Samee Haapa, mitä kuuluu?  

 

 

Olin lomallani Berliinissä lepäämässä ja kokemassa uusia juttuja. Suurissa kaupungeissa palkitsevaa on se, että siellä on niin paljon muitakin, jotka järjestävät outoja asioita, ettei aina tarvitse itse olla niitä järjestämässä, vaikka se kivaa onkin. Berliinissä on kontaktijameja viisi kertaa viikossa, kun Helsingissä on yleensä yhdet. Kävin myös aivan täydellisellä tai chi -kurssilla, joka oli suunnattu tanssijoille, sekä seksipositiivisella festarilla, jolla olin aikaisemmin käynyt 15 vuotta sitten ja joka on vaikuttanut paljon esitystaiteilijoihin.  

 

Kuten kirjoitin tekstissäni, levon tarve on ollut tiedossa jo pitkään, osittain johtuen siitäkin, että minulla on myös krooninen sairaus. Mutta ei kuka tahansa tästä vaan silleen yhtäkkiä voi ryhtyä downshiftaamaan. Minulla ei ole ollut sellaiseen taloudellisia mahdollisuuksia. Vapaalla kentällä tämä on ihan yleinen ilmiö. Näkökenttä kapenee, kun väsymys ja kuormitus lisääntyy. Pandemia on vetänyt taiteilijat ja taiteen tekijät henkisesti ääriasentoon. Sitä kuulee, miten työryhmissä on ollut tiukoista tilanteista aiheutuneita räjähtämisiä tavallista enemmän. 

Samalla meillä on yhä vallassa romanttinen näkemys taiteilijasta. Luin 15-vuotiaana William S. Burroughs’ia ja hänen kaltaisiaan kirjailijoita, jotka tavallaan ihannoivat rappiota. Ajatus siitä, että taiteilijan tulisi kärsiä, koska kärsimys olisi muka polttoainetta taiteen tekijälle, on yhä vahvasti läsnä yhteiskunnassamme. Ei tämä ajatus ole kadonnut mihinkään. Tässä pitäisi joka paikassa kauheasti kärsiä. Minun väitteeni ja havaintoni on, että tämä estää ongelman hahmottamista. Mielenterveydellä leikkiminen ei ole romanttista. Jos emme näe tätä ongelmana, vaan mielletään että se nyt vaan kuuluu alaamme, että on kyse ammatinvalinnasta – niin on tämä karua. Ei tässä silloin mikään muutu. 

 

Pandemia on kärjistänyt tilannetta, mutta ei se sitä ole luonut. Jos laajennetaan keskustelua, niin esimerkiksi tanssin puolella loukkaantumisista ja sairauksista ei puhuta, koska sillä voi olla vaikutus työllistymiseen, joten nämä pidetään omana tietona. Itse olen päättänyt puhua näistä asioista, koska en ole tällä hetkellä yhtä riippuvainen työllistymisestäni esiintyjänä. Silloin kun olin riippuvainen siitä, että minut palkattaisiin esiintyjäksi, en todellakaan puhunut mistään selkävaivoista tai pitkäaikaissairauksista julkisesti.  

Olen idealisti, ja haluaisin uskoa yhteiskunnan läpikulkevasta muutoksesta tämän suhteen, mutta heti törmätään kysymykseen taiteen rahoituksesta. Kaikki tekee liian pienillä palkoilla aivan liian isoa työmäärää. Ei tässä taiteen rahoituksesta haluaisi lohkaista mielenterveystyölle siivua. Tärkeää olisi kuitenkin tunnistaa kentällä muhiva mielenterveysongelma, ja kohdistaa siihen resursseja. Tämä on tietenkin epärealistista, koska mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin. Olen itse pystynyt hankkimaan itselleni B-lausunnon, koska minulla on ensimmäistä kertaa ollut sellainen taloustilanne, joka on mahdollistanut lausunnon saamisen yksityiseltä puolelta. Hakiessani sitä aiemmin, 3–4 vuotta sitten, julkisella puolella psykiatrinen sairaanhoitaja kertoi, että heillä on vuoden jono. Pandemian nurkilla sanottiin, että jono kestää kolme vuotta. Takuulla kentällä on taiteilijoita, joilla ei ole mitenkään varaa mennä yksityiselle puolelle. Häpeän vuoksi näistä asioista ei puhuta. Jengi jää yksin, eikä heitä sairaustilastoissa näy. 

