Samira Elagoz, mitä kuuluu?

12.03.2026

Samira Elagoz_2026

Samira Elagoz, mitä kuuluu?

Elokuvantekijän ja performanssitaiteilijan Samira Elagozin maailmalla palkittuja teoksia esitetään maaliskuussa Pariisin Odéon-teatterissa. Näyttämölle palaa kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut Cock, Cock… Who’s There? ja lisäksi nähdään elokuva Seek Bromance. Lähetimme kirjallisia kysymyksiä Pariisissa teostaan yömyöhään pystyttävälle Elagozille. Aloitimme tuttuun tapaan: Samira Elagoz, mitä kuuluu?

Samira Elagoz: Olen jossain ekstaasin ja hermostuneisuuden välimaastossa. Saavuin Pariisiin eilen ja olen aloittamassa kahden viikon esitysrupeamaa. Majoitun Moulin Rougen vieressä, ja olen varmaan jo syönyt kolme sipulikeittoa viimeisen vuorokauden aikana.

Tarkistin juuri että tämän viikon esitykset ovat lähes loppuunmyytyjä – lähes 500 katsojaa per esitys. Olen esittänyt teoksiani näin suurelle yleisölle vain muutaman kerran, joten perhosia vatsassa kyllä riittää. Samalla tunnen olevani todella valmis – ja että tämä on juuri se näyttämö, jonka esitykseni ansaitsevat. Esityksistä tulee varmasti tunteikkaita.

Perheeni, parhaat ystäväni, ensimmäiset mentorini, henkilö, joka antoi minulle ensimmäisen taidepalkintoni vuonna 2014, henkilö, joka antoi minulle suurimman palkintoni, vanhoja tuttuja, joitakin netti-ihastuksia, taiteilijoita, joita ihailen, eksäni, muutamia suomalaisia ja jopa pari kuraattoria – kaikki ovat tulossa tänne.

Olen siis todella onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on parhaat mahdolliset ihmiset. En malta odottaa, että pääsen kohtaamaan myös uusia yleisöjä.

Maailmalla runsaasti palkintoja saanut teoksesi Cock, Cock, Who's There? täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Miltä paluu teoksen pariin tuntuu?

Se tuntuu aika erityiseltä. Tavallaan tästä tuli kuin huomaamatta teoksen 10-vuotisjuhla.

Olen ajatellut paljon vuotta 2016. Tämän vuoden alussa monet jakoivat “this is me 2016” -selfieitään ja minä pystyin vain ajattelemaan itseäni tekemässä silloin raiskausaiheista esitystäni. Mutta oikeastaan 2016 oli todella kuohuva ja latautunut vuosi verkossa. Olin juuri hankkinut Instagramin.

Keskustelu naisten itsensä representoinnista oli huipussaan, selfiet nähtiin taiteellisena ilmaisuna, #metoo oli jo horisontissa. “Grab ’em by the pussy” -kohun raivo ja The Future is Female -t-paidat. Se oli myös neljännen aallon feminismin hetki: naiset ja marginalisoidut taiteilijat ottivat oman kuvansa hallintaansa ja käyttivät internetiä ja sosiaalista mediaa sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Paljon puhuttiin siitä, mitä naisen katse voisi olla.

Olin jo kuollakseni kyllästynyt klassiseen miehiseen katseeseen, jossa naiset ovat passiivisia objekteja tai miespuolisten taiteilijoiden muusia. Tunsin myös eräänlaisen tyhjiön: naisia ei ollut kuvaamassa miehiä. Niinpä minusta tuli se – naispuolinen taiteilija, jonka aiheena ovat vain miehet. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän tuntuu, että vuosi 2016, tai ehkä vuodet 2013-2016, vaikutti paljon siihen, millainen taiteilija olen yhä tänään.

Tuolloin raiskauksesta julkisesti puhuminen tuntui paljon vähemmän suojatulta. Se oli lopputyöni ja minua varoitettiin, että teos saattaisi tuhota urani.

Joskus kuulen sanottavan, että olen lavalla “liian neutraali”. Eräässä yleisökeskustelussa eräs mies kysyi minulta toistuvasti: “Miksi et itke, kun kerrot tarinasi?” – ikään kuin ihmiset odottaisivat uhrien olevan performatiivisia. Seksuaalirikosasianajaja tuli myöhemmin juttelemaan kanssani ja kertoi, että tämä on tyypillinen näkökulma myös oikeudessa: tuomari ei välttämättä usko uhria, jos tämä ei näytä täysin murtuneelta. Raiskaus on ainoa rikos, jossa oikeudenkäyntiin joutuu uhri eikä syytetty. Raiskauksen uhrina sinä olet todiste – kehosi rikospaikka.

Raiskaus on ainoa rikos, jossa oikeudenkäyntiin joutuu uhri eikä syytetty. Uhrina sinä olet todiste, kehosi rikospaikka.

