Saara Turusen huoneissa 

 

 

“Olin nähnyt Luis Buñuelin elokuvan Vapauden aave. Minua oli jäänyt kiehtomaan siinä sellainen fragmentaarinen rakenne, jossa liikutaan kohtauksesta toiseen niin, ettei kohtauksia sido tarina vaan pikemminkin aihe, joka Buñuelin tapauksessa oli vapaus. Pidin erityisesti siitä, miten katsojalle annettiin haaste miettiä, mitä tekemistä noilla kohtauksilla oli otsikossa mainitun aiheen kanssa. Välillä yhteys oli selkeämpi, välillä vaikeammin löydettävä. Mutta yhtä kaikki pidin myös siitä, miten Buñuel naureskeli porvarilliselle tapakulttuurille ja sille, mitä pidämme vapautena. 

 

Noihin aikoihin olin viettänyt paljon aikaa ulkomailla ja suhteeni suomalaisuuteen oli kriisissä. Kulttuurishokki oli isompi aina kotimaahan palatessani kuin sieltä lähtiessäni. Suomalaisuus tuntui lähinnä jonkinlaiselta vitsaukselta. Halusin tehdä teatteriesityksen, joka käsittelisi suomalaisuutta sellaisena kuin itse sen näin ja koin, vähäeleisyytenä, hiljaisuutena ja kivikasvoisuutena.  

 

Minua kiehtoi myös Buñuelin elokuvassa näkemäni rakenne. En halunnut tehdä tarinaa, vaan ennen kaikkea minua kiehtoivat fragmentit, tuokiokuvat, jotka olisivat kuin väläyksiä kaikesta siitä, mistä halusin puhua ja mitä halusin näyttää. Minulta puuttui vain aihe. Mietin sitä pitkään. En tiennyt mistä olisin voinut löytää jotakin suurta ja yhtä aikaa henkilökohtaista. Aihe löytyi sattumalta, kun osallistuin kansainväliseen performanssityöpajaan, jossa piti tanssia. Minä en osannut ja minua hävetti. Niinpä tauolla kirjoitin vihkooni jotakuinkin näin: Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vaan normaali. Tiedän, että tavallisuutta ei ole olemassa, että se on pelkkä paradoksi, mutta silti, se olisi niin paljon helpompaa kuin tämä. Ja silloin tajusin, että aiheeni tulisi olemaan tavallisuus. Nimesin teokseni Buñuelin elokuvaa mukaillen Tavallisuuden aaveeksi, ja sen jälkeen aloin rakentaa teosta. 

 

Tavallisuuden aaveesta tuli jonkinlainen menestys. Se pyöri Helsingissä Q-teatterissa kaksi kokonaista kautta, yhteensä kertyi yli 100 esitystä täysille katsomoille. Lisäksi vierailimme Tampereen Teatterikesässä ja näytelmä tehtiin myös argentiinalaisella festivaalilla. Esitys sai useita kutsuja kansainvälisille näyttämöille, mutta tuohon aikaan minulta puuttui vielä oma tuotantoalusta enkä pystynyt vastaamaan kutsuihin. Lopulta teoksen lavastus heitettiin roskikseen ja se suretti minua kovasti. Tämä oli tärkein syy sille, miksi perustin Turunen Companyn vuonna 2018. Sen pääasiallinen tavoite on vastata näyttämöteosteni kansainvälisiin kyselyihin. Companyn ansiosta Tavallisuuden aave sai vielä uuden mahdollisuuden ja ohjasin sen 2021 Schauspielhaus Bochumiin, jossa se pyörii kesään 2023 asti.” 

