Satu Rasila, mitä kuuluu?  

 

Satu Rasila: Ihan hyvää kuuluu, tosi kiireistä täällä kyllä tällä hetkellä on. Meidän tämän syksyn isoimmat ensi illat on just takana. Mun vt-johtajavuosi alkaa kääntyä viimeiseen neljännekseen, sitten siirryn taas dramaturgin tehtäviin. Suuria hallinnollisia muutoksia on tuonut Kulttuuriranta Oy, joka on Turun Kaupunginteatterin ja Musiikkitalo Fuugan yhteinen emoyhtiö. Tarkoitus on tehdä jatkossa synkassa asioita ja siten saada taiteelle entistä enemmän tilaa.  

 

Monenlaista kiinnostavaa kuuluu, kuten että Mikko Koukin, Akseli Koukin ja minun kirjoittama Murder in Åland -kuunnelmasarja kuullaan lokakuusta lähtien BBC:llä. Se tulee sitten myöhemmin YLE Areenaan. Mikko Kouki ohjasi sarjan kesällä, siinä on suomalaiset näyttelijät. Akseli käänsi teoksen englanniksi.  

 

Tämä on ollut pitkä projekti. Se alkoi varmaankin sieltä perukoilta saakka, kun minä ja Koukin Mikko kirjoitettiin podcast Seilin naiset Storytelille. Mikko on kirjoittanut ja ohjannut useammankin teoksen kuunnelman tai audiodraaman alueelta. Hänen yhteistyökumppaneidensa kautta tuli sitten tämä käsikirjoitustilaus. Suomesta tosiaan tässä on kumppanina Suomen Podcastmedia ja Isosta-Britanniasta Goldhawk Productions.   

En ole aiemmin ollut missään vastaavanlaisessa kansainvälisessä hankkeessa. Kirjoittajana tämä on itseasiassa ollut mun haavekin, että pääsisi näkemään työskentelytapaa, joka jollain tavalla on lähellä Writers' Room -ajattelua. Sitä, jossa kirjoittamisen prosesseihin osallistuu useampi ihminen. Jotain samantyyppistä tein joskus 20 vuotta sitten Salattujen elämien ihan alkuvaiheessa. Sielläkin oli ryhmä kirjoittajia, jotka yhteistyössä toteutti käsikirjoitusprosessia. Haaveeni kirjoittajana liittyvät nimenomaan tällaiseen tapaan tehdä työtä, Netflix-tyyppisesti tehdä isoa, jatkuvajuonista ja moniulotteisesti hallittavaa dramaturgiaa. 

 

Tämän Murderin kanssa koettiin jännittäviä vaiheita, kun treatment oli kirjoitettu ja Goldhawk lähti sitä myymään, ja sitten vuosi sitten kesällä saatiin tietää, että BBC oli shortlistannut teoksen ehkä noin kymmenen joukkoon. Niistä tehtiin valinnat siitä, mikä otetaan tuotantoon. Ja olihan se riemukas päivä, kun saatiin kuulla, että meidän teos oli valittujen joukossa. Tuntui itsestä ihan käsittämättömältä, että oma juttu voi olla BBC:llä, sitä oli ajatellut aivan saavuttamattomana linnakkeena.  

 

No, siinäkin välissä oli monta vaihetta ennenkuin päästiin kirjoittamaan. Ja monta versiota sitten kirjotettiinkin. Meillä oli Goldhawkin puolesta tuottaja John Dryden ja dramaturgina Ayeesha Menon, jotka kommentoivat meidän tekstiversioita. Ayeeshalla itselläänkin on mittava ura ja työkokemus takanaan. Hän on muun muassa Lontoon kansallisteatteriin kirjoittanut näytelmäkirjailija ja käsikirjoittanut myös sekä elokuvia että televisio- ja audiodraamaa, ja tämä näkyi ja kuului siinä kommentoinnissa.   

Palautteen antaminen on yksi asia, jossa meillä Suomessa voi todellakin kehittää ammattitaitoa – ja puhun tässä myös itselleni. Usein puhutaan siitä, että käsikirjoittamiselle pitäisi antaa enemmän aikaa ja resursseja. Pitäisi puhua myös palautteen antamisen laadusta: kuka ja millaista palautetta antaa? Onko palaute oikeasti hyödyllistä? Onko dialogi hyödyllinen teoksen eteenpäin viemisen kannalta? Itsekin usein palautteen antajan positiossa toimivana ajattelen, että siinä on paljon kasvamista. Koska loppujen lopuksi kirjoittamisessa ja taiteessa juuri portinvartijoiden älykkyys ja sivistys ovat kauhean merkitykselliset, että mitä se portinvartija osaa vaatia, mikä se tarkkuustaso on, mitä se näkee, osaako se esittää oikeita, inspiroivia kysymyksiä. Tämä on aivan olennaista koko sen kirjoitusprosessin etenemiselle.  

 

Vaatii tietenkin sen, että se portinvartija on kasvanut siihen omaan työtehtäväänsä, saanut itse tarpeeksi työkokemusta ja mahdollisuuksia. Jotta hän on saanut kasvaa, ja kokeilemisen ja epäonnistumisenkin kautta oppinut ymmärtämään omaa taiteenlajiaan. Tämä on just osa tätä samaa havaintoa, että käsikirjoittamiseen resursoidaan liian vähän. Numeroista puhuessa puhuttaisiin niiden kirjoitettavien versioiden määrästä ja vaatimustasosta, millaisessa valmiudessa tekstin pitää olla ennenkuin sitä ruvetaan tekemään vaikka audiosarjaksi. Veikkaan, että tästä Murderista tuli meille kaikille, Akselille, Mikolle ja minulle aivan omaa luokkaansa oleva oppitunti.  