Minulle Cock, Cock… Who’s There? näyttää eräänlaista pelottomuutta, sellaista voimaa, jota mikään miespuolinen toimija ei voi koskaan saavuttaa – se on jotakin, mihin vain femme pystyy. Ja se optimismi, jonka siinä näin, se halu yrittää edelleen, tappion torjuminen, oli minulle toivon merkki. Se sai minut tuntemaan ylpeyttä siitä “naisesta”, joka olin ollut. Cock, Cock… toimii hyvin paljon kuin oodi naisena olemiselle – tai sen juhlistamiselle.

Silti missä tahansa olenkin kiertänyt teoksen kanssa, ihmiset sanovat usein samaa: että se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Tavallaan on kaunista juhlia kymmenvuotista teosta – mutta samalla odotan yhä hetkeä, jolloin se alkaisi tuntua vanhentuneelta. Se tarkoittaisi, että näissä asioissa olisi oikeasti tapahtunut edistystä.

Tavallaan on kaunista juhlia kymmenvuotista teosta – mutta odotan yhä hetkeä, jolloin se alkaisi tuntua vanhentuneelta.

Ranskassa on juuri käyty Pelicot’n oikeudenkäynti ja olemme kaikki seuranneet myös Epstein-tapauksen käsittämätöntä perverssien verkostoa. Niinpä sanon sen itsekin: esitys tuntuu nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

Teos jakoi mielipiteitä jo ensi-iltansa aikaan. Millaisia reaktioita olet saanut maailmalla?

Yli kymmenen vuotta sitten useimmat raiskausta käsittelevät kertomukset kuvasivat naiset rikkinäisinä, harvoin jättäen tilaa monimutkaisuudelle, ristiriidoille tai toimijuudelle. Niissä oli usein myös moraalisoivaa hyökkäystä miehiä vastaan. Uskoin, että jos heitä ei demonisoida, ne jotka tunnistavat itsessään jotakin samankaltaista, voivat pikemminkin analysoida sitä kuin torjua sen.

Minulle oli tärkeää ja kiehtovaa tuoda esiin niitä tekoja, joita ihminen saattaa tehdä raiskauksen jälkeen – vaikka siitä puhuminen on edelleen tabu. Cock, Cock… Who’s There? -teosta kuvailtiin usein “epätavalliseksi tavaksi käsitellä traumaa”, mikä on minusta huvittavaa. Mitä edes pidämme tavanomaisena? Itsetuhoa? Selibaattia? Ajatus siitä, että trauman täytyisi noudattaa yhtä ainoaa psykologista käsikirjoitusta, on syvästi harhaanjohtava. Halusin välittää paitsi sen, kuinka monimutkaista raiskauksen kanssa eläminen voi olla, myös sen, että tällaisen trauman käsittelemiseen on monia tapoja. Minulle oli myös tärkeää tuoda esiin ristiriita siinä, että voi olla samaan aikaan sekä seksualisoitu että seksuaalinen – asia, joka usein esitetään joko-tai-asetelmana.

Ajatus siitä, että trauman täytyisi noudattaa yhtä ainoaa psykologista käsikirjoitusta, on syvästi harhaanjohtava.

Minulta puuttuivat siksi tarinat, joihin voisin samaistua, joten tein sellaisen itse. Aloin kuvata kohtaamisiani miesten kanssa. Olin utelias cis-miesten käyttäytymisestä, siitä kuluneesta koreografiasta tai käsikirjoituksesta: mies kohtaa naisen – ja siitä, mitä oma “naisellisuuteni” siinä tilanteessa provosoi.

Sain paljon kiitosta, mutta minua myös nöyryytettiin ja työni sensationalisoitiin. Teosta kutsuttiin shokeeraavaksi ja eksplisiittiseksi ja siihen liitettiin trigger-varoituksia, vaikka monissa miesohjaajien näytelmissä, joissa lavalla esitetään simuloituja raiskauskohtauksia, sellaisia ei ollut.

Kritiikki on vaihdellut laidasta laitaan: jotkut sanoivat “juuri näin raiskauksesta pitäisi puhua”, kun taas toiset sanoivat “juuri näin raiskauksesta ei pitäisi puhua”. Koskettavinta on ollut, kun muut uhrit ovat kertoneet kokeneensa teoksen voimaannuttavana. Olen saanut myös yllättäviä reaktioita: jotkut naiset ovat häpäisseet minua, kun taas jotkut miehet ovat puolustaneet teosta tai kertoneet omista kokemuksistaan seksuaalisesta väkivallasta.

Olen nyt kertonut raiskauksestani näyttämöllä jo yli sata kertaa. Esitys herättää lähes aina voimakkaita reaktioita ja jakaa mielipiteitä.

