Sanni Priha, mitä kuuluu?

 

Sanni Priha: Taas on meneillään todella monipuolinen viikko, ja ajatukseni ovat jokseenkin kahtia jakautuneita. Työstän elokuvaprojektia, ja samalla teen esitystaiteilijana esitystä. On joka päivä mietittävä tarkkaan mitä kyseisenä päivänä tekee. Siinä mielessä kuuluu ihan hyvää, koska asioita alkaa pikkuhiljaa tulla valmiiksi. Ensi viikolla onkin ensi-ilta edessä, joten jännitystäkin on ilmassa – mikä on mukavaa.

 

Päädyin esitystaiteen kentälle opiskelujeni kautta. Opiskelin 2000-luvun alussa kandin verran elokuvatutkimusta ja draamaa Queen Mary University of Londonissa. Alun perin halusin opiskella nimenomaan elokuvaa, mutta sitä siellä ei yksistään pystynyt opiskelemaan pääaineena, vaan siihen oli yhdistettävä jokin toinen aine. Olin koko ikäni tanssinut, joten draama ei tuntunut vieraalta – esiintyminen ja kehollisuus oli minulle luontaista. Opiskelin sen jälkeen elokuvaa Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa, erikoistuin dokumentaariseen elokuvaan.

 

Palattuani Suomeen opiskelin butoa mm. Minja Mertasen oppilaana. Tanssi alkoi kuitenkin jäädä taka-alalle elokuvaopintojen viedessä suurimman osan ajasta. Toisissa tiloissa -kollektiiviin tutustuin siinä mukana olleiden ystävien kautta. Näin ryhmän demonstraation ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Opiskellessani elokuvaa, osallistuin Toisissa tiloissa -ryhmän Taideteollisessa korkeakoulussa järjestämälle Salaiselle uudelleenkoulutusleirille, kävin katsomassa ryhmän esityksiä ja seurasin muutenkin ryhmän toimintaa. Liityin lopulta Toisissa tiloissa -kollektiiviin vuonna 2013 ja aloin käydä viikoittaisissa tiistaitreeneissä. Vuonna 2017 olin ensimmäistä kertaa mukana uuden teoksen, Avalokiteshvara Superclusters, työryhmässä.  Siitä lähtien olen ollut Toisissa tiloissa -kollektiivin aktiivijäsen.

 

Olen pitänyt ryhmän kollektiivisesta, prosessimaisesta työskentelystä. Jatkuvan harjoittelun periaatteesta, joka ei tähtää esitykseen vaan on itsessään se tekemisen ydin. Tällä on myös iso vaikutus siihen, millä tavoin työstän ja ajattelen elokuvaa. Pyrin siihen, että taiteellinen työryhmä osallistuu taustatutkimus- ja käsikirjoitusvaiheeseen. Yhdessä asioiden elokuvallinen tutkiminen on minulle tärkeämpää kuin valmis teos. Olen myös miettinyt paljon sitä, miten elokuva- ja esitystaide voivat yhdistyä työssäni sen sijaan, että taiteilijana toimimiseni jatkuvasti jakautuu kahden eri taiteen kentän välille. Ja miten kummankin lajin parissa työskentely ruokkisi toinen toistaan. Olen kolme vuotta tehnyt Jäähyväiset lumelle -elokuvatrilogiaa lumen materiaalisuudesta ja siitä, millä tavalla lumi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin, ja mitä lumen olomuodot ja metamorfoosit itsessään ovat. Näkisin että työni ja kokemukseni Toisissa tiloissa kollektiivissa ovat vaikuttaneet paljon ei-inhimillisten asioiden tarkasteluuni elokuvan tekijänä.

 

Toisissa tiloissa on pitkään suunnitellut aloittavansa ryhmän kehittämien kollektiivisten ruumiillisten harjoitteiden – joita on kertynyt yli 200 – videoarkistoinnin ja julkaisemisen netissä. Sitä kautta harjoitteet tavoittaisivat moninaisemman ja laajemman yleisön. Ryhmä kehittää harjoitteita, joiden avulla on mahdollisuus päästä kosketuksiin ihmiselle vieraiden kokemusmaailmojen kanssa. Koronapandemian myötä siirryttiin etäesityksiin, mikä mahdollisti videosarjan tekemisen taloudellisessa mielessä. Perustimme työryhmän Mertasen ja Timo Jokitalon kanssa, ja ryhdyimme ideoimaan ja työstämään Veden kulma 104,45˚ -harjoitevideosarjaa, jossa harjoitteita yhdistävänä teemana on vesi.

