Superviikonloppu 

 

 

 

Tänään alkaa International Theatre Institute ITI:n yleiskokous, joka kestää aina keskiviikkoon saakka. Yleiskokouksen aikana maailman ITI-keskukset – TINFO mukaan lukien – esittäytyvät ja kertovat toiminnastaan pandemian aikana ja suunnitelmistaan videotervehdyksin ja erilaisin puheenvuoroin. Tämän lisäksi yleiskokouksen ensimmäisenä päivänä esitelmiä on luvassa muun muassa ohjaaja Anatoli Vassilieviltä Venäjältä, tanssija ja koreografi Karima Mansourilta Egyptistä, näyttelijä Cunxin Pulta Kiinasta, muusikko Lupwishi Mbuyambalta Kongon demokraattisesta tasavallasta, näyttelijä Nikkole Salterilta Yhdysvalloista, ohjaaja Carlos Celdranilta Kuubasta ja näytelmäkirjailija Werewere-Liking Gnepolta Norsunluurannikon tasavallasta.  

 

Yleiskokouksen teema on “We, act together! For empowering performing arts and artists!” TINFOn esittelyvideo näytetään lauantaina Kongon demokraattisen tasavallan ja Ranskan esittäytymisten välissä (video tulee tämän jälkeen jakoo YouTube -kanavassamme). Luvassa on siis viikon aikana monipuolista ohjelmaa, voimaannuttavia terveisiä ja parhaimmillaan uusia ideoita maailman eri nurkilta.  

 

 

Tutkija ja esitystaiteilija Joonas Lahtisen väitöskirja Making Sense of Perception and Power in Participatory Performance: Horizons of Change and Politics of the Sensible in Lois Weaver’s What Tammy Needs to Know, Tellervo Kalleinen and Oliver Kochta-Kalleinen's Complaints Choir, and Claudia Bosse’s dominant powers, was also tun?  tarkastelee “osallistavien esitystaidepraktiikoiden poliittisuutta ja niihin liitettyjä maailman muuttamisen mahdollisuuksia erityisesti havainnon problematiikan näkökulmasta” kolmen tapaustutkimuksen myötä, joista yksi on suomalainen Valituskuoro-projekti.   

 

Joonas Lahtinen hahmottelee väitöskirjassaan epistemologista ja esitysanalyyttistä mallia, jolla osallistavia esitystaiteen projekteja voisi jälkikäteen analysoida tai arvioida jo niiden suunnitteluvaiheessa. Analyysimallin avulla Lahtinen pyrkii havainnollistamaan sitä, miten valta, tieto, kulttuuri, aistimellisuus ja ruumiillisuus kytkeytyvät yhtälailla osallistavassa esitystilanteessa kuin arkielämänkin havainnoissa toisiinsa.  

 

Lahtinen kannustaa osallistavan esitystaiteen tekijöitä, kuraattoreita ja taidekasvattajia muun muassa kysymään: millaisia ruumiin tekniikoita esitys käyttää, kyseenalaistaa ja tutkii? Millaisia tiloja ja osallistavia positioita on suunniteltu? Minkälaista tunnelmaa halutaan luoda ja miksi? Minkälaisia strategioita on käytetty osallistujien huomion herättämiseksi ja huomion suuntaamiseksi? Mitä oletuksia “ideaali” tai osallistumista “toivova” projekti edellyttää? Mahdollistaako tai kannustaako se katsojien, kuuntelijoiden, osallistujien kysymyksiin ja spontaaniin ja mahdollisesti kumoukselliseen toimintaan? Miksi, tai miksi ei?  

 

Tutkija Outi Lahtisen väitöskirja Performativity in Theatre or How to Play with a Burned Match: A Study on a Concept, a Theory and a Theatre Production lähestyy teatteriesitystä performatiivisuuden näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on yhtäältä Kalle Holmbergin ohjaama Tulitikkuja lainaamassa eli elämän ihmeellisyys (2001) esitys Tampereen Työväen Teatterissa ja toisaalta itse performatiivisuuden käsite.  