 

 

 

Tuohon aikaan kävin sukupuolentutkimuksen luennoilla ja satuin kuulemaan Medusan myytistä. Minua jäi mietityttämään tämä kreikkalainen taru, jossa ei oikeastaan puhuttu mitään Medusasta itsestään vaan lähinnä miehistä, jotka raiskasivat ja tappoivat hänet. Halusin tehdä esityksen, jossa Medusa olisi keskiössä. Samaan aikaan Medusan huone nimenä viittaa Virginia Woolfin klassikkoteokseen Oma huone. Minua kiinnosti tuo vanha, mutta aina ajankohtainen väite siitä, että nainen tarvitsee oman huoneen ja omaa rahaa voidakseen kirjoittaa ja elää subjektin vastuullista elämää. Näiden seikkojen varaan lähdin rakentamaan teosta. Säilytin huonelavasteen ja sellaisen tekemisen, johon liittyy kesto ja vähäpuheisuus. Myös musiikilla on suuri rooli tässä tyylilajissa.  

 

Taiteellinen suunnittelijatiimi pysyi melko lailla samana kuin aiemmassa teoksessa, vain valo- ja pukusuunnittelija vaihtuivat. Lavastaja Milja Aho, äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä ja koreografi Janina Rajakangas ovat erittäin tärkeitä yhteistyökumppaneita tämän trilogian kohdalla. He ovat olleet oleellisesti vaikuttamassa yhteisen teatterityylimme syntyyn. Medusan huoneesta suunnittelutiimiin tarttui mukaan valosuunnittelija Ada Halonen, jonka kanssa jatkoimme trilogian päätösosassakin.  

 

Myös näyttelijäryhmä on pysynyt osittain samana. Ylermi Rajamaa on ollut mukana kaikissa kolmessa osassa, Elina Knihtilä ja Katja Küttner kahdessa. Olen nauttinut siitä, että olen päässyt tutustumaan syvemmin joihinkin tekijöihin ja toisaalta saanut jokaiseen teokseen mukaan myös uusia kasvoja ja tuttavuuksia. 

 

Medusan huone oli Q-teatterissa loppuunmyyty koko näytäntökauden ajan ja se pääsi vierailulle Suomen Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle sekä Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon. Näytelmäteksti palkittiin Suomessa sen vuoden parhaana Lea-palkinnolla, ja lisäksi Kajaanin kaupunginteatteri teki siitä tuoreeltaan oman versionsa.” 

 

 

 

 

Tiesin, että haluaisin jatkaa tätä järkevyyden ja rationaalisuuden analyysiä nimenomaan teatterissa, erityisesti siksi, että teatteri on ruumiillinen taiteenlaji. Mietin kuitenkin jälleen pitkään teoksen nimeä. Noihin aikoihin satuin lukemaan John Steinbeckin romaanin Vihan hedelmät. Se sana “hedelmät” otsikossa puhutteli minua. Jollakin tavalla se tuntui liittyvän ruumiillisuuteen. Siinä missä Steinbeckin romaani tutkii maaperän ryöstöviljelyä ja kapitalismin vaikutuksia ihmiseen, halusin itse pohtia sitä, mitä jää jäljelle, jos ruumis on elämästä poissuljettu. Niinpä nimesin teokseni Steinbeckiä lainaten Järjen hedelmiksi.   

 

Aiempien “huonetrilogian” osien tavoin Järjen hedelmät on fragmentaarinen teos, joka rakentuu pikemminkin palasista ja kuvaelmista kuin varsinaisesta tarinasta. Musiikilla ja visuaalisuudella on tärkeä rooli kuvien rakentumisessa ja näyttämökieli pelaa eräänlaisen hillinnän ja hillittömyyden vastakkaisuudella.  

 

Olemme lähdössä Järjen hedelmien kanssa vierailulle Belgiaan helmikuussa 2023 ja mahdollisesti muuallekin. Tuntuu hyvältä, että teoksen elämä ei rajoitu vain yhteen esityskauteen. Vaikka teokseni sijoittuvat eräällä tavalla aikaan, ovat ne myös ajattomia, ja väitän, että ne avautuvat hyvin kulttuurista ja paikasta riippumatta. Myös vähäpuheisuutensa vuoksi ne sopivat hyvin kansainvälisille lavoille. Iloitsen jokaisesta mahdollisuudesta jatkaa teosteni elämää ja toivon, että niitä tulisi vielä lisää.“