Rohkaisevinta minulle on kuitenkin ollut, kun miehet ovat alkaneet tarkastella omia menneitä tekojaan uudelleen ja pohtia, ovatko he joskus ylittäneet jonkin rajan.

Työskentelysi liikkuu usein dokumentaarisuuden ja performanssin rajalla. Miten kuvailisit Cock, Cock, Who’s There? -teosta tänään? 

Se on interventiodokumentaarin ja performanssitaiteen hybridi. Näyttämön ja valkokankaan välissä jaan tutkimustani miesten kohtaamisesta verkossa ja tarkastelen sitä kulunutta koreografiaa tai käsikirjoitusta: cis-mies kohtaa cis-naisen.

Ehkä sitä voisi kutsua myös eräänlaiseksi luentoperformanssiksi. Siinä on myös cinéma véritén vaikutteita – mutta nykyhetkeen päivitettynä, ehkä hieman äärimmäisempänä versiona.

Teoksesi ovat usein hyvin henkilökohtaisia. Miten suojelet itseäsi taiteellisessa prosessissa?

Editointi suojaa. Mutta toisaalta heittäydyn usein myös suden suuhun – vaikka sekin on tavallaan harkittua. Kun tuo oman elämänsä niin vahvasti osaksi teosta, siihen liittyy paljon stressiä siitä, että ihmiset ymmärtävät sen väärin. Voin vain asettaa työni raamit ja jättää tulkinnan yleisölle. Samalla ihmiset muuttuvat myös hyvin suorapuheisiksi. He ajattelevat, että jos teos on henkilökohtainen, he voivat esittää minulle yhtä henkilökohtaisia kysymyksiä.

Mitä seuraavaksi?

Olen jo kuvannut materiaalia uutta teosta varten, mutta haluan kerätä sitä vielä lisää ennen kuin teen siitä varsinaisen teoksen. Se on paljon fantasiamaisempi kuin aiemmat teokseni.

Minut on myös hyväksytty kolmeen eri MFA-ohjelmaan, joten pohdin parhaillani maisteriopintoja. Kun valmistuin kymmenen vuotta sitten, päätin tietoisesti olla hakeutumatta heti maisteriopintoihin. Ajattelin, että taiteilijan todellinen koulu on selviytyä tällä alalla. Päätin silloin, että jos työskentelisin yhä alalla kymmenen vuoden kuluttua, tekisin maisterin. No, kymmenen vuotta on nyt kulunut. Ehkä nyt on oikea hetki.

Kaipaan myös sitä, että olisi osa jotakin kontekstia. Teosten tekeminen ja kiertäminen on välillä aika yksinäistä.

Koetko yhteyden Suomeen tärkeäksi osaksi työskentelyäsi?

Olen iloinen että ehdotitte tätä keskustelua, sillä minusta tuntuu usein, että teen paljon töitä Suomen ulkopuolella ja minut on myös tunnustettu ulkomailla, mutta sitä huomioidaan Suomessa harvoin. On kummallista, mutta silti minulle on yhä tärkeää tulla tunnustetuksi myös Suomessa – ehkä se tapahtuu 20 vuoden päästä?

Mitä neuvoja antaisit nuorille taiteilijoille?

Älä ajattele, että sinun täytyy jatkuvasti tehdä jotakin täysin uutta. Suuret taiteilijat omistavat elämänsä vain muutamille asioille.

Opettele editoimaan – myös itseäsi.

Älä vietä elämääsi vain studioissa. Sinun täytyy elää, jotta taidetta voi syntyä.

Samira Elagoz on suomalais-egyptiläinen elokuvantekijä ja performanssitaiteilija, joka asuu tällä hetkellä Amsterdamin ja Berliinin välillä. Useiden vuosien ajan hän omisti taiteellisen työskentelynsä cis-miesten kohtaamisten tutkimiselle ja kuvaamiselle deittailun konteksteissa aikana, jolloin hän työskenteli vielä naispuolisena taiteilijana. Hänen teoksiaan on esitetty ympäri maailmaa performanssitaiteen, elokuvan ja kuvataiteen kansainvälisissä yhteyksissä. Elokuvassa Seek Bromance (2021) Elagoz kuvaa omaa transitioaan sekä kohtaamistaan toisen trans-taiteilijan kanssa. Teos palkittiin Hopeisella leijonalla Venetsian biennaalissa.

Elagozin teos Cock, Cock… Who’s There? esitetään Pariisin Odéon-teatterissa 12-15.3.2026 ja Seek Bromance 18-22.3.2026.

Sunnuntaina 15.3.2026 Elagoz osallistuu Carolina Bianchin ja Simon(e) van Saarloosin kanssa yleisökeskusteluun Odéonissa.

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.

Samira Elagoz, mitä kuuluu?

Sinua voisi kiinnostaa