Susi Siriya Orenius, mitä kuuluu?  

 

Susi Siriya Orenius: Hyvää kuuluu, aika kiireistä, mutta myös inspiroivaa ja innostavaa näin kesän jälkeen. Meillä on tulossa Viirukseen lokakuun alussa ensi-iltaan Af Klint -esitys, jota ollaan Essi Rossin ja Iida Koron kanssa kirjoitettu, ja työskentelemme Iidan kanssa myös dramaturgeina, ja Essi ohjaa.  

 

Olen tullut teatterin pariin aikanaan tosi pitkän polun kautta. Enhän mä lapsuudessa edes tiennyt tällaisista vaihtoehdoista. Mä olen syntynyt Bangkokissa ja elänyt myös Kiinassa. Suomeen muutin seitsemänvuotiaana. Suomea olen puhunut aina. Harrastin nuorena 11 vuotta balettia, joten näyttämö sillä lailla oli tuttu. Mun piireissä ei käyty teatterissa, vasta koulussa pari kertaa, ja muistan sieltä kyllä joitain haltioitumisen hetkiä. Suomenkielinen teatteri ei mulle sinällään silloin tullut tutuksi, sen sijaan kirjasto oli mulle lapsena kuin toinen koti. Näytelmiäkin olen lukenut jo aika nuorena. Kun kaikki muu kaunokirjallisuus ja runot oli luettu päädyin sarjakuviin ja näytelmiin. En tiennyt yhtään, että kuka on se, joka niitä näytelmiä kirjoittaa, kaikki tällainen tuntui etäiseltä.  

Sittemmin kun opiskelin Helsingin yliopistossa taidehistoriaa, aloin miettiä että haluaisin tehdä taidetta. En vain tiennyt miten, vaikka olin kirjoittanut aina. Kaikenlaisia juttuja, en ehkä vielä näytelmiä, mutta paljon kaikenlaisia tarinoita. Olin jossain vaiheessa kansanopistossa vuoden opiskelemassa näyttelijäntyötä. Mulla oli kuitenkin vaikeuksia hyväksyä, että repliikit pitää opetella ulkoa, että tämä näyttelijyys ei ehkä ole mulle. Siinä vaiheessa päädyin Teatterikorkeakoulun nettisivuille, ja löysin tiedon, että dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista voi opiskella. Valmistuin sieltä kaksi vuotta sitten maisteriksi.  

 

Tuntuu, että nämä kaksi vuotta ovat tehneet tosi hyvää. Voin todeta, että koulussa tuli opittua paljon monenlaisia taitoja. Tein töitä jo kouluaikana: taidehistorian opinnot vaikuttivat siihen, että tein pitkään pieniä vaihtoehtoisia taideprojekteja kengännauhabudjetilla. Ja nyt sitten ammattiin valmistuttuani tuntuu, että olen palannut perusasioiden äärelle, löydän ilon ja riemun pienistäkin asioista.  

Minut valittiin Barcelonan Sala Beckettiin kansainväliseen näytelmäkirjailijoiden työpajaan Suomesta. Sinne piti lähettää valmis teksti etukäteen, ja se käännettiin katalaaniksi, mun tekstin käänsi Riikka Laakso. Näytelmäni nimi on Vanhapiika itsenäisyyspäivänä, se on luonnos jo pidempään käynnissä olleesta projektistani. Näytelmän esitystä oli harjoiteltu pari viikkoa, ja se esitettiin sitten siellä työpajan ja Obrador d’estiu -festivaalin aikana heinäkuussa. Kolme iltaa oli meidän työpajalaisten esityksiä ja jokaisena iltana kolmen tekstin esitys. Meitä näytelmäkirjailijoita oli monesta eri maasta, ja työpajaa fasilitoi brittiläinen näytelmäkirjailija Alistair McDowall. Me kirjoitettiin todella paljon ja puhuttiin omien maiden teatterikentistä ja siitä, millaista missäkin on työskennellä näytelmäkirjailijana. Oli pitkiä päiviä, kun aamulla aloitettiin ja illalla katsottiin esityksiä, mutta silti ei tuntunut koululta. Meillä oli hieno ryhmähenki. Oli tosi arvokasta voida jakaa ajatuksia kollegiaalisesti ja nähdä oma teksti tulkittuna toiseen kulttuuriseen kontekstiin. Se antoi mulle myös suuntaviivoja, miten jatkan sitä isompaa ’Vanhapiika’-projektiani. 

Siinä mun pidemmässä projektissani käsittelen yksinäisyyttä ja yhteyden etsimistä. Ja sitten tämä näytelmäversio sijoittuu itsenäisyyspäivään ja nimenomaan Helsingin Töölöntorin seutuville, jossa on käynnissä mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia, paljon jännitteitä, kun fasistiset voimat jylläävät. Työpajassa heräsi paljon keskustelua siitä, millä tavalla itsenäisyyspäivä koetaan missäkin maassa. Suomessa, ja minulle henkilökohtaisesti itsenäisyyspäivä on tärkeä, mutta väkivallan uhan takia jännitteinen.  