Videosarjaa suunnitellessa mietimme, miten ruumiin liikettä pitäisi lähteä kuvaamaan ja esimerkiksi mennäänkö kuvassa mukaan liikkeeseen. Olen aikaisemmin ajatellut kuvatessani tanssivideoita, että kameran pitää olla liikkeessä, jotta kokemus liikkeestä välittyy. Mutta kinestesian ansiosta liikkuvaa ruumista katsoessaan saa kokemuksen liikkeestä eikä kameran oikeastaan tarvitse liikkua kovinkaan paljon. Lisäksi teos ei pyri välittämään harjoitteen tekijän kokemusta, vaan videoiden funktio on esitellä ruumiin tekniikat, jolla harjoitteet tehdään, mahdollisimman yksinkertaisesti. Halusimme lähtökohtaisesti Veden kulma 104,45˚ -videosarjaa tehdessämme kuvata hyvin selkeitä ja jäsenneltyjä kohtauksia, mikä on ryhmämme esitysestetiikan mukaista. Ihmiset liikkuvat tai ovat paikallaan, kuvaaja Jaakko Ruuska ei kameraa heiluttele, kuvakulmat ja -koot ovat olennaisia. Harjoitteet perustuvat tarkkoihin ruumiin tekniikoihin. Ne ohjeistetaan ja näytetään videolla, jonka jälkeen katsoja voi tehdä harjoitteen videon mukana.

 

Teosta on esitetty eri formaateissa Toisissa tiloissa -kollektiivin omilla verkkosivuilla, Torontossa Public Sweat -tapahtumassa, Rauman Triennalessa, Biarritzissä kansainvälisellä dokumenttielokuvan festivaalilla sekä nyt The International Online Theatre -festivaalilla. Teos oli varmaan aika toisenlainen kuin mitä katsojat osasivat odottaa Rauman Taidemuseossa viime vuonna, koska museovieraat pystyivät itse myös tekemään harjoitteita paikan päällä. Oli kiva nähdä, miten videot ja niiden installointi houkutteli kävijöitä kokeilemaan veden eri ilmenemismuotoja ja tutustumaan veteen erityislaatuisena kemiallisena yhdisteenä.

 

Olen itse käynyt Saksassa ja Kanadassa Suuri Koralliriutta -teoksemme kanssa, ja on ollut hienoa huomata miten teoksemme saavat vastakaikua myös ulkomailla. Käydessäni Birminghamissa Fierce-festivaalilla viime syksynä esittelemässä Veden kulmaa Susisafari-vierailuesityksen yhteydessä, paikalla ollut tanssi- ja esitystaiteilija kertoi haluavansa tulla Toisissa tiloissa ryhmän yksityisoppiin kesällä.

Vaikka olen elokuvataiteilija, olen todella iloinen siitä, ettemme kuitenkaan pandemian myötä jääneet mihinkään digitaaliseen maailmaan. On ollut keskeistä Toisissa tiloissa -ryhmän toiminnan kannalta, että olemme voineet jatkaa tiistai-illan treenejä ja että olemme voineet kohdata yleisömme. Fyysiset, keholliset kohtaamiset kuuluvat ryhmän praktiikkaan. Asiaa helpottaa, ettei tarvitse pitää etäisyyksiä. Voidaan koskettaa ja tulla kosketetuksi. Mutta ekologisessa mielessä tietenkin pitkät esiintymismatkat toiselle puolelle maapalloa tuntuvat järjettömiltä tässä ajassa – samalla kun on tärkeää nähdä mitä muualla tehdään. Siksi on hyvä, että on tapahtunut digiloikka esittävän taiteen kentällä. Tämä juuri käynnissä oleva verkossa tapahtuva teatterifestivaali on niin ikään mahtava – eihän tuollaista määrää monipuolisia esityksiä ole mahdollista muutoin nähdä, kenenkään. Eli alustat ovat tärkeitä, ja niitä pitää kehittää, että voimme rakentaa siltoja, ja jakaa praktiikkaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa emme voi olla fyysisesti samassa paikassa. Arvokasta Toisissa tiloissa ryhmälle, ja tärkeä motivaatiomme taiteen tekemiselle on, että se tavoittaa katsojia laaja-alaisesti.

 

Audiovisuaalisen työn tekemiseen kuuluu edelleen tietty kankeus. Esityksen tekemisen ihana puoli, sen houkuttelevaisuus minulle on sen keveys: on paikka ja yleisö, näin yksinkertaistaen. Elokuvaprojekteissa on erilaisia tuotantovaiheita, ja kun teos valmistuu, sen myötä ei välttämättä koskaan kohtaa katsojia, ja kuule vastaanottajien palautetta. Live-esityksen keveyttä ja yleisökontaktia ei pidä hukata. Meillä on tosin toinen, monivuotinen Rihmasto-hanke Toisissa tiloissa -ryhmän kanssa, jota olemme tehneet Tehtaankadun ala-asteen koulun ja Helsingin taidemuseon kanssa ja josta valmistetaan myös dokumentaarinen elokuva.

 

Viikkoni jatkuu nyt lumesta kertovan elokuvan ja tulevan esityksen tekemisen parissa. Teemme viimeksi mainittua Liha-Companyn kanssa, koollekutsujana on runoilija Sini Silveri. Puramme Karl Marxin Teesejä Feuerbachista -kirjoituksen yksitoista teesiä kehollisesti, musiikillisesti, materiaalisesti, ja kysymme mitä teesit tässä päivässä tarkoittavat, ja mikä on niiden liikkeelle paneva voima nyt.

 

 

 

 

 

 

---

Tutustu muihinkin Mitä kuuluu -sarjan haastatteluihin