 

Omassa pienessä ryhmässämme, Kaiken keskuksessa, olemme aloittaneet yhteistyön terapiatalon kanssa. Jokainen työntekijä voi käydä siellä halutessaan kolme kertaa. Toiminta on resurssiemme rajoissa, eikä se muuta maailmaa, mutta huomioimme mielenterveyden olemassaolon. Toivoisin, että kaikkien tasojen toimijat huomioisivat tämän ja ottaisivat mallia. Tiedän, ettei varsinkaan pienillä työryhmillä ole takuulla varoja tähän, mutta toivoisin että työhyvinvointiin kohdistettaisiin myös mielenterveyden osalta edes pieniä resursseja. Ei ainakaan jäädä odottelemaan sitä, että valtio tekee jotain, vaan luodaan uusia käytäntöjä.  

Konservatiiviseen ilmapiiriin, johon käsitys kärsivästä taitelijasta liittyy, liittyy myös kokeellisuuden kaihtaminen. Tällä hetkellä identiteettikeskusteluissa moninaisuus on vahvasti läsnä, mikä on hienoa. Koen olevani tiettyä vähemmistöä tietyissä asioissa ja tietyissä taas osa valtaväestöä. Se miksi itse teen poikkeuksellisia esitysmuotoja liittyy tavallaan vähemmistöpositiooni, ja siihen, että näen lavaesitykset normeina esittävän taiteen kentällä. Radikaalimpi esitysmuotojen kokeilu on mielestäni haitallisten normien välttämistä, niiden toistamisen ja vahvistamisen kaihtamista sekä uusien vaihtoehtojen mahdollistamista. 

 

Kriisitilanteessa otetaan usein askelia konservatiivisempaan suuntaan. Pandemianajan korona-avustukset ovat menneet painottuneesti suurimmille teattereille. Samoin tahot, jotka ovat perinteisesti tukeneet hyvin kokeellista esitystaidetta, ovat alkaneet tukea enemmän suurempia, lavaesityksiä tekeviä yhteisöjä.  

 

Kun vapaalle kentälle perinteisesti suunnattua rahoitusta aletaan myöntää vos-kentälle, jotta he tekisivät yhteistyötä vapaalla kentällä toimivien kanssa, resursseja viedään vapaalta kentältä. Tämä on mielestäni konservatiivinen suuntaus.  

Olin monien muiden mukana allekirjoittamassa Nykyesityksen näyttämön alkuperäistä vetoomusta, mutta koen ongelmallisena, että Koneen Säätiö myöntää Helsingin Kaupunginteatterille suuren apurahan, jonka avulla teatteri myöntää tekijäryhmille mahdottomat esityskuukaudet, toukokuun ja elokuun. Ei se ole vapaan kentän tukemista, vaan tuki menee niille, joilla on valmiiksi hyvä rahoitustilanne. Olisin toivonut, että Koneen Säätiö olisi ollut syvemmässä dialogissa kentän kanssa, kun se kerta on ollut niin merkittävä säätiö vapaalle kentälle. Se on ikään kuin hiljalleen menemässä konservatiivisempaan suuntaan. Olen edelleen Koneen Säätiön suuri fani, mutta rahoittajana se voisi ehdottaa todella radikaalimpia uusia tapoja toimia.   

 

Konservatiivisemman suunnan indikaattori on Nykyesityksen näyttämön kohdalla myös se, että ohjelmisto on painottunut lavaesityksiin eikä se ole haastanut tätä keskitettyä mallia rajummin. Kun puhun kokeellisuuden katoamisesta, mietin myös muotoa. Nykyesitys on mennyt yhä hajautetumpaan suuntaan esimerkiksi immersiivisten esitysten myötä. Silti monet tekijät, jotka ovat aiemmin tehneet hajautettua muotoa, ovat palanneet tekemään lavaesityksiä ja ikään kuin päätyneet osaksi instituutiota. Ammatillisesti ja uran kannalta tämä on varmaan hyvä peliliike, mutta minulle se näyttäytyy laajemmassa kuvassa siltä, että nyt palataan perinteisempään muotoon.   

 

Henkilökohtaisesti yritän seuraavaksi edetä terapian polulla ja löytää myös muilla keinoilla tasapainoa elämääni, jotta se ei luiskahtaisi takaisin erilaisiin jännitystiloihin. Kaiken keskuksella on seuraava iso tuotanto tulossa vasta ensi vuonna, mutta sitä valmistelemme parhaillaan. Yritämme mennä kohti entistä hajautetumpaa esitysmuotoa, joka rakentuu useista esitystiloista, sekä julkisista että yksityisistä, ulko-, sisä-, sekä digitaalisista tiloista, mutta teos on samalla selkeästi artikuloitu yleisölle. Osallistun myös muutamaan konferenssiin: panelistina Suomen kansallisooppera ja -baletin järjestämään Opera Beyondiin, ja lähden Budapestiin vetämään työpajaa immersiivisyyttä käsittelevään Zip-Scene -konferenssiin. 

 

Mutta nyt minun tekisi mieli kysyä, että mitäs sulle kuuluu? 

 

 

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?