 

Nyt kun tämän vuoden sijaistan Mikko Koukia teatterinjohtajana, olen jättänyt oman kirjoittamiseni vähemmälle. Omaa kirjoittamistani kuitenkin huollan jatkuvasti. Tärkein väline siinä on lukeminen. Ja itse eläminen on toinen.   

 

Ammatin parhaita puolia mielestäni on se, että mitä pidempään elää ja mitä enemmän on erilaisia kokemuksia, sen paremmin ymmärtää, mistä pitäisi kirjoittaa ja mistä nimenomaan ei. Minulle kirjoittaminen on suuresti yhteydessä siihen, mitä ylipäätään ajattelen maailmasta. Kirjoittaminen on vielä enemmän kuin ammatti, se on identiteetti. Siinä mielessä kirjoittamisesta huolenpitäminen on itsestä huolehtimista. Tähän itseasiassa liittyy se, että perustin kolme vuotta sitten yrityksen. Ajattelen, että yrityksen kautta voin toteuttaa askelmia kohti kirjoittamiseen liittyvien haaveiden toteutumista. Jos vaikka haaveenani olisi saada kirjoittaa osana The Crownin Writers’ Roomia, ei pelkkä haaveilu riitä, vaan on hankittava osaamista ja kehitettävä omaa dramaturgista ajattelua. Ja jonkin teoksen kirjoittaminen saattaa vaatia vetäytymisen kuukaudeksi Lappiin, ilman ketään muuta siinä ympärillä. Toinen teos taas hyötyy ympäristöstä, jossa voi käydä vaikka taidenäyttelyissä, esityksissä, olla ihmisten keskellä ja ammentaa niin omaan kirjoittamiseen.  

 

Vaikka kyllähän sitä on voinut kirjoittaa inspiroituneesti ihan lapsiperhearjessa makaronilaatikkoa valmistaessa. Nyt tässä elämäntilanteessa pystyn joka tapauksessa ajattelemaan kirjoittamisen olosuhteita vähän toisin kuin joskus aiemmin.   

 

Olosuhteet ovat sikäli tärkeät, että kirjoittaminen on hidasta. Sitä ei mitenkään voi nopeuttaa. Se on yhtä hidasta kuin ajatteleminen. Ja vaikka ensimmäisen version saisikin kirjoitettua nopeasti, se on keskeneräinen ja jätettävä joksikin aikaa hyllyyn, palattava siihen taas kun ajatus on kehittynyt eteenpäin ja joku ehkä välissä tekstin lukenut ja antanut palautetta. Minun luottolukijani ovat Mikko Kouki ja Arto Valkama. Olemme tehneet paljon yhteistöitä 20 vuoden ajan täällä Turussa, ensin Linnateatteriin ja nyt sitten Turun Kaupunginteatterille. Olemme kaikki oppineet prosesseista, alkaa olla hyvä käsitys siitä, mitä teksteille missäkin vaiheessa pitää tehdä.  

 

Elämän isojen kriisien – onneksi osakseni näitä on osunut vain muutama – kohdalla olen joutunut miettimään, että kuka mä nyt sitten oon. Vastaus on kuulunut: mä olen kirjoittaja, että monta asiaa minusta voi viedä pois, työtehtävän tai statukset sun muut, mutta mun identiteetti on kirjoittajan, näytelmäkirjailijan. Se, että uskaltaa väittää olevansa näytelmäkirjailija vaatii minusta aikamoista arroganssia. Kyllä mä olin kirjoittanut varmaan jo 10 ammattiteatterissa esitettyä näytelmää ennenkuin kehtasin väittää olevani näytelmäkirjailija. Näytelmäkirjailija on kuitenkin mielestäni maailman komein ammatti.  

Kukaanhan ei synny näytelmäkirjakirjailijaksi. Mahdollisuutta ei saa, ellei saa tilausta ja tuotantoa. Koen, että näytelmää taiteenlajina ei ole olemassa ilman esitystä. Teksti, jota ei ole kantaesitetty, on yhtä todellinen kuin kirjoittajansa näkemä uni. Se, että on saanut mahdollisuuksia kirjoittaa ensi-iltoja, on tosi tärkeätä näytelmäkirjailijana kasvun kannalta. Olen kiitollinen täällä Turussa saamistani mahdollisuuksista.  

 

Vuoden loppuun saakka työtehtäväni on vt-teatterinjohtaja Turun Kaupunginteatterissa, sen jälkeen jatkan dramaturgina, lukijana ja kirjoittajana. Aihe, josta voisin haluta jossain vaiheessa tulevaisuudessa kirjoittaa, on syöpä. Se on jotain sellaista, jota ympärilläni on paljon ja joka on asettanut eri asioita mittakaavoihin. Vähän samalla tavoin kuin kun olen kirjoittanut muista äärimmäisistä aiheista, kuten henkirikoksista, vaikka se aihe ei minua henkilökohtaisesti olekaan koskettanut. Ylipäätään rajut käänteet elämässä kiinnostavat, havaintoni nimittäin on se, että ihmiselämä on paljon ihmeellisempää kuin fiktio.  

 

 

 

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.