10.11.2017

Sofia_blogikuva_Gattara

Gattara

Todennäköisesti, yksi vaikeimmista asioista kääntämisessä koskee sanontoja ja idiomaattisia lauseita. Sanonnat tiivistävät kuvia ja herättävät tuntemuksia, joita voidaan ymmärtää vain viittaamalla kielen intiimeihin ja piileviin salaisuuksiin.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi mikään muu kieli maailmassa ei ole tuntenut tarvetta luoda sanaa esimerkiksi suomen kielen ilmaisuille ‘tokka’ tai ‘kalsarikännit’. Vain todellinen suomalainen voi varautua katsomaan niin paljon poroja yhdellä kertaa tai kun on humaltumassa yksin kotona, on yllään vain alushousut…

Sen sijaan voi kysyä, miksi Tulimaassa puhuttavassa (viimeinen puhuja on nyt 89-vuotias) yaghanin kielessä on sana ‘Mamihlapinatapai’, joka tarkoittaa ”katsoa toisiaan toivoen, että toinen tekisi sen minkä molemmat tietävät tarpeelliseksi tehtävän, mutta kumpikaan ei tahdo tehdä". Jokainen meistä on tuntenut joskus tämän tunteen, mutta vain tässä pienessä, hajallaan Tyynin ja Atlantin valtameren välillä olevassa maassa on tällainen monimutkainen merkitys kiteytetty yhdekseen ainoaan sanaan.

Yksi italialaisista sanoista, jota ei (kai) pysty kääntämään on ”gattara”. Gatto italiaksi tarkoittaa kissa ja gattara on vanhapiika, yleensä melko vanha, joka omistaa aikansa kulkukissojen hoitamiseen, jotka ovat hänen ainoa todellinen rakkautensa. Vain italialainen nainen voi valita mieluummin liiton kissan kanssa. Parempi, jos en mene sen tarkemmin yksityiskohtiin.

Sanonnat kertovat sukupolvelta toiselle kulkevista perinteistä, ja ne kuvastavat muinaisia arvoja ja uskoa legendoihin, joka on syvällisesti juurtunut sekä käytännön elämässä että kollektiivisessa tajunnassa. Juuri tästä syystä, sanonnat muuttuvat niin paljon eri kielissä ja monessa tapauksessa ne näyttävät olevan mahdotonta kääntää.

Sitten kuitenkin jotkin sanonnat ovat yleismaailmallisia. Sanonnoissa viitataan sellaiseen yhteiseen arvoon, että monet kielijärjestelmät ovat omaksuneet ne käyttöön. ”Poikkeus vahvistaa säännön”, esimerkiksi, tule latinan sananlaskusta ”exceptio firmat regulam in casibus non exceptis”, eli ”poikkeus vahvistaa säännön tapauksissa, joita ei ole merkitty poikkeuksiksi”, ja se on rekisteröity useilla eri kielillä, esimerkiksi italiassa (”l’eccezione conferma la regola”).

Tämä ei ole ainoa tapaus, jossa italia ja suomi osoittavat kielellistä läheisyyttä. Toinen klassikko yhdistää näitä niin eri todellisuuksia ja sen alkuperä viittaa 1500-luvun Ranskaan. ”Ruokahalu kasvaa syödessä”, italiaksi ”l’appetito vien mangiando” on sanonta, joka ilmestyi ensimmäistä kertaa François Rabelaisin romaanien kokoelmassa Gargantua ja Pantagruele, missä luetaan, että ruokahalu kasvaa syödessä, kuten sanoi Angest di Man, mutta jano menee pois juodessa.

Kateus, kuten tiedetään, vie kalatkin vedestä, mutta tämä ei riitä estämään ihmisiä tuntemaan kateutta. Me uskomme usein, että toisten omaisuudet, ovat parempi kuin mitä omamme. Tämän mukaisesti, me emme ole niin erilaiset kuin vuohet, jotka näyttävät arvostavan enemmän ruohoa, joka kasvaa aidan takana. Tästä vuohien kummallisesta tottumuksesta tulee sanonta ”aidan takana ruohokin on vihreämpää”. Italiaksi aita vaihtui naapuriin ja ilmaisu on muokattu: naapurin ruoho on aina vihreämpää (”l’erba del vicino è sempre più verde”).

Lopuksi, kateus syrjään, haluaisin muistuttaa hieman kreikkalaisen kaanonin täydellisyydestä, joka vuosisatojen ajan kuvaa kauneuden absoluuttisen käsitettä. Todellakin, muinaisten kreikkalaisten ja, varsinkin, suuren filosofin Platon mukaan, kasvojen kauneus johtuu joistakin tietyistä tuntomerkeistä; erityisesti, täydellinen tasapaino vakiinnuttaa, että kasvojen leveyden täytyy olla kaksi kolmasosaa sen pituudesta. Myöhemmin osoitettiin, että symmetria on luonnollisesti puoleensavetävä ihmisten silmille. Siten, onko totta, että kauneus on katsojan silmässä (”la bellezza è negli occhi di chi guarda”)?

Toisinaan ei näe metsää puilta ja samankaltaisuudet näyttäisi olevan paljon, eroavaisuuksia on ehdottomasti enemmän eikä tätä ole vaikea kuvitella. Tästä ensi kerralla blogissani, odottakaa vain. Kärsivällisyys on hyve.

 

Sofia d’Alessandro

Kirjoittaja on Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) Erasmus-harjoittelija syksyn 2017 ajan