaan asialle oli tehtävä jotain. Löysin somesta joukon ihmisiä, joiden kanssa en ollut aikaisemmin tehnyt töitä, ja päätimme, että nyt ruvetaan tekemään tälle asialle jotain yhdessä. Ja siitä se niin sanotusti lähti.  

 

Perustimme Facebook-ryhmän, johon kutsuimme kavereita, joilla oli myös mitta täyttynyt, ja lähdimme organisoimaan toimintaa. Olen yrittänyt seurata tätä tilannetta ja sen juridiikkaa näin teatteriohjaajan näkökulmasta, jotta voisin olla perillä siitä mitä meidän alallemme käy, mitä minulle käy ja mitä tälle koko kentälle tulee käymään. Tietoa ja tunnetta on kertynyt, ja myös syntynyt näkemys siitä, että jumalauta on pakko tehdä jotain.  

 

Meidän ensimmäinen esityksemme oli Snellmanin päivänä Snellmanin patsaalla, hallituksen kokoontuessa vastapäätä Säätytalossa päättämään ravintoloita koskevien rajoitusten purkamisesta. Turvamiehiä pörräsi ympärillämme, mutta järjestäydyimme turvavälein. Ministerit selittivät kameroille, että kyllä kulttuuri- ja tapahtuma-ala täytyy avata, mutta mitä he lopulta päättävät?  

 

Tämän viikon maanantain tapahtumaa varten olimme rekrytoineet katsojat, koska turvallisuus on meidän korkein prioriteettimme. Tilaisuuksiemme on oltava 100 prosenttisesti turvallisia, joten yleistä kutsua emme voi laittaa, vaan kutsumme katsojat, joille ilmoitetaan missä ja milloin esitys pidetään. Potpurimainen esitys pidettiin Aluehallintoviraston edessä. Iiro Ollila lauloi Avin ohjeita siitä, mikä on yleisötilaisuus ja mikä ei – torikojun voi pystyttää, mutta markkinatapahtumaa ei saa järjestää, eikä liioin pilkkikisojakaan. Poliisi ei tullut paikalle, vaikka esitys alkoi puhelinsoitosta poliisille, jossa ilmiannoin laittoman esityksemme. Luin myös aville osoitetun kirjeemme, mutta siihen ei koskaan vastattu eikä kukaan tullut seuraamaan esitystämme, joka oli heille tarkoitettu.  

 

Olen pettynyt siihen, että tämä on asia, joka on heille ilmeisesti merkityksetön. Avin infotilaisuus vahvisti keskiviikkona oloa siitä, että meidän työmme on heidän mielestään järjettömän merkityksetöntä. Että sillä ei ole mitään väliä, vaikka nämä säännöt ovat käsittämättömiä. Syyttävät vain toinen toistaan, karttavat vastuutaan.  

 

Kolmas tempauksemme on tulossa ensi viikolla.  

 

Pahinta on huomata, miten meillä selkeästi ei ole hartioita, ei ole rahaa, eikä valtaa, ja meidän edunvalvontajärjestömme toimivat niin pienillä resursseilla, että ovat hätää kärsimässä. Perinteisesti meillä ole ollut mitään urheilualan kanssa yhteistä, mutta tässä olisi yhteisiä intressejä. Olympiastadionille saa ottaa kuusi katsojaa, mutta viereisessä sporttibaarissa saa istua kuinka paljon väkeä tahansa katsomassa stadionin matsia.  

 

Näiden järjettömien sääntöjen vuoksi näyttää siltä, että suuri yleisökin ymmärtää ahdinkoamme. Taidevihamielisetkin, joiden mielestä heidän verorahojaan ei saa laittaa taiteeseen, hekin ovat sitä mieltä, että kyllä työllään pitää pystyä elämään.  

 

Kuten sanoin, suunnittelemme parhaillaan Mestari/Margarita -esitystä, ja kyllä se pandemia vaan lähtee vaikuttamaan esityksen sisältöön. Romaanissa kuvataan byrokratian järjettömyyttä ja totalitaristista järjestelmää. Se lähtee vahvasti resonoimaan tässä kummallisessa ajassa, kuten myös informaation vaikutus. Jos viime syksynä kaipasimme eskapismia, paikkaa, jossa ei tarvinnut muistaa sitä mitä kukaan ei halunnut kollektiivisesti ajatella, kun kerta korvista tuli sitä jo ulos, nyt tilanne näyttää eri kaltaiselta.  

 

Pandemia, nämä rajoitukset ja kulttuuribudjetin leikkaukset, ovat tavallaan vaan selkeyttäneet omaa taiteilijaidentiteettiäni. Kyseessä ei ole enää missään nimessä itsestään selvän ammatin harjoittaminen, vaan nyt huomaa, että se mitä teen on uhanalaista, työni on uhanalaista. Siksi se onkin itselleni niin arvokasta, ja merkityksellistä. Ylipäänsä se, että ihmiset tulevat yhteen, näkevät ja kokevat jotain yhdessä - on vaarallista ja merkityksellistä. Emme vielä tiedä miten tulevat kulttuuribudjetin leikkaukset tulevat kohdentumaan ja mahdollisesti vaarantamaan Myllyteatterin toiminnan. Toivon parasta, ja pelkään pahinta. Edessä on vielä kuntavaalit.