 

On tosi ihanaa, että on olemassa sellainen iso teatteritalo kuin Sala Beckett, joka on omistettu näytelmäkirjallisuudelle. Ja itse talokin on niin kaunis. Se oli täynnä ihmisiä silloin festivaalin aikana, ja muutoinkin siellä järjestetään kaikille avoimia kursseja. Saara Turunenkin piti yhtä kurssia, ja tapasimme viikon aikana. Teatterinjohtaja Victor Muñoz piti huolen, että kaikki varmasti tutustuvat toisiinsa ja oli kauhean vieraanvarainen muutenkin.  

 

Olen kasvanut monikielisessä perheessä, jossa puhuttiin paitsi suomea niin myös thaita ja englantia. Samoin asuinympäristöni ja todellisuuteni on sellainen, jossa kuulen todella monia kieliä. Niinpä esimerkiksi taiteellisena opinnäytteenä kirjoittamani Räkänokka-näytelmän monikielisyys on vain luonnollista kun miettii ne kaikki henkilöhahmot ja tilanteet, niin kieli tulee sitä kautta luontevasti. Käytännön haasteet varmasti tulisivat sitten kun mietitään näytelmän esittämistä, että kuka näitä kieliä osaa, tai kuka yleisössä niitä ymmärtää.   

 

Suomikin on nykyisin monikielinen, ja olen sitä mieltä, että se saisi näkyä myös teatterissa. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että näytelmissä monikielisyyden ei pidä olla vain “koriste”, harhauttaa pois itse asiasta, siitä mitä tekstillä ollaan jakamassa. Räkänokassa monet kielet ovat teoksen ytimessä, se on äiti-lapsi -juttu, jossa lapsi kokee, ettei kaikkein syvimpiä asioitaan saa välitettyä äidin omimmalla kielelle thailla. Sen sijaan Vanhapiika itsenäisyyspäivänä -näytelmän kirjoitin yhdellä kielellä, suomeksi. On paljon tilanteita, joissa emme ymmärrä toisiamme, vaikka puhuisimme sinällään samaa kieltä. Ja toisinpäin, toista voi ymmärtää, vaikkei olisi yhteistä kieltä.  

 

Minulle äiti puhui kotona aina thaita, kuten Biun äiti Räkänokassa. Aina monikulttuuristen perheiden vanhemmat eivät välitä sitä omaa kieltään lapsilleen, koska se ei ole niin helppoa tässä yhteiskunnassa. Mulle mun tausta on avannut kulttuurisia horisontteja. Räkänokassa on Thaimaan kansalliseepoksesta tuttu, miekoin varustautunut hahmo, Sammanakkha, joka elää puoliksi metsässä. Hahmo on erakko ja kateuden ruumiillistuma, väriltään vihreä. Sammanakkha on rakastunut samaan prinssiin kuin eräs hyvän suvun neito. Prinssi valitsee neidon, ja leikkaa nöyryytykseksi Sammanakkhalta nenän tuhotakseen tämän kauneuden. Näytelmässäni äiti on parhaillaan käymässä nenäleikkauksessa. Kun olin lapsi, muistan yhteiskunnallisen paineen, että kaikilla piti olla jokin ruumiinosa, joka ei itseä miellyttänyt, jonka halusi muuttaa.  

Viime vuosina olen viettänyt pidempiä aikoja Bangkokissa, joka on 10 miljoonan asukkaan kaupunki, ihan toisenlainen todellisuus kuin Helsinki, vaikuttavine aikakerrostumineen. Keväällä osallistuin siellä esittävän taiteen tapahtumassa (Bangkok International Performing Arts Meeting BIPAM), josta olin kuullut TeaKissa thaimaalaiselta LAPS-ohjelmassa opiskelleelta performanssitaiteilija Ladapha Sophonkunkitiltä. Joka toinen vuosi järjestettävään tapahtumaan tulee tekijöitä ympäri maailmaa ja siellä pääsee näkemään paljon esityksiä. Sinne oli avoin haku puheille ja workshopeille, jonne hain mukaan otsikolla Dramaturgical Thinking as a Way to Smash Capitalism. Yllätyksekseni puhetta ja workshoppia yhdistelevään tilaisuuteen tuli nelisenkymmentä ihmistä miettimään, voiko dramaturgisella ajattelulla ja ylipäätään esittävän taiteen tekemisellä vastustaa kapitalismia – ja onko sitä tarpeen vastustaa (naurahtaen). Minuun teki vaikutuksen se, kuinka solidaarisia ihmiset keskenään siellä olivat.   

 

Seuraavaksi mun syksyssä on tosiaan Viirukseen tulossa oleva ensi-ilta. Lisäksi kirjoitan metsäaiheista näytelmää, joka on osa Nuori Näyttämö -hanketta. Siinä olen menossa toisen version kirjoittamisessa. Sitten jatkan myös mun ’Vanhapiika’ -näytelmäprojektiani. Kaikkea muutakin on tulossa, mutta niistä kerron sitten myöhemmin.  

  

 

 

 

 

---

 

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.