 

Outi Lahtinen selvittää perusteellisesti ja kattavasti performatiivisuuden käsitteen historiaa J. L. Austinin filosofisen ajattelun pohjalta. Lahtinen muotoilee oman tulkintansa tästä käsitteestä, jota niin usein sovelletaan ja teoretisoidaan, mutta josta ei ole vakiintunutta ymmärrystä. Näin ollen käsitteen voisi sanoa olevan “käytetty”, tai “worn-out” – tai kuten Lahtinen kirjoittaa:  

 

“... why take up such a concept? Worn-out could equally be characterized as well-thumbed: there are a lot of different fingerprints all over the concept and it has been stretched here and there when being drawn in different directions to serve various purposes. (…) The answer is because I believe the concept still has power to work for the purposes for which I want to employ it, namely to analyse the discursive and material forces and their mutual interaction that are operative in a theatre performance.” 

 

Jos Austinin lähtökohtana olivat puheteot, Lahtinen tarkastelee teatterillisia tekoja. Lahtisen näkemys on, että ihminen performatiivisuuden kautta osallistuu sekä kulttuuristen konventioiden ylläpitämiseen että niiden muuttamiseen.  

 

Potkuja Joonakselle ja Outille viikonlopun loppurutistukseen! Ja onnittelut hienojen prosessien loppuun saattamisesta!  

 

 

Molempia väitöstilaisuuksia voi seurata Zoomin välityksellä:  

Joonas Lahtinen, perjantaina 11.12.2020 klo 12.15. https://helsinki.zoom.us/j/64823204371?pwd=Y25XVXhUdmwvSVNmQjhMMlRsclZHUT09  

Outi Lahtinen, lauantaina 12.12.2020 klo 10.15. https://helsinki.zoom.us/j/68082499795?pwd=cDBZWmpuNHBJNzlURFloTTZVT0NuUT09 

 

 

 

Karoliina Koiso-Kanttila: Minulla on meneillään erittäin mielenkiintoinen ja luova kausi pitkien kuvausten jälkeen. Tällä hetkellä suunnittelen uutta produktiota Svenska Teaternille, jota varten käydään parhaillaan katsomassa kankaita Villi Silkki -liikkeessä teatterin puvustamon esimiehen Kaisa Rautakosken kanssa. Olemme tänään suunnitelleet isoja fantasiahattuja Anna Mustarastaan kanssa ja maskeeraaja Tiitta Stoorin ja ohjaajan kanssa peruukkeja. Tämä vapaan suunnittelun vaihe on ihana, se on prosessin luovinta aikaa. Seuraava vastaavanlainen työrupeama alkaa, kun on sovitusten vuoro.  

 

Alkukesästä minulla oli ensimmäinen kesäloma vuosiin, pandemian aiheuttama pakollinen loma teki ihan hyvää. Mieheni on Helsingin kaupunginteatterissa vakituisessa työssä, joten jännitämme tuleeko lomautuksia eteen. Mutta vaikka tulevaisuus näyttää epävarmalta, haluan kuitenkin uskoa ja ajatella, että ensi syksynä asiat ovat paremmin. 

 

Viikkoon on mahtunut myös muuta, innostavaa jännittämistä. Minulla on takana ensimmäinen pidempi sessio ohjaavana opettajana Aalto-yliopistossa – puhuin siellä maanantaina Zoomin välityksellä omasta pukusuunnittelustani, ja etenkin tanssin parissa työskentelemisestä. Olen kaksi vuosikymmentä tehnyt töitä tanssialan pukusuunnittelussa – muun muassa Jyrki Karttusen, Carl Knifin ja Sari Palmgrenin produktioissa. Minua kiehtoo nollasta alkavassa prosessissa yhteinen luominen, uuden maailman, yhteisen teoksen suunnittelu, varsinkin silloin kun valmista tekstiä ei ole.  

 

Tanssissa minua kiehtoo liikkeen erityinen huomiointi, nautin kovasti tanssin seuraamisesta, se on mahtava taidemuoto. Pidän myös pienen työryhmän tiiviistä yhteistyöstä. Sitä toki voi olla muuallakin, mutta koen, että erityisesti tanssi on hierarkioista vapaa taidelaji. Siinä on vapautta ja se mahdollistaa osallistumisen prosessiin ihan erilailla kuin tavallisesti.  

 

Vaikka moni muukin tällä alalla paiskii kovasti töitä, koen, että meitä pukusuunnittelijoita arvostetaan. Tällä alalla on rohkeutta ja monimuotoisuutta. Pukusuunnittelu voi Suomessa tällä hetkellä hyvin. Alaa on kohottanut alan oma tutkimus ja Aalto-yliopistossa toimiva teatteri- ja elokuvapuvustuksen professori Sofia Pantouvaki, joka on lisännyt alan verkostoitumista ja nostanut sen profiilia.